Jokainen kyökkipiika hallintoa hoitamaan?

 

Valtiosta ja sen pahuudesta

 

Anarkistit keskittyivät aikoinaan pohtimaan, miten tultaisiin toimeen ilman valtiota. Valtiohan määriteltiin väkivaltakoneistoksi ja sitä se olikin: ehdottoman valtaosan valtion työkentästä muodosti 1800-luvulla sotalaitoksen ylläpitäminen. Lisäksi oli ylläpidettävä oikeuslaitosta ja poliisia sekä virkamiehistöä, jonka toimenkuvana vielä sata vuotta sitten oli pikemmin käskyttäminen kuin palveleminen. Viraston nimittäminen palvelukeskukseksi olisi ollut huono vitsi.

Vielä toisen maailmansodan jälkeen saatettiin valtio mieltää ennen muuta väkivaltakoneistoksi ja esimerkiksi Bertrand Russell spekuloi sillä, miten verorahatkin menivät lähinnä pahan tekemiseen tai ainakin siihen valmistautumiseen.

Toki sosiaalivaltio alkoi jo voimalla tehdä tuloaan, ja Englanti oli sen alan uranuurtajia. Valtion kasvot muuttuivat virkapukuisen kurinpitäjän ja pyövelin karun vihamielisestä ilmeestä kohti terveydenhoitajan äidillisempiä kasvoja, joilla saattoi joskus jo nähdä myös lempeän hymyntapaisen.

Mutta mikä saisi ihmiset pysymään kurissa, jos pakotuskoneisto kokonaan hävitettäisiin? Siinäpä kysymys anarkisteille.

Vastaukset ovat olleet erilaisia. Mihail Bakunin katsoi, että valtion kurinpitotehtävän voi ihan hyvin hoitaa myös kansalaisyhteiskunta. Ihminen on sosiaalinen olento ja toverikuri pystyy kyllä pitämään yllä järjestyksen ilman siihen erikoistunutta väkivaltakoneistoakin.

Tämä tietenkin kuulostaa maasta irrallaan olevalta höperyydeltä, mutta juuri sellaisiinhan 1800-1900-lukujen suuret aatteet muutenkin perustuivat. Abstraktilla tasolla periaate toimi ihan hyvin eikä sitä koskaan jouduttukaan kokeilemaan käytännössä.

Sellaiseen kyllä valmistauduttiin.

Luulen, että nykyään suurimmalle osalle ihmiskuntaa on suorastaan uutinen, mikäli sanotaan, että myös bolševikit eli siis järjestö, joka oli myöhemmältä nimeltään Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli sitoutunut samaan päämäärään kuin anarkistit, siis valtion hävittämiseen.

Kuitenkin Lenin oli todennut tuon asian nimenomaisesti ja ilman varauksia: meillä on anarkistien kanssa sama päämäärä, mutta eri keinot: Мы вовсе не расходимся с анархистами по вопросу об отмене государства, как цели. (ks. Valtio ja vallankumous).

Valtio häviäisi kommunismin koitettua. Tuon tuhatvuotisen vapauden valtakunnan Lenin katsoi olevan niin lähellä, että nuoriso pääsisi siinä vielä elämään. Kun aika alkoi jo olla vähissä, teki NKP:n XXII puoluekokous vuonna 1961 historialliset päätöksensä kommunismin rakentamisesta vuoteen 1980 mennessä. Uudessa puolueohjelmassa luvattiin: Puolue julistaa juhlallisesti, että neuvostoihmisten tämä sukupolvi tulee elämään kommunismissa. Siinä se oli sen ajan saarikoskille mahtava lupaus ja niin arvovaltainen kuin kuvitella saattoi.

Kommunismihan oli järjestelmä, jossa ihmiset käyttäytyivät kollektiivisesti yhteiseksi hyväksi omaansa etsimättä. Jokainen antoi yhteiskunnalle kykyjensä mukaan ja sai ottaa siltä tarpeidensa mukaan. Edes rahaa ei tarvittu.

Tähän mainioon tilaan kuului entisten, sovittamattomina pidettyjen ristiriitojen hävittäminen: katoamaan tulisivat niin ruumiillisen ja henkisen työn välinen vastakohtaisuus kuin kaupungin ja maaseudun välinen ristiriita.

 Myös naisen asema muuttuisi keittiönyhrääjästä kansalaiseksi, kun perhe käytännössä hävitettäisiin korvaamalla tehoton kotitalous julkisilla palveluilla lastenhoidosta ja vaatehuollosta ruokapalveluihin. Meillähän nämä aikoinaan utopistiset päämäärät sitten toteutuivatkin aika nopeasti, mutta se on jo toinen juttu.

Poliisiahan neuvostojen maassa ei ollut ollut sitten vallankumouksen ja armeijakin oli heti alkuun hävitetty. Käytännössä miliisi oli kuitenkin alkanut kovasti muistuttaa entisiä järjestyksenpitäjiä eikä aseistettu kansa puna-armeijan muodossa käytännössä ollut kovin paljon erilainen kuin vanha armeija, vaikka enää ei ollutkaan upseereita (vaan komentajia) eikä herroja (vaan tovereita).

Oli siis selvää, että vuonna 1980 tulisi neuvostojen maa kohtaaman ongelman, joka liittyi väkivaltakoneistoon. Miliisi voitiin varmaankin korvata toverikurilla, mutta miten ja millä aikataululla?

Miliisiä täydentämään tulivat kaduille vapaaehtoiset komsomolpartiot, družinnikit. Varsinaisten oikeusistuinten sijasta käyttäytymisrikkomuksia alettiin ratkoa toverioikeuksissa.

Kun kommunismin ei voinut kuvitella ihan pian koittavan esimerkiksi USA:ssa, ei armeijan tehtäviä vielä sveitsiläisittäin hajotettu siviileille, mutta ainakin nyt ruvettiin vähentämään sen päälukua. Myös yleistä asevelvollisuutta voitiin pitää demokratian toteutumana.

Yritys kommunismiin siirtymiseksi oli siis erittäin arvovaltainen, totinen ja systemaattinen. Se ei ollut pelkkää propagandaa, ei kai nyt koko järjestelmä sentään tahallaan sitoutunut mahdottomaan ja siten tehnyt itseään naurunalaiseksi? Puoluekokouksen päätöksissähän ainakin periaatteessa kiteytyi koko työväenluokan ja samalla maailmanhistoriallisen kauden järki.

Kuten tunnettua, mahtipontinen ohjelma sortui parissa vuodessa talousongelmiin. Käytännössä koko kommunismi suunnitellussa muodossaan (mutta ei periaatteessa!) unohdettiin ja ruvettiin sen sijaan puhumaan kehittyneen eli kypsän sosialismin saavuttamisesta. Se oli maailmanhistoriallisen yhteiskuntakehityksen korkein aste ja se oli tapahtunut vain Neuvostoliitossa -ei siis esimerkiksi Itä-Euroopan kansandemokratioissa.

Itsekehun aiheita siis riitti yhä aivan loputtomasti, mutta tuo suuri päämäärä valtion hävittämisestä, joka oli anarkistien kansa yhteinen, se painui yhä syvemmälle unholaan. Harva taisi Brežnevin kaudella enää muistaakaan, miten lähellä vapauden valtakunta oli vielä äsken ollut toteutumistaan.

Sen sijaan valtion mahtiasema ja sen itselleen vaatima kunnioitus vain kasvamistaan kasvoivat. Nykyäänhän presidentti Putin on yhä uudelleen korostanut valtion keskeistä asemaa Venäjän historiassa, nykyajassa ja tulevaisuudessa. Etatismi olikin se silta, joka teki vanhoille kommunisteille helpoksi siirtymisen siihen uuteen houremaailmaan, joka tunnetaan nykyään euraasialaisuuden nimellä ja jonka aivotrustina on Izborskin klubi.