Koulun penkiltä kapinaa kukistamaan

 

Nuoren miehen päiväkirjasta

 

Pentti Sainio, Punaisia tappamassa. Valkoisen nuoren Osmo Selinheimon sota 1918. Into 2019, 316 s.

 

En nyt muista, millainen ikäjakauma kansalaissotiemme osapuolten rintamajoukoissa oli. Eiköhän sekin asia ole sentään jo tutkittu. Nuoriso ainakin oli hyvin näkyvästi mukana sekä niissä, että myös ns. heimosodissa. Nykymittapuilla hyvin monet olivat lapsia.

Olennaista kuitenkin oli, etteivät he halunneet olla lapsia, vaan nimenomaan miehiä ja tämä oli myös tuon ajan instituutioiden hengen mukaista. Mitään erityistä nuorisokulttuuria ei ollut ja rippikoulun jälkeen oli itse kunkin vuoro aikuistua. Nuoren isännän kuului mennä mieluimmin jo alle kaksikymppisenä naimisiin ja ottaa vastuu perheestään.

Tässä tapauksessa seuraamme kuitenkin älymystöperheen vesan kohtaloita. Seitsemäntoistavuotias lukiolainen oli myös jo miestä mielestään ja halusi ottaa vastuunsa maan kohtaloista. Se tarkoitti siinä tilanteessa sotimista. Oli uhrattava oma mukavuus ja riskeerattava jopa henki.

Päähenkilö, jonka muistelmien pohjalta tämä kirja on laadittu, oli kypsyvä intellektuelli eikä siis tyytynyt vain toistelemaan ajan iskulauseita, vaan pyrki rakentamaan asioista omat tulkintansa.

Venäjä ei sinänsä ollut nuorukaiselle pahan symboli, vaikka hän suomalaisena tunsikin velvollisuudekseen sitä vihata. Olihan huliganismin ruttotauti sieltä kotoisin ja sen roskaväki uhkasi ulottaa valtansa myös meille.

Kuitenkin Venäjällä oli keisarivalta ollut kunnioitettava instituutio, ajatteli Osmo ja kaipasi monarkiaa myös Suomeen. Saksaa kohtaan hän tunsi suuria epäluuloja ja halveksi sen maireita kätyreitä. Sodan kuluessa näkemykset kuitenkin hioutuivat.

Päähenkilö luki muun muassa geopolitiikan uranuurtajan Rudolf Kjellénin kirjaa ja ihaili sen tarkkanäköisyyttä. Hän pystyi jonkin verran lukemaan myös sekä ranskalaisia että venäläisiä lehtiä, joita isä hänelle Helsingistä Mikkeliin toimitti.

Kun Mikkeliin, tuohon vajaan 5000 asukkaan lääninkeskukseen tuli vuoden 1917 lopulla kasakoita, ne otettiin vastaan jopa helpotuksesta huokaisten. Nuo vapaat miehet tuskin ryhtyisivät sortovallan tai huligaanien kätyreiksi, ajateltiin ja kasakat vastasivat rauhoittavaan sävyyn.

Varsinainen ongelma niin Mikkelissä kuin muuallakin maassa oli poliittinen terrori ja huliganismi, joka kukoisti rankaisematta jopa siellä, missä sosialistit olivat vähemmistönä. Raa’an voiman esteeksi oli pantava raakaa voimaa, tuli porvaripiireissä yleiseksi käsitykseksi.

Niinpä kerättiin vaivihkaa luotettavia miehiä ja aseita, jotka aluksi olivat parhaasta päästä haulikoita ja pistooleita. Kun sota syttyi, oltiin joka tapauksessa valmiita haastamaan punakaarti, joka kyettiinkin riisumaan aseista.

Moni kaartilainen sormeili ensi kertaa kivääriä eikä mistään sotilaallisesta ajattelusta ollut hajuakaan. Häthätää kokoon kaavittujen pyssymiesten avulla kyettiin pitämään hallussa rautatie ja sen tuntumassa sittemmin jopa etenemään, mutta enimmäkseen sotiminen oli molemmin puolin loputonta vartiointia ja sokeata räiskimistä.

Merkittävä poikkeus säännöstä oli Varkauden valtaus. Siellä myös toimeenpantiin niin sanottu desimointi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=desimointi ), jota on syystäkin kauhisteltu. Siitä Osmolle kerrottiin tuoreeltaan. Itse hän ei ollut paikalla, mutta näköjään hyväksyi moisen rangaistustavan, vaikka paheksuikin sitä, ettei omaisten annettu haudata kaatuneitaan.

Kaiken kaikkiaan sodan logiikka poisti vihollista kohtaan tunnetun säälin. Osmon kohdalle ei itse asiassa sattunut mitään teloituksia, vain pari kertaa hän sai ilokseen huomata osuneensa viholliseen. Siinä mielessä kirjan otsikkoa voi pitää harhaanjohtavana. Kyllä tämä sota Osmo Selinheimolle oli vapautussota. Se merkitsi vapautusta sekä roskaväen mielivallasta että uhkaavasta vieraan valtion herruudesta.

Suomalaisiahan ne vihollisetkin toki olivat, mutta kyllä ne ymmärrettiin vähintään yhtä armottomiksi kuin ulkomaalaiset, mikäli niiden kynsiin joutuisi. Tappaa piti, ellei tapettavaksi halunnut.

Kuitenkin muistelijalle tuli sääli niitä ihmisiä, jotka olivat mukana sotimassa käsittämättä, mistä oli kyse. Ne olivat tosiaan harhaanjohdettuja ja kaatuivat vakaumuksensa puolesta siten kun olivat asian ymmärtäneet.

Vaikka tutkimus pitää torpparikysymystä aivan toisarvoisena sodan selittäjänä, oli sen merkitys ainakin Selinheimon silmissä suuri. Kuitenkin sellaiset asiat kuuluivat eduskunnan korjattaviksi ja useimmat epäkohdathan olivat jo siellä saaneet ratkaisunsa, totesi myös sankari.

Muuan polttava kysymys, jota ei äänestämällä selvitetty, oli elintarvikepula. Myös muistelija halusi kovia rangaistuksia tunnottomille keinottelijoille, joiden toiminnasta osa ongelmasta selittyi. Inhoa sen sijaan herättivät punaisten siekailemattomat takavarikoinnit, joissa talonpojat saatettiin jättää puille paljaille.

Ohraista olkileipää valkoisetkin joutuivat selustassa syömään, mutta onneksi armeijan ruokalistaan löytyi yleensä leipää, jopa voileipää ja lisäksi ainakin perunaa. Sitten myöhemminhän, vuoden 1942 keväällä siitäkin oli kova pula. Toivottavasti vastaavaa ei ole taas lähitulevaisuudessa edessä. Nälkähän se taisi usein punikin tehdä, vaikka tässä kirjassa ei asiaa mainita.

Yllättävän usein sentään saatiin juoda ihan tavallista kahvia. Korvikkeista ei ainakaan ole mainintaa. Kahviinhan meillä oli joka mökissä totuttu jo 1800-luvun nousukaudesta lähtien.

Pidän kirjan otsikkoa aika harhaanjohtavana. Kyseessä eivät ole pyövelin muistelmat, vaikka sellaisia edustamaan siihen on liitetty myös Urho Kekkosen muistelmapätkä. Hänhän toimi osittain myös samoilla seuduilla kuin Selinheimo.

Selinheimo ei myöskään ollut mikään militaristi, eikä suunnitellut upseerinuraa. Sen sijaan hän oli kiinnostunut metsänhoitajan urasta. Kadettikuluun lähettäminen kävi kuitenkin halvemmaksi ja niinpä Osmosta tuli aktiiviupseeri, joka otti osaa vielä talvi- ja jatkosotaankin ja kirjoitti myös niistä pitkät päiväkirjat.

Päiväkirjoja hän kirjoitti yhteenä noin 4700 sivua käsin ja koneella. Niitä hän sitten jälkeenpäin muotoili ja liitti niihin piirroksia ja valokuvia. Tekstin täyteen autenttisuuteen ei siis ole syytä liiemmin luottaa. Joka tapauksessa siinä on ainakin vuoden 1918 osalta säilynyt näkemyksiä, joista pian tuli hyvin epämuodikkaita, kuten tietty keisarimielisyys ja saksalaisvastaisuus.

Tämä julkaistu laitos etenee päiväkirjamaisesti, mutta teksti näyttää kaikkialla olevan toimittajan käsialaa. Ratkaisu on harvinainen, mutta saattaa olla hyvinkin perusteltu. Sellaisenaan tätä opusta ei siis kannata pitää täysin jälkiviisautta vailla olevana, mutta sitä voi silti suositella aiheesta kiinnostuneille. Se avaa sentään aikakauteen ainakin hiukan sellaista näkökulmaa, jota ei ole ihan joka kirjassa.