Örveltäjien päivä

 

Nyhjäystä tyhjästä

 

Mikko Rimminen, Pussikaljaromaani. Teos 2011, 335 s.

 

Pussikaljasta tulee mieleen nuorison ulkoilmassa nauttimat eväät. Suomessahan täysi-ikäisten nauttimaa alkoholia ei julkisellakaan paikalla voi hevin takavarikoida, jos se on pussissa, näkymättömissä. Itse asiassa moni näyttää puistossa avanneen pussinsa siekailematta. Eiväthän poliisitkaan juuri koskaan jalkaudu kyttäämään rauhallisia oluen nauttijoita eivätkä juuri rauhattomiakaan. Kaikki kukat saavat kukkia täällä pohjantähden alla.

Amerikassa ollaan suvaitsemattomampia. Muistan eräänä kuumana päivänä ostaneeni NYCissä purkin olutta, jolloin myyjä kysyi, pannaanko pussiin. Kun ihmettelin että miksi, vastaus kuului, että jos juot ilman pussia, antaa poliisi sakot ja voi vielä pidättääkin Niinpä sitten nautin pussikaljan. Etiketti ei ollut näkyvissä.

Syynä varotoimiin oli jokin open container act, joka liittyy amerikkalaiseen elämänmuotoon yhtä läheisesti kuin se, että oluen ostajalta katsotaan paperit, vaikka hän olisi satavuotias. Eihän sitä voi mennä oletuksia tekemään toisista ihmisistä, kaikkia epäillään aina ja yhtäläisesti tässä tasa-arvon maassa.

Suomessakin pussikaljasta tuli käsite joskus kymmenen vuotta sitten ja asia liittyi kulttisuosion saavuttaneeseen kirjaan Pussikaljaromaani. Tässä romaanissa pussikalja kyllä liittyy ravintolassa muovipussiin kaadettuun olueen. Meilläkin on näitä konstikkaita alkoholiin liittyviä rajoituksia, mutta missäpä sivistysmaassa ei olisi.

Alkoholin vaikutuksia tuskin kannattaa yrittää tyhjentävästi kuvata parilla sanalla, mutta yksi niistä on se, että itsestäänselvyydet lakkaavat pitämästä yllä herruuttaan juopuneen päässä. Tämä koskee erityisesti tiettyjä alkoholin nauttimisen vaiheita ja juopumisen asteita, joista ei tässä sen enempää.

Niinpä alkoholia nauttinut saattaa alkaa ihmetellä asiaa, jonka itsestäänselvyyttä hän ei selvin päin koskaan kyseenalaistaisi, hän saattaa myös tehdä erilaisia kokeita, niin kielellisiä kuin fysikaalisia ja psykologisia. Usein hänestä tulee arvaamaton, kuten lapsesta ikään. Alkoholin nauttiminen vie helposti lapsen asteelle, minkä oikeat lapset hyvin vaistoavat ja sitä kammoksuvat.

Platon pohdiskeli aikoinaan Lait-teoksessaan, että alle kahdeksantoistavuotiaiden poikien ei pitäisi lainkaan antaa maistaa viiniä. Tämän jälkeen maistella voisi kohtuullisesti ja humaltumatta kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka Neljänkymmenen ikään päästyään hän voi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, eritysesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista.

 -Dionysoshan oli lahjoittanut viinin nimenomaan synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. Nuorten nuorentaminen viinillä oli siis ilmeisesti aivan luonnonvastainen asia. Viinillä oli myös kyky tuhota ihmisen järki ja sitä seikkaa oli aina kartettava ja pelättävä.

Kuten tunnettua, kysymys kohtuudesta on vaikea ja asiaa on hankala määritellä. Esimerkiksi Platonin Pidoissa viini virtaa aika vuolaasti ja sitä paitsi siinä ollaan jo toista päivää sen kanssa -sanoisinko- läträämässä. Toinen päivähän usein onkin filosofiselta kannalta antoisin, mutta myös kovin vaarallinen. Vapautuneesta ja luovasta mielentilasta on vain lyhyt askel silkkaan ajatuksettomaan sikamaisuuteen.

Pussikaljaromaania on vaikea verrata Platonin Pitoihin, vaikka se nykyään saattaakin olla lukijoiden keskuudessa suositumpi. Pokkarin takakannen lööpit (eng. blurb) osoittavat, että kirjalle on joka tapauksessa vuodatettu ylistystä myös suurten lehtien ns. kulttuurisivuilla: kyseessä on kuulemma huima kirja, täysosuma, siinä hersyää älykäs ja lämmin nauru, jopa Finlandia-ehdokkaaksi tämä kulttiromaani oli päässyt ja se on myös käännetty monille kielille, muun muassa venäjäksi.

Venäjäksi huomaan, että Roman s pivom on saanut jyrkästi toisistaan poikkeavia arvosteluja. Jonkin mielestä se on lohduttoman typerää ja oksettavaa tyhjäntoimittajien örvellystä, joku toinen taas kiinnittää huomiota huikeaan kieleen, joka kertoo melkoisesta sivistystasosta, vaikka sanasto onkin niin sanotusti ei-normatiivista eli siis siivotonta. Kirja on tämänkin arvioitsijan mielestä kummallinen eikä se kaikkia varmasti miellytä.

Tässähän ne pääasiat minunkin mielestäni tulivat. Sankarit tai sanokaamme päähenkilöt ovat tässä maailmassa täysiä nollia, irrallaan yhteiskunnasta, perheestä ja järkevästä ajattelusta. Siinä ilmeisesti toteutuu se, mitä Esa Saarinen aikoinaan nimitti ”irrotteluksi” ja jota hän piti sangen ansiokkaana toimintana.

Ikävä kyllä tämä luovuus ilmenee vain tarkoituksettomana kohelluksena. Kielenkäyttö on sinänsä luovaa, mutta sen konstikkaiden muotojen itsetarkoituksellinen tyhjyys ei juuri pidä vetoa yllä.

Yhden päivän romaania voi kaikin mokomin verrata suuriin edeltäjiinsä, joiden jonkinlainen pastissi se ehkä yrittää olla. Jos tämä on täysosuma, pitäisi kyllä vielä kertoa, mihin se oikein osuu.

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tämä kirja on saanut paljon sellaisia lukijoita, jotka eivät juuri muita kirjoja ole avanneet. Onko tämä jonkinlainen ansio, en tiedä. Finlandia-palkinto taisi sentään jäädä saamatta.

Ei tämä nyt sentään taida olla aikamme Alastalon salissa tai vaikkapa Putkinotko. Miksi se on pitänyt jopa kääntää useille kielille, tuntuu varsin arvoitukselliselta. Eikö tyhjänpäiväinen örvellys ole kaikkialla samanlaista? Onko meillä kenties jonkinlainen missio kertoa muillekin, miten jonninjoutavaksi nuorison elämäntapa voi mennä, kun sille annetaan päihteitä, jotka ovat sen kehitystasolle täysin sopimattomia?

Ehkä maailma tarvitsee myös varoittavia esimerkkejä. Tässähän se on sitten sellainen.