TV:stä tuttu

 

Television suuruudenajoilta

 

Knud Möller ja Reijo Ikävalko, Möllerin matkassa. Gummerus 1990, 295 s.

 

Televisiosta puhuttaessa käytetään usein termiä sisällöntuottaminen. Ainakin minulle tämä tuo nykyään ensimmäisenä mieleen suolen, johon ahdetaan erilaista tavaraa, eli siis ravintoa ja joka sitten aikanaan purkaa toisesta päästään enemmän tai vähemmän tasalaatuista prosessoitua massaa.

Sen laatu saattaa ajattelevaa ihmistä kiinnostaa vain sikäli, kuin siinä on jotakin poikkeavaa, mikä voisi viitata patologisiin muutoksiin itse siinä elimistössä, jota tuo polttoaine pitää käynnissä. Yleisesti ottaen koko prosessia pidetään nykyään jo kaikkialla lähinnä yhdentekevänä eikä siihen näytä enää kohdistuvan tekijöidenkään taholla minkäänlaista kunnianhimoa.

Mikäli koko asia edes nousee puheenaiheeksi, liittyy se todennäköisesti siihen, että jokin nipin napin täysi-ikäinen tosi-TV tähti oli kiusaukseen saatettuna lähennellyt toista tai että joku haastateltava oli ollut kovasti filmaattinen ja toinen taas vaikuttanut ihan kurjalta, sikäli kuin asia koskee ns. ruumiinkieltä.

Ennen kaikki oli toisin. Vuonna 1919 Helsingissä tanskalaisista vanhemmista syntynyt Knud Möller sai urallaan nähdä uutismaailman ja etenkin ulkomaanuutisten mullistuksen. Vielä 1950-luvun alussa lehdistö oli kaikki kaikessa ja radio vasta hieman yritteli omalla sarallaan. Kaikkialla vallitsi kotimaisuuden hegemonia.

 Vielä 1950-luvun alussa suuren maakuntalehden toimittajana saattoi olla mies, joka osasi vain suomea, mikä ei enää 1990-luvun alussa olisi tullut kysymykseenkään.

1950-luvun alussa Suomessa todella keskityttiinkin omaan maahan ja lehdet saivat ulkomaanuutisensa suurella viiveellä. Kaukokirjoitin tuli yleensä vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin myös televisio teki läpimurtonsa.

Itse television mahdollisuudet mullistuivat myös Möllerin aikakaudella täysin. Pitkään hän joutui liikkumaan paikasta toiseen raskasta kuvauskalustoa raahaavan ryhmän kanssa ja lähettämään sitten filmit lentorahtina Suomeen, jossa ne kehitettiin ja leikattiin ja viimein esitettiin. Hänen kautensa lopulla päästiin sitten jo suoriin Eurovision tuottamiin kansainvälisiin yhteyksiin.

Kehitys oli alan miesten silmin huimaava, vaikka ei sitä tavallinen katsoja juuri huomannut. Lehdistön suhteen televisio joka tapauksessa pääsi sen verran niskan päälle, että ajateltiin tuon vanhan median olevan lähinnä enää armoniskua vailla. Mikään ei voinut uhata TV:n uutisherruutta, josta tulisi tuhatvuotinen.

Näin pohdiskeltiin siis 1990-luvun alussa, tietämättä, että uusi haastaja oli jo aivan nurkan takana. Internet ja joka miehen tietokoneet eivät yksinkertaisesti juolahtaneet edes mieleen todellisena vaihtoehtona televisiolle ennen kuin 1990-luvun puolivälissä, jolloin ne vielä amatööristä tuntuivat tieteiskuvitelmilta.

Paljon muutakin ikuisena pidettyä muuttui: Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut Möllerille, että 1990-luvun alussa Suomessa on kymmeniä paikallisradioita, hän ei olisi uskonut. Viisi vuotta sitten hän ei olisi enää sitä epäillyt, kertoo kirja.

Niin tapahtui tämäkin mullistus, jonka takana Möller näki vanhojen lehtikonsernien epätoivoista taistelua asemiensa säilyttämisestä. Ajatus siitä, että itse kunniansa korkeimmilla kukkuloilla ollut Televisio olisikin pian käymässä jälkijoukkotaistelua vallan ottanutta internetiä vastaan, olisi varmasti ollut täysin vieras.

Möller ei suinkaan kritiikittömästi ihastellut television hegemoniaa. Sillähän oli taipumus pinnallistaa asioita eli siis vääristellä niitä. Katsojat pysyivät joka tapauksessa vielä hiljaa, eikä maailma vielä oppinut tuntemaan sitä kauhistuttavaa ilmiötä, joka tunnetaan vihapuheen nimellä ja joka tarkoittaa yleisön mahdollisuutta saada kriittisetkin äänenpainonsa kuuluviin.

Möller oli siis tanskalaista syntyperää, mutta otti myöhemmin Suomen kansalaisuuden, koska puolueetonta maata edustavalla reportterilla oli paremmat asemat kuin Nato-maa Tanskan leimaa kantavalla. Tämäkin lienee asia, jota monen tuon ajan historiaa vain tiettyjen tulkintojen pohjalta tunteville lienee vaikea käsittää. Kehotan kuitenkin yrittämään.

Poliittisesti Möller meni lähelle maalaisliitto-keskustapuoluetta, mikä tuon ajan Suomessa saattoi antaa ainakin muutamia etuja, vaikka kollegat yleensä olivatkin demareita. Möller seurasi mukana monilla Kekkosen tärkeillä matkoilla ja taisi muutenkin nauttia virallisen Suomen melkoista suosiota.

Möller palveli monissa maissa, mitä helpotti hänen kielitaitonsa. Hän oli polyglotti, joka osasi sujuvasti yhdeksää kieltä. Tuo määrä sinänsä ei kuulosta mitenkään merkilliseltä, kun ottaa huomioon, että mukana olivat myös pohjoismaiset kielet. Asian muuttaa kuitenkin se, että osaaminen oli myös aktiivista ja jopa natiivin tasoista.

Niinpä Möller palveli kirjeenvaihtajana muun muassa Pariisissa, jossa hän koki läheltä myös hullun vuoden 1968. Erikoista kyllä, myös Itä-Berliinistä tuli monivuotinen asemapaikka. Erilaiset missiot ympäri maailmaa veivät milloin kuuden päivän sotaan, milloin Algerian vapaussotaan kuin myös Amerikkaan, Kuubaan, Fär-saarille ja muuallekin.

Tuohon aikaan moinen liikkuvuus oli vielä varsin poikkeuksellista ja asiaan kuului, että Möller yleensä myös pystyi kaikkialla kommunikoimaan ympäristönsä kanssa. Englannin osaaminen oli tuohon aikaan maailmalla monesti vielä kovin rajoittunutta ja esimerkiksi sekä Neuvostoliitto että Ranska yrittivät aktiivisesti rajoittaa sen käyttöä.

Lieneekin todettava, että englannista tuli nykyisen kaltainen lingua franca vasta tietokoneistumisen ja internetin leviämisen myötä. Sen vaikutuksenhan voimme yhäkin nähdä monissa ohjelmissa, jotka on ajateltu ja jotka ajattelevat englanniksi eivätkä usein edes tunnista muiden kielten monia kirjaimia.

Möller oli sen verran vanhaa polvea, että hän pääsi osallistumaan jo talvisotaan tanskalaisessa vapaaehtoispataljoonassa, joka tosin ei ehtinyt joutua taistelukosketukseen. Jatkosodassa mainitsee wikipedia Möllerin olleen rintamareportterina, mutta kirjassa kerrotaan hänen vain oleskelleen Tanskassa ja tehneen jonkinlaisia töitä saksalaisten hyväksi.

Möller manaa veikanneensa väärää hevosta ja kertoo kiintoisasti saksalais-tanskalaisista suhteista tuhon aikaan. Nehän olivat aivan poikkeukselliset. Niin sanotun vastarintaliikkeen sankariksi hän ei yritä tekeytyä.

Möller, kuten arvattavasti monet hänen kollegoistaankin olivat suuresti mieltyneet viiniin/viinaan ja naisiin. Lutherin tässä yhteydessä mainitsemasta laulusta ei kirjassa kerrota, mutta sitähän voi pitää myös yleisen lystipidon symbolina.

Matkatöiden takia perhe-elämä kärsi ja Möller joutui tai pääsi solmimaan avioliiton peräti viisi kertaa, niistä kaksi kertaa saman naisen kansa. Hän kuuluu kestäneen viinaa legendaarisesti ja säilyttäneen silti maksansa terveenä. Toisaalta viina saattaa kyllä tappaa monta muutakin tietä ja kuolema jo alle 75 vuoden ikäisenä tuntuu ainakin minusta jo aika varhaiselta. Tuohon aikaan tämäkin asia oli kyllä vielä hieman toisin.

Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon kiinnostavaa, aikaansa sidottua materiaalia ja kiintoisia pikku havaintoja aina ballerinojen huumaavasta hienhajusta Willy Brandtin juopotteluun.

Kiinnostavana pidän myös sitä arviota, että itäsaksalaisista kymmenen prosenttia uskoi 1970-luvun puolivälissä kommunismiin. Sen johdosta tulee kysyneeksi, oliko se paljon vain vähän? Tuon ajan perspektiivistä katsoen se ilmeisesti oli vähän, sillä kirjassa todetaan, että tämänhän nykyiset tapahtumat ovatkin sitten paljastaneet.

Jälkimmäinen argumentti on kyllä huono. Siirtymä sosialistisesta uskosta/uskonnosta sen hylkäämiseen saattoi olla myös hyvin nopeaa, kuten esimerkiksi voitiin todeta mielipidemittauksissa, joita tehtiin Venäjällä vuonna 1991.

Mutta taas kerran, aikakautensa tilityksenä kirja on kiinnostava.