Ankean neuvostomaan erinomaisuus
Mati Unt, Syystanssi. Suomentanut Eeva Lille. Gummerus 1980, 190 s.
Neuvostoliitossa oli omanlaistaan viehätystä. Sen uneliaassa, seisahtuneessa hengessä, joka toi mieleen ikuisen sunnuntain, voi aistia jotakin suljetun organisaation -vankilan, kasarmin- kundien veljeydestä, jonka pohjalla oli tuo kaikkien ymmärtämä ja kaikkea hallitseva tosiasia: olemme samassa kusessa.
Koska näin oli, tunsivat ”kaikki”, siis luunottamatta ”niitä”, jonkinlaista keskinäistä veljeyttä. Vihollinen oli yhteinen ja sitä oli lupa jallittaa kaikin keinoin, siitä ei kukaan pahastunut, joitakin lähinnä patologisia tapauksia lukuun ottamatta.
Loputtomat riidat siitä, oliko ns. reaalisosialismi sosialismia lainkaan, vaiko vain esimerkiksi eräänlainen fasismin muoto, olivat useimmille vailla merkitystä. Ainakin kyseessä oli aivan reaalinen ilmiö, vaikka siinä tuntuikin olevan surrealismin elementtejä.
Aivan tietynlainen suhde yhteiskunnan eri kerrosten välillähän siellä vallitsi ja se ei tosiaankaan ollut tasa-arvoa, mutta oli siinä tiettyä erilaisuutta verrattuna kapitalistisiin maihin. Periaatteessa työläinen oli herra ja käytännössä häntä pidettiin moukkana. Eräänlaista seremoniallista arvostusta sentään aina osoitettiin tai ainakin tietyissä yhteyksissä.
Tällä epämääräisellä johdannolla halusin vain kiinnittää huomiota siihen, että ns. reaalisosialismi todella oli toisenlainen maailma kuin se, mikä oli meillä täällä rajan takana. Siihen liittyi myös paljon viehättäviä piirteitä, joissa saattoi yhä uudelleen löytää Mihail Bergin äsken käsitellyssä pamfletissaan kuvaamaan lapsellisuutta.
Mikään ei toiminut, mutta kaikki järjestyi, sanottiin ja se oli pitkälti totta. Erot kylmään ja rationaaliseen kotimaahan nähden olivat olennaisia.
Meillä oli tunnetusti merkittävä määrä reaalisosialismiin kritiikittömästi ihastuneita ihmisiä, etenkin nuoria, joille kaikki ne asiat, jotka tuossa ihanneyhteiskunnassa olivat kotimaahan verrattuna erilaisia, tulkittiin myös myönteisiksi. Kuinkas ne olisivat jotakin muuta voineet olla?
Niinpä myös reaalisosialismista kertovia kirjoja kyettiin lukemaan vaikkapa mainioina sankaritarinoina, vaikka ne olisivat kuvanneet pelkkää lohdutonta aatteettomuutta ja jopa kurjuutta. Viittaan tässä nyt esimerkiksi Fjodor Abramovin tetralogiaan (Prjasliny) ja etenkin sen viimeiseen osaan.
Yleensähän neuvostojen maassa, jossa poliittisen korrektiuden vaatiminen oli kaiken julkaisutoiminnan ensimmäinen sääntö, ei juuri ilmestynytkään sellaisia teoksia, jotka olisivat olleet järjestelmän kannalta pelkästään kielteisiä. Sitä vartenhan oli monikerroksinen sensuurin järjestelmä, jossa olennaisin taso oli itsensensuuri, aivan kuten läntisessä maailmassamme nykyään.
Tämä Mati Untin teos on kuitenkin jo hyvin lähellä sellaista kuvausta, josta ei voi löytää mitään jaloa tai rakentavaa. Sen henkilöillä ei ole mitään korkeampia pyrkimyksiä, heidän tärkeimmät harrastuksensa ovat viinan juonti ja kertakäyttöseksi. Täysin rikollisiakin tyyppejä vilahtaa henkilögalleriassa.
Mitä ympäristöön tulee, se keskittyy uuteen ja ”uljaaseen” lähiöön, Mustamäkeen, joka itse asiassa on lohduttoman epäonnistunut luomus. Sen parissa työskennellyt arkkitehti uskoo kuitenkin aatteeseensa, joka tässä tapauksessa on Le Corbusierin funktionalismi. Lännessä se oli kyllä tuottanut slummeja, joita oli jo räjäyteltykin…
Kirjasta ilmenee myös, että tarjolla olevat kulutustavarat ovat laadultaan kurjia ja että laatutavaran arvo nousee spekulatiivisiin mittoihin. Itse asiassa sen takia tapetaan yksi ihminenkin.
Voisi odottaa, että näinkin lohdutonta tarinaa kaunistaisi sentään onnellinen loppu, jossa (kommunismin) nouseva päivä kajastaisi syksyn pilvien läpi ja jossa ihmisten sisimmässä liikahtaisi lämmin, veljellinen tunne heidän ajatellessaan, miten heidän työnsä sulautui heidän tasavaltansa työhön, kuten Majakovski aikoinaan deklamoi.
Mutta ei tässä mitään sellaista tapahdu eikä tässä itse asiassa tehdä työtäkään edes hetken vertaa.
Kuitenkin tämä kirja julkaistiin Neuvostokirjallisuutta-sarjassa, jota monet pitivät ja yhä pitävät surkeana propagandakirjallisuuden valikoimana. Itse asiassahan se sisälsi myös melkoisia helmiä.
Mieleen tulee vaikkapa saman tekijän pienoisromaani Velka, joka meillä julkaistiin niinkin varhain kuin vuonna 1968. Siinähän niin sanotusti uskovaiset puolueihmiset ovat pelkkiä sellaisiksi tekeytyviä kiipijöitä. Tosin he ovat sivuosassa.
Täytyy tunnustaa, että nämä kirjat minulta jäivät aikoinaan lukematta ja niin varmaan monelta muultakin. Toisaalta moni uskovainenkin kukaties saattoi ne siihen aikaan pahentumatta lukea, jos hänen ideologinen pakettinsa oli kyllin tehokas ja monillahan se taisi olla.
Eikös ollutkin, lienevät he ajatelleet, sisäisesti vahva sellainen järjestelmä, joka uskalsi sallia noin häikäilemättömän arvostelun itsestään!
Uskohan siirtää vaikka vuoria, joten jotkin irralliset faktat ovat pikkujuttuja uskovaisille ja niitähän riittää. Uskon niin kuin rakkaudenkin suhde on vakio, vain kohteet muuttuvat.
VastaaPoistaVanhana skeptikkona toivoisi kristinuskon paluuta voimatekijäksi, sillä vanha tuttu vastustaja on parempi kuin pussillinen epämääräisiä vouhotuksia.
Pelolla hallinta on kuitenkin yhteistä niin perinneuskonnoille kuin vöyhötyksille. Jos ei piru vie niin hiilidioksiidi, jos ei taudit ja onnettomuudet riitä, niin keksitään niitä lisää, jos ei huijarit uhkaa, niin valtakunnansyyttäjä kuitenkin.
Aikamme giardanobrunoja ei polteta enää roviolla vaan savustetaan virasta tai työpaikoilta, sekä teilataan somessa.
Länsimaiden vaarallisin otus on hyvää tahtova maailmanparantaja jonka sanchopanzana toimii kaikki kunnon ihmiset.
Olisiko tuo kristinuskon näkemys sitten se suomalaisten tulkinta kyseisestä uskosta, ruotsalaisten vai katolilaisten, vai kenties ortodoksien?
PoistaErään tulkinnan mukaan katolilaiset ja protestantit käyttävät kristinuskon symboliikkaa ajaakseen omia etujaan ja jokseenkin uskoisin että näin on asianlaita, mutta olettaisin että niin toimivat kaikki. Toinen juttu sitten on minkä tyyppisen moraalin ja millä metodein niitä ajatuksiaan toteuttanevat.
Itsellä on luettava tuo Peter Marshallin Reformaatio ja jokseenkin ei teoriassa tunnu eroavan tuo uskovien jakautuminen, uskotaan samaan Jumalaan mutta oma näkemys on se oikea, (toiset uskoo kirkkoon, toiset raamattuun). Lähinnä kun katsoo välillä tuota poliittista jakautumista, jäänyt miettimään että ymmärtävätkö nykyihmiset demokratian tarkoitusta? Tosin sillä erotuksella että tuo kristinuskon jakautumisvimma tapahtunut hieman muualla kuin Suomessa.
Ja toinen juttu sitten on tuossa taloudessa kun rahan pidäkkään mennä tasan, mutta suomalaisena osin irtisanoudun sitten tuosta kristinuskosta siinä mielessä et vaikka joskus joku Juudas jotain teki niin ei sillä ole tekemistä nykypäivän kanssa. Tämä on taas asia mikä pohdituttanut kun tuota kirkonhallinnon alla historiaa katsonut, huonosti on juutalaisia kohdeltu kaikkialla saksalaiset nyt veti pidemmän korren mut ei sitä suomalaista sen paremmin. Sitä on mitä on. Näkökannasta kiinni, omaa kulttuuriaanhan tohtii vaalia, mikä on ymmärrettävää onhan siihen kasvanut.
Mutten kyllä innostu tästä amerikkalaisesta kulttuurista, mikä jokseenkin vaikuttanut ympäri maailmaa, omaan makuun jokseenkin keinotekoinen.
Sielä kumminkin on myös kristinuskosta omatulkinta mutta itse pidän sitä tekopyhänä.
"Yleensähän neuvostojen maassa, jossa poliittisen korrektiuden vaatiminen oli kaiken julkaisutoiminnan ensimmäinen sääntö, ei juuri ilmestynytkään sellaisia teoksia, jotka olisivat olleet järjestelmän kannalta pelkästään kielteisiä. Sitä vartenhan oli monikerroksinen sensuurin järjestelmä"
VastaaPoistaTuon järjestelmän "viehättävimpiä" piirteitä oli, että aika ajoin, harvoin tuollaisia teoksia ilmestyi (Bulgakovin teokset, Tarkovskin elokuvat, Solzenitsynin siellä julkaistut teokset jne). Joku koiranleuka tietysti voi sanoa, että sosialismissa ei toimi mikään, ei edes sensuuri.
Näinhän se oli. Mutta meillä se toimii.
PoistaIlman kirjallisia ansioita voisi ilmaista, että
Poistameillähän eivät ihan kaikkia asiat järjesty fiksusti, mutta kaikki - etenkin lumedemokratia, maan tapa, piilokorruptio, byrokratia, itsepetos ja itsesensuuri - toimivat loistavasti.
Tämä viittaa tietenkin 40 vuoden takaiseen Suomeen, mutta - ja tässä piile se ovela pikku piru - myös 2020-luvun EU-Suomeen.
Miten ihmeessä me tähän päädyimmekään?
Akateemikko Georgi Arbatov oli syntymäviisas mies, joka pääsi melko pitkälle NL:n kuvioissa. Häneltä kerran eräs länsimainen uuno (journalisti) kysyi: ”Georgi Arkadevitsh, onko NL totalitäärinen valtio?”. Johon Arbatov vastasi: ”Sehän on aivan liian tehoton ollakseen sitä”.
PoistaTäytyy sanoa, että kun olen jutellut ihmisten kanssa jotka ovat Viron neuvostotasavallassa asuneet, niin ei kaikki ole niin kovin mustavalakoista kuten nykyään väitetään.
VastaaPoistaElinolot eivät olleet kovin häävit, mutta kun ihminen oli onnistunut vakiinnuttamaan tietyt jutut kuten kunnollisen kerrosataloasunnon sekä auton oli elämä kuitenkin melko siedettävää.
Esimerkiksi Viron maaseudulla katseltiin maahan salakuljetettuja videoita 80-luvulla, joten Terminaattoreita ja Conaneita ne virolais teinitkin tapittivat.
Työelämä ei myöskään ollut mitään sietämätöntä raadantaa ja lääkärikin tuli kotiin käymään. Aloitekykyiset ja älykkäät sattoivat myös edetä urallaan, myös vähemmistökansoihin kuuluvat. Esimerkiksi Dudayev kohosi iltakoulun kautta ensin sähkömieheksi ja siitä myöhemmin aina ilmavoimien kenraaliksi asti.
Läntiseen konsumerismiin neuvostojärjestelmä tarjosi hyvin vähän edellytyksiä. Neuvostoliittolaisilla toki oli tilillä ja kaapeissa rahaa. Hinnat oli määritelty poliittisin perustein ja esimerkiksi kilo lihaa maksoi virallisesti 80 kopeekkaa. Tiskin alta ostettuna liha maksoi 50-100 ruplaa kilo, joten todellisissa hankintahinnoissa laskien ostovoima oli todella heikko. Myös läntistä kulutustavaraa oli mustasspörsissä tarjolla, mutta hinnat oli tähtitieteellisiä taulukkopalkkoihin verrattuna.
Toki poliittinen vapaus puuttui. Viimeinen niitti neuvostojärjestelmälle oli 70-luvun stagnaatio, joka kuivatti kulutustavaramarkkinat neuvostoliitossa. Säännöstelytaloutta ei tullut, mutta mahdollisuus edes jonkinlaiseen neukkutyylin kulutusjuhlaan vietiin.
”Ankean neuvostomaan erinomaisuus”
VastaaPoista”Näin naapurissa”
Ns. suomalaiset vodkaturistit nauttivat aikoinaaan ankean neuvostomaan erinomaisuudesta oikein täysin rinnoin ja kurkuin. (Ranskalaiset nuoret turistit sammuivat tavallisesti litkittyään ylenmäärin samppanjaa.) Neuvostomaan erinomaisuuteen kuului mm. kauppa nimeltään BERJOZKA, johon asiakkaiksi pääsivät ainoastaan ulkomaiset turistit/kansalaiset. (Poikkeukset on eri asia.) Siinä alkoholituotteita myytiin ihan pilkkahintaan. Tavalliset venäläiset tiesivät sen, mutta eivät päässeet sinne, koska olivat persaukisia, koska heillä ei ollut ulkomaista valuuttaa. Kaiken kukkuraksi ulkomaisen valuutan omistaminen oli neukulle rikollista.
Jos Suomessa kossupullo maksoi jotain 70 markkaa pullolta, niin BERJOZKA:ssa Stolitshnajan vodka maksoi seitsemän markan verran muutettuna Suomen valuuttaan. Jne., jne.
Ostin kerran veljelleni lahjaksi nilkkakengät. Jonkun ajan kuluttua ne muuttuivat ikään kuin rättikengiksi. Nahka oli sitä paskalaatua, ainoastaan pohja oli entisellään, koska se oli kumia. Tämä/nämä kengät massatuotantona olivat yleisneuvostoliittolainen ilmiö, ja se synnytti varmaankin ns. perestoikan ns. vittumaisuuden eli tyytymättömyyden kuohun.
Tästä kuohusta oli tehty myös näytelmä nimeltään ПРЕМИЯ eli palkinto, joka esitettiin Moskovan kuuluisimmassa draamateatterissa. Se oli skandaali. Kenkätehtaan työläiset, jotka tuottivat näitä paskakenkiä saivat työstään palkinnon. Näytelmässä työläiset kieltäytyivät kuukaisipalkinnosta ja se olikin se skandaali.
Jos nyt oikein muistan, kommunisminhan piti olla luokaton yhteiskunta, jossa omistus on kadonnut ja valtiokin kadonnut. Neuvostoliitto oli hyvää vauhtia siirtymässä kommunismiin, suorastaan viimeistä askelta vailla. Siellä käytettiin surutta kaikenlaisia hyödykkeitä joihin käyttäjällä ei ollut omistusoikeutta ja asiat hoituivat, kunhan pidettiin huoli, että valtio ja viralliset tahot eivät niihin puuttuneet. Valtiokin oli, jos ei nyt täysin kadonnut, niin kuitenkin lakannut toimimasta. Mikä sitten meni pieleen sen viimeisen askeleen kohdalla vai loppuiko rohkeus. Kommunismiin siirtymiseenhän olisi riittänyt se, että gerantokratian edustajien kadotessa luonnollisen poistuman kautta, poistuneille ei olisi nimitetty seuraajia.
VastaaPoista