Espanjan maa oli punainen

 

Asian puolesta tappamassa

 

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat. Suomentanut Tauno Tainio. Tammi 1954 (1940), 451 s.

 

Tämä Hemingwayn kirja on ilmestynyt vuonna 1940 ja mahdollisesti se tarkoittaa sitä, että sen kirjoittaja olisi jo kuullut talvisodasta. Joka tapauksessa hän tiesi, että Neuvostoliitto ja Saksa olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen, jota voi halutessaan kutsua liitoksikin. Kovin maireita olivat toverit toisilleen ja hyötyivät yhteistyöstä.

Ajoitus on sikäli tärkeä, että Espanjan sisällissodassa Neuvostoliitolla oli keskeinen rooli tasavaltalaisten tukijana. Francon eli kapinallisten puolella taas olivat Saksa ja Italia. Lisäksi oli epälukuinen määrä noita kansainvälisiä vapaaehtoisia, jollainen Hemingwaykin oli.

Mutta Espanjan sodan loputtua suurpoliittinen konstellaatio kääntyikin pian päälaelleen. Stalin ei enää ollutkaan Hitlerin vihollinen, pois se! Lähimenneisyyden muistelemisen on täytynyt aiheuttaa kummallisia ajatuksia. Kenen etua tässä oikein olikaan ajettu ja kenen vahingoksi?

Espanjassa Hemingway tutustui Martha Gellhorniin, joka toimi kirjeenvaihtajana myös Suomen talvisodassa. He menivät naimisiin vuonna 1940. Liitto ei ollut kovin pitkä, kuten arvata saattaa.

Tässä romaanissa suurpoliittiset kehykset ovat näkyvissä lähinnä vain parissa loppuluvussa. Pääosa kirjaa kertoo guerillasta eli pikkusodasta, jota suomessa on kutsuttu sissisodaksi. Sana šiši tunnetaan myös vanhassa venäjän kielessä. Lieneekö se alun perin suomalainen, en tiedä. Espanjassa puhuttiin näköjään tuohon aikaan usein venäläisittäin partisaaneista eikä guerilleroista.

Joka tapauksessa sissisodan luonne on aina erityisen raaka, mikä selittänee ainakin osaltaan siihen ymmärtämättömän nuorison keskuudessa aina kohdistunutta romantisointia. Vankien ottaminen olisi sissisodassa yhtä mieletöntä kuin vihollisen päästäminen elävänä pakoon. Sissit ovat nimenomaan tappajia ja tuholaisia ja heihin myös suhtaudutaan sen mukaisesti.

Hemingwayn suhde tappamiseen ja kuolemaan on huomionarvoinen. On selvää, että siihen liittyy jotakin hänen kannaltaan olennaista ja suorastaan pyhää. Jos joutuisin selittämään asiaa, vertaisin hänen pohdintojaan Erich Frommin teoksessaan Hyvän ja pahan välillä kuvaamaan fasistiseksi ja nekrofiiliseksi nimitettyyn persoonallisuustyyppiin.

Joka tapauksessa kirjan sankari taistelee hyvän puolella pahaa vastaan, kuten kaikissa sodissa ja kaikilla rintamilla on yleisenä tapana. Tässä tapauksessa hänen fasisminsa on väriltään punaista.

Olisi kiinnostavaa yrittää kuvitella Hemingwaytä tai siis tuota hänen sankariaan vastaavaan rooliin Suomen kansalaissodassa. Entäpä jos hän olisikin toiminut punaisten ”pommarina" vaikkapa Savossa tai ollut anarkistikomppanian mukana rintamalla? Olisiko jotakin olennaista kirjassa pitänyt muuttaa?

Tämä tietenkin riippuu siitä, mitä pidetään olennaisena. Minun ymmärtääkseni olennaista poliittisen kehyskertomuksen kannalta on se, että kansainvälinen dynamiittimies pääsee räjäyttämään erään sillan, mutta kirjan kannalta keskeistä on, että hän pääsee tilanteisiin, joissa on tarjolla hengenvaara ja joissa on oikeus ja velvollisuuskin tappaa.

Hemingway ei suotta ollut suuri härkätaistelun aficionado. Tätä instituutiota hän piti erittäin espanjalaisena ja luulen, että hän olisi ollut erittäin pettynyt, mikäli olisi elänyt nykyaikaan, jolloin tämä eläinrääkkäyksen laji alkaa Espanjassakin olla jo varsin epäsuosittu. Hemingwaylle siihen liittyvä tappaminen ja hengenvaara kuitenkin olivat suorastaan uskonnollista mystiikkaa.

 Vastaava outo kuolemankulttihan löytyy tähän aikaan myös D.H. Lawrencelta, joka näyttää sukulaissielulta myös seksuaalisen mystiikan alalla.

Tässäkin kirjassa on tietenkin myös vahva seksuaalinen teema, puhumattakaan alkoholista, joka tosin sissien luolissa on enimmäkseen punaviiniä. Viski ja absintti ovat kuitenkin vahvasti mielessä ja jonkin verran myös läsnä. Luulen, että se on tunnelman kannalta välttämätöntä. Tragedia, johon kirja huipentuu, saa pisteeksi i:n päälle sen, ettei sankari löydä taskumattiaan.

Espanjalaiset ovat ihmeellinen kansa, jota kirjoittaja toisaalta ihailee ja välillä taas kiroilee. Sen ihmeellisyys näyttää hyvin suuressa määrin liittyvän sen maalaisväestön alkeelliseen elämäntapaan. Köyhyys ja lukutaidottomuus olivat eksotiikkaa, joka kiehtoi.

Siitä puheenollen, sosiaalinen ja kulttuurinen muutos Espanjassa on 1900-luvun toisella puoliskolla ollut niin valtava, että sille vetää tuskin vertoja edes Suomen suuri harppaus. Meillä se ainakin tapahtui hieman aiemmin ja niinpä saatoimme jo 1960-luvulla lentää Espanjaan lomailemaan ja nauttimaan köyhän kantaväestön tarjoamista halvoista palveluista. Se hyödytti suuresti molempia osapuolia. Kiitoksia vain!

Sisällissota oli luultavasti huonoin mahdollinen tapa saada aikaan tuota edistystä, jota jo 1930-luvulla osattiin kaivata mutta siihen uskottiin sitäkin lujemmin. Sissien joukossa oli tyyppejä, jotka hekumoivat vastustajan raatelemisesta ja sen veressä kahlaamisesta. Ihmisen alhaisimmat vaistot pääsivät pinnalle, mutta entäs sitten? Ehkäpä se kuuluikin asiaan ja ehkäpä maailmanhistoriallinen kehitys sosialismiin vaatii juuri sitä? Kyllä Leninillä on tätä tukevia näkemyksiä.

Olipa asia kuinka tahansa, osapuolet kostavat aina kärsimänsä loukkaukset. Ehkäpä nimenomaan loukkaukset ovatkin pahempia kuin itse tappaminen? Siltä usein näyttää.

Mieleen jäävä kohta on selostus siitä, miten paikallinen sissipäällikkö tapattaa kaksikymmentä paikallista fasistia panemalla paikallisen väestön pieksämään nämä kuoliaaksi puimavarstoilla. Humalaisen roskaväen toimeenpanema näytelmä on niin irvokas, että päällikkö saa siitä suorastaan vammauttavan trauman.

Entäpä espanjalaisten uskonnollisuus, jota on yleensä pidetty legendaarisena? Kummallista kyllä, kirjailijan mielestä sitä ei oikeastaan edes ole. Kyseessä on vain taikausko. Tosin myös sissit lukevat joskus pitkiä rukouslitanioita ja myös kiroilevat kaikkien pyhien nimeen.

Kirjassa todella kiroillaan aivan hillittömästi ja kirjailija arveleekin, että siltä kannalta espanja on maailman ilmaisuvoimaisin kieli. Hyvin usein kiroukset liittyvät ihmisten vanhempiin ja heidän maitonsa häpäisemiseen.

Kun kiroilu kuitenkin tapahtuu espanjaksi, se tuskin lienee aiheuttanut suuria ongelmia sensuurin kanssa. Muistakaamme, että ennen sotia koko maailmassa tuskin oli maata, jossa oli mahdollista rankaisematta julkaista mitä tahansa seksiin ja muuhun säädyttömyyteen liittyvää.

Aika erikoinen ratkaisu on, että kirjassa on hyvin usein espanjalaisia sanoja ja jopa lauseita. Epäilemättä se antaa sille paikallisväriä ja tuskin erityisemmin haittaa ymmärrettävyyttä. Nykyään tällainen taitaa joka tapauksessa olla aika harvinaista.

Espanjan sisällissota, johon tarina liittyy, oli tietenkin myös osa suurpolitiikkaa. Madridissa oli taisteluja johtamassa niin venäläisiä kuin muitakin ulkomaalaisia, muiden muassa suurta kuuluisuutta nauttinut André Marty, jolle oli kirjan mukaan jopa nimetty traktoritehdas Neuvostoliitossa. Siitä en ole huomannut tietoja, mutta telakka ainakin oli.

Tämä komissaarina toiminut mies näyttää olleen täydellinen typerys ja raakalainen, joka tapatti satoja omia miehiä, joita epäili vihollisen agenteiksi. Kirjassa häntä nimitetään hulluksi ja vain vaivoin saadaan guerillerojen lähetti pelastettua hänen kynsistään.

Tapaus on tietenkin fiktiivinen, mutta toki tuon ajan sisällissodan näyttämöillä saatiin yhä uudelleen nähdä absurdeja näytelmiä, kun kuppikunnat raatelivat toisiaan. POUM:in tapaus tunnetaan erityisen hyvin George Orwellin muistelmista (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=katalonia ).

Espanjan sisällissota saatiin sitten onnelliseen päätökseen ainakin sikäli, että se saatiin päättymään. Epäilemättä se kaikkine seurauksineen hidastutti maan kehitystä. Yritys nopeuttaa sitä radikaalisti sosialismin avulla olisi voinut kyllä olla vieläkin vahingollisempi, mutta emmehän me voi tässä asiassa kokeita tehdä.

Erilaisille seikkailijoille, naiiveille kiihkoilijoille ja vain sotahulluille tuon ajan Espanja joka tapauksessa tarjosi kaivatun toimintakentän. Olihan siellä meikäläisiäkin, kuinkas muuten.