Eilisen nykyisyyttä

 

Ajankohtaista

 

Santeri Alkio, Aikamme kuvia I ja II. WSOY 1925, 249 s. (Kootut teokset III).

 

Santeri Alkio oli aina kiinnostunut ajankohtaisista asioista, sellaisista, jotka liittyivät aikakauden muutokseen. Nehän minuakin yleensä kiinnostavat ja siksi on tullut luettua paljon näitä hänenkin tekstejään.

Ajankohtaisuus on tietenkin suhteellista. Ainakin yksi tämän kirjan kertomuksista mainitaan kirjoitetuksi vuonna 1890, joten suurin ajankohtaisuus oli siltäkin ehkä jo mennyt koottujen teosten ilmestyessä vuonna 1925.

Paljonhan oli tuossa ajassa ehtinyt muuttua. Oli ollut Suomen itsenäistymistä ja kapinaakin, Amerikan-muuttokaan ei 1920-luvulla enää vetänyt. Myös tekniikan ihmeitä puhelimista autoihin alkoi jo riittää joka kylälle. Elintasosta ei kukaan ollut kuullut vielä puhuttavan, mutta jotakin sellaista kyllä oli jo 1920-luvulla tunnettavissa.

Joka tapauksessa kirjan ajankohtaisuus ei liittynyt 1920-luvun uuteen tilanteeseen, vaan 1800-luvun lopun nousukauteen, jolloin niittokoneet ja meijerit olivat uusinta uutta ja kaiken maailman yhdistykset houkuttelivat talonpoikia mukaansa. Kyllä pysähtyneisyyden aika oli jo silloin ohi ja Alkio näyttää selvästi tajunneen, ettei kyse ollut muodeista, vaan syvemmästä muutoksesta.

Pari kertomusta on omistettu viinapirulle ja etenkin sille ilmiölle, että raittiusmiehet tuppasivat eroamaan yhdistyksistään. Tuon ajan yletön käräjäin käynti jonninjoutavista asioista saa myös oman kuvauksensa.

Kiinnostavinta on kuitenkin kuvaus herrojen ja kansan suhteen hiljaisesta muuttumisesta. Kun pari vuotta oppikoulua käynyt asemapäällikköharjoittelija kiusaa ylenkatsomiaan talonpoikia, hän alkaakin yllättäen saada terävää palautetta. Kun pastori ryhtyy käyttämään mielivaltaa valitessaan rippilapsistaan niitä, jotka pääsevät ehtoolliselle, hän kohtaa itsetietoisen vastuksen ja häntä uhataan kantelulla.

Kansan itsetietoisuus virkamiesten rinnalla on selvästi kasvanut. Osoittautuu, ettei pastori enää olekaan se auktoriteetti, jonka varassa kansan sivistäminen on. Hankala rippilapsi ei edes tarvitse papilta lukemisen opetusta, vaan on käynyt jo kansakoulun ja osaa lukea kuin vettä valaen.

Kansakoulu kyllä hieman harmittaakin pastoria, yleisesti kun tiedetään, ettei siellä uskon asioita opiskella. Itse asiassa vanhoillinen papisto halusikin tuolloin korvata kansakoulut kirkollisella kiertokoululla, joka olisi myös talonpojille tullut paljon halvemmaksi. Eipä ihme, että vanhoilliset talonpojat tuota ideaa myös kannattivat.

Kirkkoherralla on taas sellainen ongelma, että erinomainen työmies, renki, joka on pannut pappilan maat tuottamaan, pyytää lupaa lähteä Amerikkaan.

Tuostakos pappilan tytär menee rengille saarnaamaan, mitä te nyt sellaisia haudotte, kun isä maksaa teille vielä hyvää palkkaakin.

Kirkkoherra ymmärtää asian paremmin ja pyytää tytärtään laskemaan, paljonko tuo palkka on per päivä. Kun se on kaksisataa markkaa, tulee tulokseksi, että päiväpalkka on alle kahdeksan penniä.

Sen voi sitten suhteuttaa siihen, miten pappilan pikkupoika taas kerran pyytää isältään kymmenpennistä, että voisi mennä leipomoon ostamaan vehnäpullan.

Rengillä on kuitenkin kuusilapsinen perhe, jonka lapset eivät syystä tai toisesta kykene itseään elättämään, joten taloudellinen ahdinko on tosiasia, eikä kirkkoherra pane esteitä muutolle. Palkkaa voisi lisätä vielä satasella, mutta eipä sekään asiaa ratkaisisi.

Tuon ajan palkollisten asemaahan pidettiin samanlaisena kuin alaikäisten perheenjäsenten. Olennaista oli päivittäin saatava ruoka ja asunto ja sen lisäksi tuli vaatekerta, esimerkiksi hurstihousut ja sarkapusero. Rahaa tuli sen verran, että sen saattoi hyvin tuhlata syksyn vapaaviikolla.

Tosiasia oli, että Suomessa oli merkittävää liikaväestöä. Suuren väestönkasvun takia se oli jäänyt vaille maata tai ainakin omaa tilaa, vaikka asiaa olikin koetettu auttaa torppia perustamalla. Tilanne oli hyvin samanlainen muissakin kehittyvissä maissa ja paineet hankkia siirtomaita selittyivät osin tästä asiasta, josta ne saivat nimityksensäkin. Elintilaa tarvittiin.

Kun ei omia siirtomaita ollut, mentiin Amerikkaan. Venäjän Amerikka ja Kaukoitäkin houkuttelivat yritteliäimpiä, mutta niiden merkitys jäi määrällisesti pieneksi. Lopullisestihan maattoman väestön kysymyksen ratkaisi meilläkin talouden ja yhteiskunnan muutos.  

Aluksi työtä tarjosi teollisuus ja sitten palvelut. Nykyäänhän siitä on taas pulaa. Ehkäpä jo piankin automaatit hoitavat työnteon kokonaan, kuten muistan jo 1960-luvulla visioidun. Ihmisen asema tässä yhteiskunnassa taitaa silloin käydä problemaattiseksi, kuten se itse asiassa oli jo Alkionkin aikana. Olemmeko kaikki silloin täällä liikaa?

Tämän kirjan ajankohtaisessa yhteiskunnassa vallitsi vielä jäykkä säätyvalta, joka tosin oli murtumassa, mutta osoitti siitä vasta pieniä merkkejä. Koulutusta hankkineet kansalaiset, jotka pystyivät elättämään itsensä omalla maallaan ja omalla työllään, olivat yhä vahvemmassa asemassa, mutta ylijäämäväestön laita oli huonommin.

On sanottu, että Suomi oli puolitoista vuosisataa sitten elinkeinorakenteeltaan tyypillinen kehitysmaa. Tässä voisi myös käyttää termiä takapajuinen maa, sillä pääelinkeinon eli maanviljelyn tuottavuus oli jo luonnonoloista johtuen heikko. Niinpä Suomi oli myös matalapalkkamaa, jonka miehet olivat kysyttyjä esimerkiksi merimiehinä. Epämukava ja vaarallinen työ tehtiin halvalla.

Mutta onhan tässä jo sen jälkeen kehitytty. Sitä ei selitä esimerkiksi kehitysapu eikä myöskään toisten maiden riisto. Suu pantiin säkkiä myöten ja eteenpäin pyrittiin, kun oli pakko. Koulutus oli kaiken kehityksen alku ja juuri.

Yhteiskunnan muuttuessa väheni sitten myös väestönkasvu ja kysymys elintasosta tuli edes jotenkin mielekkääksi myös kansan syvistä riveistä puhuessa. Itse asiassa vehnäpulla alkaa meillä ollakin jo niin sanoakseni jokapäiväistä leipää. On hyvä muistaa, ettei siitä kauan ole, kun se oli ylellisyyttä.