Alansa klassikoita

 

Nuorten toivekirjasto

 

Jokainen ikäiseni tuntee Nuorten toivekirjaston. WSOY julkaisi sen siniselkäisisissä niteissä puoliväliin kolmesataa kirjaa, joista suuri osa oli kasainvälisiä klassikkoja, kuten James Fenimore Cooperin, Rudyard Kiplingin, Jules Vernen, Erich Kästnerin, Astrid Lindgrenin ja monien muiden teokset.

Omat suomalaiset kirjoittajat kuten Aaro Honka ja Väinö Riikkilä olivat myös hyvin edustettuina. Kyllä niitä kelpasikin lukea! Siinä missä intiaanien ja uudisasukkaiden elämä viehätti ja vetosi mielikuvitukseen eksotiikallaan, osoittivat taas kotimaiset kertojat, miten lähellä todelliset seikkailut ovat,  milteipä ihan tässä ja nyt.

Omia ensimmäisiä lukuelämyksiäni olivat Robinson Crusoen ja Gulliverin kaltaiset klassikot, mutta luulen, että vieläkin mukaansa tempaavampi oli tänne koti-Suomeen sijoittuva Me hiivimme öisin.

En enää oikein muista, mitä kaikkea siinä tapahtui, eikä siinä tarinassa tainnut olla kenenkään henki panoksena. Sen sijaan siinä tehtiin kepposia, jotka ovat aina vedonneet poikien mielikuvitukseen. Jos ajatellaan nyt vaikkapa ihan tuota hiipimistä keskellä yötä, niin kyllähän jo koko ajatus saa selkäpiin karmimaan.

Kukaan ei tuohon aikaan laskenut, miten moni sankareista kuului mihinkin sukupuoleen ja niitä sitä paitsi oletettiinkin olevan vain kaksi. Nuorten toivekirjastossa oli kyllä paljon myös sellaisia kirjoja, joissa tytöt olivat pääosassa ja kelpasihan niitäkin lukea, jos nyt ei muutakaan ollut.

Kirjoissa ei myöskään kiinnitetty huomiota siihen, että joku saattoi käyttäytyä ns. stereotyyppisesti. Persoonallisuuksia oli lapsissa aina monenlaisia, mutta stereotyppisestihän he yleensä joka tapauksessa monessa suhteessa käyttäytyivät, sillä sellaistahan elämä on, eikä hyvä nuortenkirja yritä sitä muuksi muuttaa.

Esimerkiksi Ethel Turnerin Seitsemän sisarusta oli kyllä kirja, joka vangitsi kenet tahansa, pojat mukaan lukien. Se nyt vain oli hyvin kirjoitettu.

R.L. Stevensonin Aarresaari on tietenkin klassikko, joka taitaa jo kuulua länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Sitä ei Nuorten toivekirjastossa ole, mutta sen sijaan kyllä kymmenittäin muita merikirjoja. Meri ja purjelaivat ovat yhä uudelleen näiden kirjojen aiheena.

Siihen aikaan purjelaivat itse asiassa olivat jo historiaa. Sukellusveneet olivat tehneet monista selvää sodan aikana ja kalliit ja yhä nousevat palkat huolehtivat lopusta. Muistan kyllä, miten kaamea oli vielä parkkilaiva Pamirin kohtalo, josta radio kertoi 50-luvulla. Laiva voi siis oikeasti kaatua! Purjelaivojen aika oli jo mennyttä, mutta joka tapauksessa tuoreessa muistissa.

Meren loputon laajuus ja vaarallisuus riittävät jo pitkälle, kun jännitystä pitää aikaan saada. Kun siihen lisätään merirosvoja ja autioita saaria sekä ihmissyöjiä, ollaankin jo loputtomien tarinoiden maailmassa.

Frederik Marryattin kirja Merirosvo on alansa aatelia. Kirjoittaja on hyvin perehtynyt purjelaivojen käsittelyn ongelmiin ja ilmeisesti myös merirosvouksen traditioihin. Hän kehittää tarinan, jossa kaksi veljestä jo vauvaiässä joutuvat eroon toisistaan, kun laivan haaksirikkoutuessa toinen joutuu äitinsä kanssa merirosvojen käsiin. Vastoin yleisiä tapoja ,heitä ei tapeta.

Toinen taas nousee upseeriksi kuninkaallisessa laivastossa ja tietenkin nämä kaksi sitten myös joutuvat kohtaamaan toisensa taistelussa.

Itse merirosvo on niin raaka olento, että lukija vihaa häntä jo ensi hetkestä, mutta viimein hänestäkin paljastuu jotakin inhimillistä, hyvä ettei suorastaan jaloa.

Paitsi, että tämä kirja johdattaa lukijansa melko uskottavasti 1700-luvun maailmaan, se on kyllin repäisevä pysäyttääkseen blaseerautuneimmankin varhaisnuoren. Sitä paitsi sen kieli on virkistävän epäkorrektia nykyisessä totalitaaris-primitiivisessä ympäristössä, joten aikuistenkin lienee parasta lukea sitä salaa.

Lautalla yli Enonselän on taas tervehdys toiselta historialliselta aikakaudelta, joka nykynuorelle saattaa olla miljöönä aivan tyrmäävä. Nuorilla tarkoitan niitä vähän yli kymmenvuotiaita, joista tämä kirjakin kertoo.

Pojat seikkailevat maatilan töiden ja luonnon parissa jossakin Hämeen ja Savon rajamailla ja näyttävät kaupunkilaispojalle kaikenlaisia ihmeitä, vaikka heistä itsestään tuntuu, ettei tällä maailmankolkalla tapahdu paljon mitään.

Mutta itse asiassa siellä joutuukin kaikkein suurimpiin seikkailuihin, mitä ihmiselle on tarjolla. Radiossa ja lehdissä on puhuttu paljon Kon-tiki -lautasta, jolla joku norjalainen ylitti Tyynen valtameren, mutta nämä pojatpa ylittävät laajan ja vaarallisen Enonselän! Yhtä lailla siinä sai olla henkeään kaupalla.

Pojista vain yksi osaa uida, eikä heillä ole edes ruokaa mukana. Jokaisella on sentään puukko vyöllä ja onkivehkeetkin löytyvät. Kun vielä tulen tekeminen onnistuu, selviytyvät nykyajan robinsonit pahimmasta, vaikka vilu ja nälkähän ne koko ajan yrittävät ahdistella.

Vaikka tässä on seikkailua kylliksi, joutuu yksi poika vielä vangiksi rosvon autoon, mutta onnistuu sieltä pelastautumaan ja saa viho viimein hälytettyä myös saaren vangeille apua.

Kirjan kuvaus 1950-luvun maaseudusta on jo sellaisenaan nykymaailmassa eksotiikkaa ja olisi hauska tietää, miten nykyajan koltiaiset suhtautuvat tähän isovanhempiensa maailmaan.

Toki hyvä kirja voi kertoa vaikka kuusta. Sen kirjallinen uskottavuus ei ole ns. faktantarkistajien horjutettavissa.

Niin että jos hyvää juhannuslukemista puuttuu, voi aina suositella Nuorten toivekirjastoa, jonka osia kaikissa hyvin varustetuissa mökkikirjastoissa onkin aina saatavissa.