Sivistyneen maailman loppuajoilta

 

Valkoinen varis

 

Hella Wuolijoki, Yliopistovuodet Helsingissä 1904-1908. Weilin+Göös 1973 (1945), 291 s.

 

Valkoinen varis on venäläinen sanonta, joka kuvaa outoa lintua, sellaista ympäristöstään rajusti poikkeavaa. Sellainenhan oli Hella Murrik jo varhain ja taisi sellaisena pysyäkin.

Hän tuli yksin ja ensimmäisenä laatuaan Etelä-Virosta Helsingin yliopistoon opiskelemaan osaamatta sanaakaan suomea, mutta valmistui erinomaisin arvosanoin liki ennätysajassa. Naisia oli jo opiskelijoissa jonkin verran, mutta virolaisia ei.

Sivumennen sanoen, sitä, että nainen opiskeli, mutta menikin sitten naimisiin, pidetiin tuohon aikaan voimavarojen lähes rikollisena haaskaamisena. Aviovaimon osa oli täyspäiväistä työtä ja miehen velvollisuus oli elättää vaimonsa. Ellei hän siihen pystynyt, voitiin asiaa pitää avioeron syynä. Siinä muuten taustaa sille, että sukupuolten välinen eripalkkaisuus oli tuohon aikaan todellisuutta eikä tilastokikkailulla aikaan saatua.

Tässä kirjassa Hella ei vielä mene naimisiin, mutta kokee kyllä muuten maailmankatsomuksellisen murroksen. Anatoli Trilisser, maanalainen konspiraattori ja salaisten palvelujen mies, joka sittemmin asiaankuuluvasti ammuttiin vuonna 1938, perehdytti nuoren neidon niin marxismiin kuin maanalaisen työn kiehtovaan maailmaan. Hellastahan tulikin sittemmin merkittävä vakoilija ja kahden maailman välinen yhdysside maassamme.

Aluksi Hella-neiti joka tapauksessa sai luvan perehtyä helsinkiläisen arkielämän ja ylioppilaselämän koukeroihin ja kertoo rehevästi kulttuurisokistaan. Outona tulokkaana hän kauhistutti ympäristöään aina silloin tällöin, mutta melkoinen ego auttoi häntä aina pysymään omana itsenään, kuten hän vakuuttaa. Siinä on uskottavuuttakin.

Juuri tämä kumartelematon asenne myös neljän vuosikymmen takaista aikaa kuvatessa tekee kirjasta sangen luettavan. Kirjoittaja näyttää muistavan ja myös hyväksyvän aivan mainiosti sen, että ennen maailmassa ajateltiin asioista aivan eri tavalla ja että ennen maailmansotaa oltiin vielä sivistyneitä ja uskottiin, että näin tulee jatkumaankin.

Suurlakko mursi poliittisen hiljaiselon, ja Baltian kartanoiden polttamiset ja niitä seuranneet rankaisuretkikunnat antoivat esimakua siitä, mitä Euroopalle oli tulossa, mutta sehän oli pientä verrattuna Suomen vuoteen 1918, joka oli jotakin täysin tyrmäävää.

Joka tapauksessa poliittiset pakolaiset Virosta, kuten jo myös Viaporin kapina, veivät neitosen konspiratiivisen toiminnan tielle. Nuuskurien välttelystä tuli jokapäiväistä rutiinia.

Suomi oli virolaisille ison veljen asemassa ja eduskuntauudistuksen ennenkuulumaton demokraattisuus herätti suuria toiveita. Hella tutustui aktiivisimpiin sosialisteihin ja tapasi heitä sittemmin myös vuoden 1918 jälkeen käydessään Petroskoissa ja Leningradissa. Se oli todella harvinaista tuona aikana.

Hän kertoo erityisesti nauttineensa saadessaan järjestettyä Neuvostoliiton suurlähettiläs Steinin ja AKS:läisen nuorison edustajat väittelyyn kotikirjastossaan tai järjestettyään Leningradissa tapaamisen vuoden 1918 Viipurin taistelussa eri puolilla olleiden välille. Siinä oli hyvä muistella menneitä.

Tässä kirjassa piirretyt luonnekuvat eivät vaikuta kovin syvällisiltä, mutta kyllä ilmeikkäiltä. Professorit olivat suuria herroja olympolaisissa korkeuksissaan, harvoin poikkeuksin. Opetus yliopistolla oli alapuolella arvostelun.

Hella muistelee sitä, kun sai käsiinsä yliopiston ohjelman, jossa kaikki opettajat ja heidän aiheensa oli lueteltu. Siitä sitten sopi valita ja akateemiseen kypsyyteen kai kuului, että sen kykeni tekemään kenenkään mitään neuvomatta. -Näinhän se asia oli vielä 1960-luvun puolimaissakin.

Koko systeemi oli Hellan mielestä aataminaikainen, eikä ottanut huomioon kirjapainotaidon keksimistä. Olin tästä aikoinaan ihan samaa mieltä. Nythän kaikki on muuttunut ja tällä kertaa niin perusteellisesti, että yliopistovirkoihin vaaditaan kaikkialla hyvä opetustaito. Erinomainen, saati nerokas tutkija ei siis kelpaa lainkaan, ellei hän osaa myös esittää asiaansa opiskelijoille.

Luulen, että tässä on taas menty metsään, mutta kieltämättä vanha systeemi oli kelvoton ja ansaitsi tulla muutetuksi.

Joka tapauksessa Hella pärjäsi luvuissaan hyvin ja kiittää siitä Trilisserin opetuksia, jotka johdattivat näkemään punaisen langan historian sekavassa moninaisuudessa. Se näyttää elähdyttävän häntä vielä noita muistelmia kirjoittaessa, mikä tapahtui Katajanokan vankilassa jatkosodan loppuvaiheessa.

Hellahan oli tuomittu maanpetoksesta, desantin auttamisesta ja majoittamisesta ja sellaisesta oli määrätty peräti kuolemantuomio. Hellan juttua kuitenkin seurattiin tiiviisti myös ulkomailla ja hänellä oli myös ansioita talvisodan rauhan kontaktien järjestämisessä. Hänen puolestaan puhui muun muassa Väinö Tanner, joka viittasi siihen, ettei kyseistä henkilöä kannattanut ottaa ihan vakavasti…

Kiitokseksi Hella tiettävästi vaati Tannerille kuolemantuomiota sotaan syyllisyyden takia, mikä johti siihen, että jälkimmäinen lakkasi tervehtimästä. Asian voinee ymmärtää.

Nämä muistelmat ovat sangen lukukelpoista tekstiä, joka ei suinkaan rajoitu vain poliittisiin aiheisiin, saati marxilaiseen abrakadabraan, sitä siinä ei edes ole.

Mikäli on erityisen kiinnostunut siitä, miten asiat oikeasti aikoinaan olivat, kannattaa tietenkin suuntautua tutkimuksiin. Kuitenkin myös tietyllä hetkellä, eli neljän vuosikymmenen jälkeen itse tapahtumista kirjoitetuilla muistelmilla on oma arvonsa jo sellaisinaan. Niistä välittyy tässä tapauksessa erityisen selvästi se valtava muutos, joka 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tapahtui niin Euroopassa, Suomessa kuin yksittäisten ihmistenkin maailmassa ja keskinäissuhteissa.