Kieli ja kulttuuri

 

Virolaisuuden ydintä

 

Rein Veidemann, 101 Eesti kirjandusteost. Varrak 2011, 224

 

Rein Veidemann on kriitikko ja kulttuurihistorioitsja, joka on ottanut tehtäväkseen valita Viron kirjallisuudesta 101 edustavaa teosta.

Kyseessä ei itse asiassa ole Viron kirjallisuuden kaanon, joku toinen voisi hyvinkin laatia toisenlaisen luettelon. Kuitenkin kirjat ovat yleensä sellaisia, joiden ympärille virolainen identiteetti on muodostunut eikä kirjojen merkitystä määrää yksin se, miten niitä on kirjoitettu, vaan myös se, miten niitä on luettu ja luetaan, otettu vastaan.

Viron kulttuuri on kielikeskeinen kulttuuri ja samaa voi aika pitkälti sanoa myös suomalaisesta kulttuurista. Kuitenkin virolaisten suhtautuminen äidinkieleensä taitaa olla vielä hyvä joukon meikäläistä intohimoisempaa. Viron kieltä ja virolaisuutta on myös aikoinaan vainottu paljon pahemmin. Kielikysymys ei ole mikään kuudennen luokan kysymys, vaan ykkönen.

Olen hyvin selvillä siitä, etten ole mikään virolaisen kirjallisuuden tuntija. Hiukan sentään yllätyin huomatessani, että olen lukenut noista sadasta ja yhdestä kirjasta vain kaksitoista. Toivottavasti ainakin sellaisia, jotka ovat tärkeämmästä päästä.

En rupea tässä luettelemaan noita teoksia, joista jotkut ovat kokonaisia kirjoja, jotkut runoja. Totean joka tapauksessa, että kaikki ovat viroksi kirjoitettuja paitsi Henrikin Liivinmaan kronikka. Laulu suuresta tammesta taas lienee luettava kansanrunouteen pikemmin kuin kirjallisuuteen sanan nykyisessä merkityksessä.

 Joiltakin kirjailijoilta on mukana useampiakin teoksia. Suomeksi näistä on käännetty tuskin puoltakaan ja kaunokirjallisuuden lukeminen alkukielellä edellyttää useimmiten varsin kehittynyttä kielitaitoa. Toki on olemassa myös helppolukuisia romaaneja, klassikoitakin.

Kustakin kirjasta Veidemann esittää lyhyen esseen, jossa kirjan ja tekijän merkitystä hahmotellaan.

Tällainen kokoelma on omiaan herättämään kiinnostusta niihin kirjoihin, jotka ovat yhä lukematta ja antaa myös perspektiiviä niiden merkitykseen. Virossa, kuten Suomessakin ilmestyy tällä hetkellä valtava määrä kirjallisuutta, josta valtaosa on muodikasta himphamppua, jolla yritetään tehdä rahaa.

Lukevan yleisönkin on osittain korvannut kuunteleva yleisö. Asia saattaa johtua ainakin osittain lukutaidottomuudesta, mutta saattaahan siinä olla kysymys myös vaikkapa hyvästä (ja huonosta) kirjallisuudesta nauttimisen yhdistämisestä autoiluun, liikuntaan tai vastaavaan. Ehkäpä tämä muoti saattaisi herättää uudelleen henkiin vaikkapa ns. kaunoluvun.

Mietin vain, millainen voisi olla kirja 101 Suomen kirjallisuuden teosta. Luulen, että se useimmiten olisi erilainen kuin tämä Viron kirjallisuuden valikoima.

Ensinnäkin siinä varmasti olisi myös alun perin ruotsiksi kirjoitettuja teoksia. Runebergia olisi Suomen kirjallisuudesta mahdotonta poistaa tai unohtaa ja luultavasti mukana olisi useampikin hänen teoksensa. Muut ruotsinkieliset eivät ehkä olisi ainakaan yhtä välttämättömiä, mutta myös Jusleniuksen latinaksi kirjoitettuja teoksia pitäisi olla mukana ainakin yksi.

Kalevala, kuten virolaisilla Kalevipoeg, on tietenkin itseoikeutettu teos tässä kokoelmassa. Ehkäpä mukana sietäisi olla myös ainakin joku Jaakko Juteinin runo. Ajan talonpoikaisrunoilijat voi kaiketi jo unohtaa.

Kiveltä tulisi Seitsemän veljeksen ohella ottaa mukaan myös Nummisuutarit, Eino Leinolta jokunen Helkavirsi.

Suomalaiseen verrattuna virolainen kulttuuri taitaa yhäkin olla hyvin kielikeskeinen. Meillä sen sijaan yhteiskunnallinen puoli tuli olennaiseksi osaksi kirjallisuutta jo varhain ja Minna Canth ansaitsee tulla mukaan tämän asian muistoksi.

Varsinainen työväenkirjallisuus, jota kyllä riittää, tuskin voi vaatia kovin laajaa edustusta kirjassa, mutta ainahan sopu sijaa antaa. Mukana olisi ehdottomasti syytä olla myös jokunen agitprop-runo diasporasta, esimerkiksi Jalmari Virtasen Vaalilaulu vuodelta 1936, jossa hän näki edessään kukkean sosialistisen paratiisin, vaikka julmassa maailmassa vastaan tuli vain karu hautakuoppa.

Ehkä parhaita suuren kansallisen onnettomuutemme kuvauksia ennen Väinö Linnaa tuli F.E. Sillanpään kynästä. Hän ansaitsee muutaman paikan kirjasta.

Maailmansotien välisen ajan kirjallinen kulttuuri oli aika vahvaa. Parhaiten sitä taitavat edustaa toisaalta Tulenkantajien epämääräinen joukko ja toisaalta Waltarin ja Vaaskiven kaltaiset hahmot. Waltarin klassikkokausi on sitten omaa luokkaansa.

Sodan jälkeen oli suurten yhteiskunnallisten romaanien aika ja Linnan paikkaa tällaisessa kokoelmassa ei kukaan voi asettaa kiistanalaiseksi.

Näin vanhana ihmisenä tulee sitten kysyneeksi, mitä Linnan jälkeen? Onko enää yhtään kirjailijaa, jota kehtaisi nostaa rinnalle?

Koska siellä on joka tapauksessa jonkun oltava, tulee mieleen vaikkapa Veijo Meri ja miksei jopa toinen akateemikko Haavikko. Sen jälkeen on tainnut olla hiljaisempaa tuolla olympolaisella tasolla.

Mutta tuossa nyt oli vain muutamia osittain mielivaltaisia ja hihasta vedettyjä esimerkkejä siitä, millainen voisi olla Veidemannin kirjan suomalainen rinnakkaisteos. Selvää on, että sellaisia voisi tehdä hyvinkin monenlaisia, vaikka itse kovaan ytimeen koskeminen kyllä vaatisi kunnon perustelut.

Joka tapauksessa kyllä tämäkin köykäinen pohdiskelu tuo mieleen sellaisen vaikutelman, että Suomen ja Viron kulttuureissa on jotakin varsin perustavasti erilaista.

Molemmat ovat kielikeskeisiä, mutta virolainen on sitä selvästi enemmän kuin suomalainen. Molemmille on yhteistä oman kielen ja kanallisuuden sorronalainen historia, mutta virolaisilla se on erilainen kuin meillä.

Ehkä tärkeintä kuitenkin on, että Suomessa vuodenn1918 onneton konflikti on jättänyt perinnön, joka on jakanut myös kulttuuria ja määrää sen kysymyksenasetteluja enemmän kuin yleensä ymmärrämmekään.

Virolaisuus joutui pian saksalaisten ikeestä vapauduttuaan vielä supervallan häikäilemättömän sortopolitiikan kohteeksi eikä tätä asiaa voi verratakaan siihen traumaan, jonka etenkin nuoriso arvelee suomalaisten saaneen joskus Kekkosen aikana. Meillä venäläisyys miltei hävisi toisen maailmansodan jälkeen, Virossa maahanmuuttajat saivat aikaan täydellisen mullistuksen.

Ehkäpä tuohon kuviteltuun kirjaan olisi otettava mukaan myös jokunen taistolaiskirjallisuuden helmi, vaikkapa Kalevi Seilosen Vastarintaryhmä. Vai riittäisikö jokin Tapani Teräksen runo Tiedonantajan sivuilta? Kuten Solženitsyn sanoi, meren maun maistaa pisarasta.

Joka tapauksessa tuollainen suomalainen kokoelma olisi kiinnostavaa saada aikaan. Siinä sitten sopisi verrata aikaansaannosta Veidemannin kirjaan.