Maa oli tyytyväinen

 

Hyvän keisarin riemukulku

 

E. Nervander, Keisari Aleksanteri Isen matkat Suomessa. Vanhempien ja uudempien lähteiden sekä muistotietojen mukaan. Otava 1906, 313 s.

 

Aleksanteri I:n suuri kieromatka Suomessa vuonna 1819 tunnetaan yleisesti ja hänen kulkemallaan reitillä on kai yhä säilytetty reliikkejä tuosta jo aikoinaan paljon kohutusta tapahtumasta. Myös matkasta Porvoon valtiopäiville -kuten tapahtumaa aikoinaan haluttiin perustellusti kutsua- on paljon julkaistu kuvauksia eri yhteyksissä. Ruhtinas Gagarinin kuvaus Les treize journées ou la Finlande on tunnetuin.

Aleksanteri kävi maassamme vielä muutaman muunkin kerran, kuten vuonna 1812 Turussa tapaamassa Ruotsin kruununperijä Kaarle Juhanaa, Vanhassa Suomessa sen uusia linnoituksia tarkastamassa hän oli käynyt jo vuonna 1803 ja vielä hiukan muulloinkin.

Tässä kirjassa on keskitytty etenkin vuosien 1809, 1812 ja 1819 visiitteihin.

Aikalaiskuvaukset Aleksanterin persoonasta ja kohtaamisista suuriruhtinaskunnan väestön kanssa ovat suorastaan puuduttavan samanlaisia: keisari hurmasi aina ja kaikkialla jokaisen ja etenkin naiset joutuivat suoranaiseen hurmokseen. Seremonioita hän ei halunnut ja matkusti aivan mitättömän pienen seurueen kanssa.

Vuoden 1819 matkallaan hän myös kaikkialla perehtyi valtion laitoksiin eli vankiloihin, sairaaloihin ja varuskuntiin, sikäli kuin sellaisia oli ja tutki niiden kuntoa. Enimmäkseen hän oli näkemäänsä tyytyväinen ja jätti jälkeensä armollisia parannuksia oloihin, lisämäärärahoja ja tapaamilleen ihmisille koruja, aatelisarvoja ja kunniamerkkejä. Kansan syvät rivit saivat rahaa ja Luolaisten (Parolan) sotamiehet kukin tynnyrin viljaa.

Kyseessä oli siis mitä ilmeisimmin hyvä keisari. Ranskassa oli aikoinaan tapana antaa joillekin kuninkaille arvonimi hyvä kuningas (bon roi). Jo 1700-luvulla koko asiaa alettiin irvistellä ja syntyi nykyäänkin suosittu laulu hyvästä kuningas Dagobertista, jolta kaikki sujui hullunkurisesti (Uhttps://www.youtube.com/watch?v=AZxUmJWULvM ).

Mitään tällaista ei olisi voitu ajatellakaan Aleksanterista, kaikki mihin hän koski sai meillä ainakin kultaisen hohteen, jos nyt ei ihan kullaksi muuttunut, mikä kävi aikoinaan kuningas Midaksen kohtaloksi.

Aleksanteri oli tavattoman komea, erittäin alentuvainen ja lisäksi oikeudenmukainen ja armollinen. Suomen pääsy hänen korkeaan suojelukseensa oli lottovoitto ja siitä todella osattiin olla kiitollisia.

Keisari ei pitänyt mukanaan vartiostoa, vaikka hänen minimaalinen retkikuntansa Pohjanmaalla kyllä tarvitsi 30 hevosta, suomalaisten alamaisten rakkaus ja uskollisuus olivat keisarin paras turva.

Itse asiassa Suomessa oli virinnyt tiettyä tyytymättömyyttä, valtiopäiviä odotettiin uudelleen koollekutsuttaviksi, kertoo kirjoittaja, mutta sitä ei keisari halunnut. Ylimmissä piireissä tiedettiin myös hänen uudesta, taantumuksellisesta suuntauksestaan, joka liittyi uskonnolliseen mystiikkaan.

Aleksanterin paradomaniasta ja sotamiesten ruoskittamisesta kuoliaaksi, josta Aleksandr Herzen puhuu ja Tolstoi kauhistelee, ei tässä keisarin kuvassa ole tietoakaan. Parolassa hän äkseerasi joukkoja kolme tuntia, mutta lopetti viimein tyytyväisenä ja kaikkia palkiten.

Sadistisen äkseeraajan asemesta Aleksanteri näyttäytyy humanistina, joka on kiinnostunut uusista, humaaneista aatteista myös vankeinhoidon alalla. Tappajaa hän ei armahda, mutta nälkäänsä varastaneen kyllä. Alamaisten hyvinvointi on kaikkialla keisarin kiinnostuksen keskipisteessä.

Kiinnostavaa kyllä, myös Vaasassa keisaria juhlitaan ja rakastetaan ylenpalttisesti, vaikka hänen joukkonsa olivat vain 11 vuotta aiemmin hävittäneet kaupungin. Yleensähän venäläiset joukot olivat tuossa sodassa käyttäytyneet huomattavan säädyllisesti, mutta Pohjanmaalla oli poikkeuksia, jotka liittyivät erityisesti ruotsalaisten maihinnousuun.

Kiinnostavaa on, miten eri tavoin kaupungit ottivat vastaan hallitsijan. Raumalla tiedettiin, ettei keisari pidä kunnialaukauksista, mutta Uudessakaupungissa sitä vastoin ei. Raumalaiset eivät kaupunkinsa pienuuden takia kehdanneet rakentaa edes kunniaporttia, joka yleensä aina kuului asiaan, mutta puleerasivat sen sijaan paikat hohtavan siisteiksi.

Kaikkialla yleensä järjestettiin juhlavalaistuksia ja kuultokuvia. Kuitenkin vain kerran, nimittäin Turussa, keisaria tervehtivät venäjänkieliset sanat: любовь верность, постояность -rakkaus, uskollisuus, pysyvyys. Kirjoittaja uskoo, etteivät paikalliset missään myöskään puhuneet keisarin kanssa venäjää. Yleensä käytettiin ranskaa tai saksaa, joskus jopa englantia.

Sitä paitsi keisari oli opetellut muutaman sanan suomea, millä hän täydellisesti hurmasi alamaisensa. Hän kuuluu myös todenneen, että suomalaisten käytöksestä näkyi, etteivät he olleet kasvaneet orjuudessa. Tosin aina jossakin joku myös heittäytyi keisarin jalkoihin tai polvistui. Siitä hän ei pitänyt.

Tämän kirjan ilmestymisajankohtana suomalaisten suhde entisiin hyviin keisareihin oli erityisen ajankohtainen. Heitä kannatti palvoa ja kunnioittaa samaan tapaan kuin Kekkonen ja hänen falanginsa lanseerasivat Leninin kunnioittamisen Suomen ystävänä ja itsenäisyyden antajana.

Aleksanteri II: patsas, joka seisoo keskellä Senaatintoria ei suinkaan ole siellä sattumalta. Sitä eivät pystyttäneet venäläiset chauvinistit, vaan suomalaiset patriootit. Sen juurelle oli hyvä käydä laskemassa kukkia, kun Nikolain hallinto tuntui erityisen ahdistavalta. Sellaista mielenosoitusta ei voinut kieltää.

Suomi-syöjät olivat tietenkin raivoissaan siitä, että ovelat suomalaiset piiloutuivat keisarien selän taa, mutta Aleksanteri-keisarien arvosteleminen suomalaisten narreiksi oli heidän omalta kannaltaan suorastaan vaarallista. Sensuuri oli usein hyvinkin leväperäistä, mutta majesteettirikoksen kohdalla oltiin tarkkoja.

Aleksanteri-keisarien muisto oin maassamme säilynyt tähän päivään saakka hyvin valoisana ja tahrattomana. Se ylenpalttinen tyyli, jota kaksisataa vuotta sitten käytettiin, on jo poissa muodista, eivätkä nykyajan potentaatit enää ole sellaisia itsevaltiaita, joiden vallassa olisi missä tahansa päättää mitä tahansa.

Ehkäpä näitä Aleksanterin matkoja kannattaa verrata vaikkapa Kekkosen maakuntamatkoihin havaitakseen, mitä ajan muuttuminen merkitsee. Toki kuninkaalliset tänäkin päivänä saavat monarkistiselta kansaltamme aina palvovan kohtelun. Jotakin aina säilyy vuosisadasta toiseen.