Erilaista marxismia

 

Suuri aika

 

Katarina Baer, Kalle Koponen, Kiinan suurin harppaus. Päämääränä maailman valvotuin kansa. Teos 2020, 207 s.

 

Siihen, että matkustaa Kiinaan oppimaan jotakin eikä opettamaan, ei enää ole mikään sensaatio, kaukana siitä. Kiina on viimeisten 20-30 vuoden kuluessa muuttunut ratkaisevasti ja on nyt monessa mielessä maailman keskus. Muutoksen nopeus huimaa myös sikäläisiä ihmisiä, joille toki ei ole mitään uutta siinä ajatuksessa, että Kiina olisi maailman keskus. Se asia on ilmoitettu jo maan nimessä.

Joka tapauksessa olemme nyt tilanteessa, jossa länsimaat olivat aiemmin vain vähän aikaa 1960-luvulla. Silloinhan näytti siltä, että Neuvostoliiton ideologinen valtio jyrää vastustamattomalla voimallaan vapaan lännen, joka jo olikin joutunut perääntymään Elben taa ja pohjoisessakin aivan Atlantin tuntumaan.

Nyt nousemassa on Kiina, jonka valtavia -aikoinaan kaksinumeroisia- kasvulukuja luultiin kerran kuplaksi, mutta ei luulla enää.

Kuten Neuvostoliitto, myös Kiina kertoo olevansa ideologiaan perustuva valtio. Olin vähällä kirjoittaa, että ne olisivat ”julistaneet” asiaa, mutta se ei enää pidä paikkaansa. Omaan mahdottomuuteensa sortunut Neuvostoliitto kyllä julisti yhteiskuntajärjestelmänsä perustuvan tieteeseen, oikeaan supertieteeseen, jonka nimi oli marxismi-leninismi, mikä oikeastaan pitäisi suomentaa leniniläiseksi marxilaisuudeksi. Luulen, ettei kukaan aikoinaan uskaltanut tätä tehdä.

Joka tapauksessa asiaan kuului ehdoton universalismi: mikään yhteiskunta ei välttäisi muuttumista sosialistiseksi, sillä tuo asia kuului ihmisyhteiskuntien lainomaiseen kehitykseen. Neuvostoliitto, jossa niin sanottu sosialistinen vallankumous tapahtui ensimmäisenä, jopa edellytti tietävänsä tässä maailmassa parhaiten, miten se tapahtuisi muuallakin ja millaista tuo sosialismi oikein olisi.

Siitähän se riita sitten tuli myös Kiinan kanssa.

Kiina levitti aikansa aivan yhtä aggressiivisesti kommunistisen ideologiansa hyvää sanomaa koko maailmaan. Se onnistuikin tappamaan kymmeniä miljoonia kansalaisiaan nälkään toteuttaessaan tieteellistä ideologiaansa. Se oli jo niin vaikuttavaa, että suuri osa läntistä intelligentsijaa seurasi tuota esimerkkiä pyhän hartauden vallitessa.

Mutta sitten Kiina luopui ideologiastaan itse. Taivaallisen rauhan aukiolle tuotiin Konfutsen patsas, vaikka vain muutamia vuosia aiemmin pikkulapsetkin oli opetettu arvostelemaan Konfutsen ajatuksia kuten sittemmin myös Lin Piaon ajatuksia. Oli outoa ajatella, että Lin, tuo revisionistinen koira, oli onnistunut sentään kerran nousemaan puheenjohtaja Maon uskotuimmaksi ystäväksi…

Mutta nykyään, maailmanhistoriallisen menestystarinansa huipulla, Kiina ei enää olekaan vain konfutselainen. Se kertoo olevansa marxilainen, mutta kummallista kyllä, se ei ole aktiivisesti edistämässä historian välttämättömyyksien tapahtumista eli tekemässä marxilaisia vallankumouksia muuallakin maailmassa.

Tilanne on aivan uusi: Kiinan johto tietää maailmasta objektiivisen totuuden ja opettaa sen kansalleen, mutta muuhun maailmaan sitä ei yritetä viedä edes kirjoja ja muuta mediamateriaalia käyttäen.  Muut jatkakoot pimeydessään, Kiina se sen kuin porskuttaa objektiivisen totuuden tuntemisen valossa.

Tämän kirjan tekijät saivat stipendin Kiinaan ja viettivät siellä vuoden, joka pian osoittautui koronavuodeksi. Se oli eräänlainen testi, jossa valtion heikkoudet ja vahvuudet kokeiltiin.

Mitä ne sitten olivat? Ikävä kyllä, asiasta näyttää olevan niin pahoja erimielisyyksiä, ettei niitä voi sovittaa keskenään. Kannanoton on oltava poliittinen.

Ensinnäkin autoritaarinen valta esti paikallisia viranomaisia kertomasta totuutta uhkaavasta epidemiasta. Sen aiheuttaja ilmeisestikin oli syntynyt Kiinassa ja asia oli siksi maan kannalta huono. Pandemiaksi tauti kehittyi ehkä myös Kiinan kehnin politiikan takia, mutta joka tapauksessa se tavattoman drakoninen politiikka, jonka puitteissa miljoonat ihmiset eristettiin, oli myös ilmeisen tehokasta. Ehkäpä se oli mahdollista vain kiinalaisen autoritarismin vallitessa? Näinhän siellä julistetaan.

En yritä ratkaista tätä kysymystä. Tosiasia ainakin on, että myös muualla maailmassa on koronan takia onnistuttu ottamaan sellainen niskalenkki sekä vapaasta taloudesta että kansalaisvapauksista, että sitä olisi aina aikaisemmin pidetty mahdottomana. Olemme nähtävästi seurailleet tässä Kiinan jälkiä.

Kiina johtaa nyt taloudessa ja se on onnistunut nostamaan satoja miljoonia kansalaisiaan syvästä köyhyydestä aivan länsimaisen hyvinvoinnin tasolle. Kaikki eivät ole ainakaan vielä seuranneet perässä, mutta tähän mennessä suoritus on hyvin vakuuttava.

Kansa on sangen tyytyvistä, sikäli kuin voi havaita, kertoo tämäkin kirja. Mutta varmaankin on myös miljoonia ja taas miljoonia tyytymättömiä. Mikä heidän osansa on?

Länsimaissa pidetään luonnollisena, että tyytymättömät saavat korottaa äänensä ja jopa väkivaltaisia mielenosoituksia pidetään normaaliin päiväjärjestykseen kuukuvina.

Sellaisia tapahtuu Kiinassakin, mutta siellä niitä pidetään sallimattomina. Sitä paitsi maassa on otettu käyttöön valtava tarkkailulaitteiden verkosto, jonka avulla voidaan tunnistaa niin mellakoijat kuin muutkin oppositiohengen kannattajat. Heidät on sitten myös helppo kukistaa.

Pandemian kukistamiseksi kehitettiin ruumiinlämpöä mittaavia robotteja, jotka pystyivät suorittamaan tehtävänsä jo kaukaa ja jopa vaatteiden läpi. Jokaisen ihmisen valvonta ulottuu Kiinassa nyt vielä paljon länttäkin pidemmälle ja ihmisille on ruvettu antamaan ns. yhteiskuntapisteitä ja jakamaan heitä luokkiin niiden perusteella.

Kun Orwell aikoinaan kirjoitti kuuluisan dystopiansa, hänen mallinaan oli Neuvostoliitto, joka kuitenkin oli aivan liian tehoton tullakseen aidosti totalitaariseksi. Käytännössä siitä tuli kyynisten anarkistien maa, jonka kansalaiset esittivät julkisuudessa hurskasta kollektivistia.

Kiinalaista valvontaa on kuitenkin paljon vaikeampi pettää. En ota ihan vakavasti niitä väitteitä, joiden mukaan tekoäly pystyy luomaan ihmisestä mallin, joka tuntee esikuvansa paremmin kuin hän itse. Sen avulla voidaan muka melko tarkoin ennustaa, miten ihminen eri tilanteissa käyttäytyy. Niinpä maan politiikan tieteellisillä ohjaajilla on käytettävissään objektiivista tietoa siitä, millaisten tyyppien kanssa se on tekemisissä.

Kun sosialistinen yhteiskunta Neuvostoliitossa julistettiin toteutuneeksi hyväksymällä vuoden 1936 lopulla uusi perustuslaki, oli vuorossa sosialismiin sopimattomien ainesten hävittäminen niin ihmisten tietoisuudesta kuin myös heidän joukostaan. Joukkotuhonnan kohteiksi joutuivat muiden muassa myös epäsosiaaliset ihmiset.

Tässä toiminnassa vastuullisten tahojen käytettävissä oli tietenkin esimerkiksi rikosrekistereitä, mutta niin sanotusti ihmisen pään sisään ei vielä ollut pääsyä. Mahtaako nyt olla, en oikein tiedä.

Mitä johtopäätöksiä autoritaarisen ja tässä tapauksessa mahdollisesti jopa totalitaarisen valtion johto tekee käytettävissään olevasta datasta, on tietenkin poliittisen tason asia. Humanismin nimiinhän Kiinassa vannotaan, kuten vannottiin aina myös Neuvostoliitossa.

Tämän kirjan kirjoittaja joka tapauksessa näyttää olettavan, että olisi jotenkin luonnollista ja toivottavaakin, mikäli kansa nousisi ja kumoaisi nykyisen järjestyksen. Asialle näyttää olevan joissakin piireissä tiettyä tilausta ja valtiojohto näyttää kovasti sitä pelkäävän, koska on niin raskaasti sitä vastaan aseistautunut.

Toisaalta kiinalaiset näyttävät voittopuolisesti kovin tyytyväisiltä ja omasta valtiostaan ylpeiltä eivätkä ota edes orastavaa totalitarismia ylen vakavasti. Vapaus ei Kiinassa ole perinteisesti mitenkään erityisen arvostettu asia, vakaus sen sijaan on ja myös ajatus siitä, että jokaisella on yhteiskunnassa oma paikkansa, esivalta on aina taivaasta peräisin. Sitä samaahan meidänkin raamatussamme sanotaan.

Joka tapauksessa Kiinan valtio eli siis ”puolue” on saanut käsiinsä ennenkuulumattoman vallan ja sen avulla se on myös onnistunut kehittämään valtavan sensuurijärjestelmän.

Sensuuri iskee Kiinassa eri asioihin kuin meillä. Meillä facebookin, twitterin ja vastaavien alustojen käyttäjät ovat jo vuosien ajan saaneet tottua siihen, että anonyymit tahot voivat hyökätä heidän kirjoituksiaan vastaan ja bannata kirjoittajat vaikkapa kymmenen vuoden takaisesta väärästä sanasta, jonka kauhistelu ei tuolloin ollut edes muodissa.

Kiinassa sensuuria hoitavat viralliset ja niiden valtuuttamat tahot ja se pyrkii kitkemään myös esimerkiksi pornografiaa ja väkivaltaa, jotka taas lännessä näyttävät olevan kaikkien tahojen erityisessä suojeluksessa.

Mikäli Kiinan niin sanottu marxilaisuus olisi vanhaan tapaan universalistista ja hyökkäävää, kuten se oli aikanaan, olisin tilanteesta aika huolestunut. Katselen mieluummin pornoa kuin kansalaiskasvatukselle omistautuneita ohjelmia, mutta en itse asiassa panisi pahakseni, vaikka jäisin sitä vaillekin. Amerikkalainen viihdetarjonta muulta osin joutaa kyllä minun puolestani lopettaakin.

Mikäli tilanne nyt on se, että kiinalaisista yli 90 prosenttia kannattaa maansa johdon politiikkaa eikä tämä johto yritä tyrkyttää ideologiaansa koko muulle maailmalle, suhtaudun vielä aika rauhallisesti asioihin. Kuitenkin absoluuttinen valta sisältää aina suuret riskit ja nyt olemme tekemisissä sen luokan suurvallan kanssa, että se keinot myös muuhun maailmaan vaikuttamiseksi tulevat olemaan moninkertaiset Neuvostoliittoon verrattuna. Aika näyttää, miten jättiläinen tulee suhtautumaan ulkomaihin tulevaisuudessa.