lauantai 17. heinäkuuta 2021

Hirmuinen aika

 

Voi voitettuja

 

Mihail Mihailovitš Borodkin, viime kerralla jo mainitussa kirjassaan, myöntää kyllä, että miehitysaika saattoi olla suomalaisille kovaa. Joka tapauksessa miehittäjän intresseissä oli turvata mahdollisimman pitkälle oman armeijansa huolto, eikä siihen sopinut alueen hävittäminen.

Pietari antoikin ohjeeksi, että edetessä on maata säästettävä, perääntyessä taas tuhottava. Tämähän tuo mieleen Harald Hirmuisen antaman ohjeen, että on ryöstettävä ensin ja poltettava vasta sitten. Jotkut ääliöt näet olivat erehtyneet toimimaan päinvastaisessa järjestyksessä ja saaneet sen mukaisia saaliita.

Varsinaista hävitystä eli maan autioittamista, joka muuten oli ikivanha sotimisen keino jo antiikin ajoilta, määrättiin sovellettavaksi vain Pohjanmaalla 10 peninkulman eli noin 100 kolometrin syvyisellä alueella.

Kuten tunnettua, asukkaiden anomukset ja heidän keräämänsä polttovero, joka jossakin tapauksessa käsitti suuren määrän viinaa ja tupakkaa, sai kuitenkin ruhtinas Golitsynin suuresti lieventämään raakaa määräystä. Muutenkin epäilemättä raakuuksia tapahtui, mutta ne eivät olleet ylhäältä käsin määrättyä politiikkaa, vakuuttaa Borodkin.

Tätä kyllä tekee mieli epäillä jo sen vuoksi, että venäläiset universaaleissaan yleensä julistivat väestölle, että ne, jotka jäivät paikalleen ja täyttivät luovutusvelvollisuutensa, saivat elää rauhassa, mutta ne, jotka pakenivat metsiin ja saariin, saati Ruotsiin, olivat vihollisia ja heitä kohdeltiin myös sellaisina.

Tällaisilla julistuksilla tuskin oli mitään tehoa, ellei niitä myös käytännössä sovellettu. Kirjoittaja mainitsee myös Kaarlen omille joukoilleen antamista käskyistä, joissa korostettiin, että pelotevaikutus oli saatava aikaan. Kärsimään joutuneiden syyllisyys tai syyttömyys ei ollut niin tärkeä asia.

Molemmat sotaherrat olivat epäilemättä täysin kovia kanssaihmisten kärsimyksiin nähden. Heitä ohjasi asian etu sellaisena kuin he sen ymmärsivät.

Suomen hallinnosta vastaavat herrat olivat sen sijaan erilaisia. Periaatteessa siitä vastasi yliamiraali Apraksin, jota kirjoittaja kuvaa humaaniksi mieheksi ja tämän mainesanan ansaitsee vieläkin suuremmassa määrin ruhtinas Golitsyn, jota mainitaan nimitetyn suomalaisten jumalaksi. Hänhän rankaisi väärinkäytöksiin syyllistyneitä omia miehiään, jopa upseereita teloituksillakin. Kansalle hän pyrki jakamaan oikeutta ja tietysti ennen muuta saamaan maan tuottavaksi.

Hankalampi tyyppi oli Otto Douglas, vihollisen puolelle siirtynyt, tunnetun skottilaisen suvun edustaja. Myös hän valitteli välillä kansan suurta köyhyyttä ja siis tarvetta armahtaa sitä, mutta hänessä oli myös sadistinen piirre, joka myöhemmässä vaiheessa saattoikin hänet epäsuosioon.

Taannoin Kustaa H.J. Vilkuna esitti kirjassaan, miten Apraksinin laivasto oli Hailuodossa tappanut erotuksetta ja armotta muistaakseni 800 pakolaista, mikä tuntuisi jo olevan kansanmurhaan rinnastettava asia. Siitä Borodkin ei tiedä mitään, eikä kyllä myöskään K.J. Lindeqvist.

Joka tapauksessa siinä on asia, josta kannattaisi keskustella suomalais-venäläisessä historioitsijasymposiumissa. Keksittyhän tarina ei ole, vaan perustuu muistaakseni oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, kuten muutkin Vilkunan kauhutarinat, joita on siis syytä pitää totena, ellei toisin todisteta.

Mitä suomalaisiin itseensä tulee, näyttävät he olleen yleensä taistelussa urhoollisia, mutta haluttomia alistumaan kuriin ja palvelemaan isänmaataan armeijassa. Poikkeuksia oli, muun muassa De la Barren ratsuväki, joka jätti paikkansa Napuen taistelussa, puhumattakaan eräästä herra Tuurista, joka näytti venäläisille reitin suomalaisten selustaan.

Mätämuniahan (urod) on joka perheessä, kuten Borodkinin siteeraama venäläinen sananlasku kertoo. Uskomattomia raakuuksia tapahtui joka tapauksessa miehitetyssä maassa, kun kasakat ja muutkin sotilaat etsivät täytettä saalispusseihinsa. Pohjanmaalta löytyi huomattavaa tahtoa vastarintaan, mutta muualta yleensä juuri ei.

Ja suomalaisten olot olivat tosiaankin hyvin ankeat, vaikka pari kertaa saatiin hyvä satokin. Väki oli vähentynyt, oman armeijan väenotot ja hankinnat tekivät tehtävänsä ja lisäksi tuli vielä vuoden 1710 rutto, joka tosin keskittyi etelän kaupunkeihin.

Yllättävää kyllä, kirjoittaja nimittää ruttoa suuriksi kuolovuosiksi, eikä itse asiassa huomaa lainkaan sillä nimellä tunnettua 1600-luvun lopun suurta nälänhätää, joka liittyi ilmastonmuutokseen, kuten nyt ymmärrämme.

Väen väheneminen Suomesta ei kyllä välttämättä pahentanut maan ravintotilannetta, kun syöjiä oli nyt vähemmän. Armeijoiden ylläpitämistä se ei kuitenkaan helpottanut ja sehän se oli sota-ajan suurin onnettomuus talonpojille, olipa armeija oma tai vieras.

Vihollisarmeijaan liittyi myös jonkin verran suomalaisia sotilaita, näin esimerkiksi Savonlinnan antautumisen jälkeen. Luultavasti se oli usein ainoa realistinen keino pysytellä hengissä. Myös väkisin armeijaan otettiin pari tuhatta miestä.

Pakolla väkeä vietiin Venäjälle ja jopa kauemmaskin, aina Persian orjamarkkinoille saakka. Myös Borodkin mainitsee tiedon, että Buharan emiiri olisi halunnut ostaa suomalaisia (”ruotsalaisia”) naisia, koska ruotsalaiset olivat maailman kovimman soturikansan maineessa. Kyseessä oli siis ajatus rodunjalostuksesta. Kauppoja ei kuitenkaan tehty.

Borodkinin mielestä ruotsalaisia sotavankeja kohdeltiin hyvin, kun taas Ruotsissa oltiin tiukempia ja Pietari näkikin joskus aihetta maksaa potut pottuina ja tiukentaa vankiensa oloja. Joku määrä sotavangeista myös palveli ns. mustissa rykmenteissä, jotka hoitivat poliisitehtäviä, mikä tuo mieleen ulkomaalaiset, suomalaiset ja kiinalaiset tšeka (tšon) joukot ns. lokakuun vallankumouksen jälkeen ja myöhemminkin.

Hirmuista aikaahan ne isonvihan vuodet olivat. Missä määrin onnettomuudet olivat jopa itse aiheutettuja ja juontuivat siis Kaarle-kuninkaan luonteesta ja käskyistä ja missä määrin syynä oli venäläisten erityinen julmuus ja raakuus, on tärkeä kysymys.

Miehitys, okkupaatio, on alistetulle kansalle ollut lähes poikkeuksetta ankea kokemus, jonka kuluessa sen omat arvot ja pyrkimykset ovat saaneet väistyä raa’an sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden tieltä. Näin on tapahtunut meidän päivinämmekin, eikä asia liene sodan sattuessa vältettävissä. Alistettu kansa ei koskaan ole aidosti uskollista, vaan vilkuilee oman esivaltansa suuntaan ja toivoo pahaa miehittäjälle.

Kuitenkin miehitystä on monenlaista ja viisas miehittäjä saattaa jopa kyetä herättämään alistamassaan kansassa sympatioita, mikä suuresti helpottaa myös miehittäjän asemaa.

Borodkin ei tee ainakaan mainittavia yrityksiä osoittaakseen, että tällaista tapahtui Suomessa, osaa Karjalaa lukuun ottamatta. Venäläisestä näkökulmasta miehittäjä joka tapauksessa hänen mielestään toimi yleensä kohtuullisuuden rajoissa, yhdistäen ankaruuden oikeudenmukaisuuteen. Ruotsalaisten omaan toimintaan verrattuna se näyttää jopa humaanimmalta.

Toki kirjoittajan kuvaamina raakalaisiksi epäiltyjen venäläisten tavat ovat muutenkin inhimillisempiä. Kun muualla armeijoissa vallitsi keppikuri, ei Pietari dresseerannut joukkojaan vaan kasvatti niitä, mikä teki niistä henkisesti vahvoja, nostaen sotilaassa esille ihmisen, kansalaisen ja isänmaan palvelijan…

Tämän olisi kukaties voinut sanoa Suvorovin aikana, mutta tässä kohtaa tuntuu arvon kenraalin runoratsu villiintyneen. Toki mustasotnialainen käsitys kansalaisen roolista lienee ollut toinen kuin se, joka Ranskan vallankumouksen perillisten piirissä vallitsi.

Tulkoon tässä ohimennen mainituksi, että kujanjuoksuakin (špitsruten), joka sittemmin Venäjän armeijassa nousi niin surullisenkuuluisaksi instituutioksi, pidettiin ja pidetään kai yhäkin Venäjällä ruotsalaisena tuontitavarana.

Olipa Isoviha miten ankeaa aikaa tahansa, suomalaisuuden kannalta sillä oli se suuri merkitys, että se nosti esille maamme merkityksen Ruotsista erillisenä kokonaisuutena. Sodan jälkeen suomalaisten käytöksestä kiisteltiin Ruotsissa ja esiintyi myös taipumusta esittää meidät petollisena aineksena, joka suorastaan auttoi vihollista.

Tähän meidän puoleltamme vastattiin asianmukaisesti ja korostettiin niitä kauhuja, joilta itse emämaa oli säästynyt. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten onnettomuuksista (De miseriis fennorum, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=de+miseriis+fennorum) ovat tunnettuja tämän lajin teoksia.

 

9 kommenttia:

  1. Sota on julmaa, varsinkin niinä aikakausina, jolloin hyökkäävän armeijan tuli elää valoitetun alueen tuotoilla. Eräs huippupiste oli kolmekymmenvuotinen sota, jolloin armeijoiden koko oli kasvannut, mutta huolto ei samassa suhteessa. Vasta 1700-luvun makasiinijärjestelmä vähensi tuollaisen ryöstöhuollon tarvetta.

    Hävittäminen sodankäynnin keinona oli sitten asia erikseen. Ainakin vielä ns Pfalzin sodassa 1688 Ranskan joukot syyllistyivät sotaministeri Louvoisin määräyksestä julmuuksiin, joita jopa kuningas paheksui.

    VastaaPoista
  2. "perustuu muistaakseni oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, kuten muutkin Vilkunan kauhutarinat, joita on siis syytä pitää totena, ellei toisin todisteta"

    Onko siis syytä pitää totena kaikkea, mitä oikeudenkäyntipöytäkirjoihin on kerrottuna kirjattu? Ja että jonkin seikan pitäminen epätotena vaatisi erillisen todistusprosessin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeudessa on yleensä todistajat ja siellä vaaditaan uskottavuutta. Lähdetään nyt siitä.

      Poista
    2. Juuri noin! Se tiedetään (esiim Kustaa H.J.Wilkuna Neljä ruumista), että jo 1600-prosessi oli huolellista ja perusteellista ja että niin tuomarit kuin todistajatkin pelkäsivät Jumalan tuomiota vääristä tuomioista ja valoista. Lisäksi niistä oli säädetty myös ankarat rangaistukset. Lisäksi huono maine lähiyhteisössä pelotti.

      Poista
    3. Asia selvä. Voitaneen siis päätellä, että Ruotsin ajan oikeuslaitoksen tuottaman materiaalin kuten käräjäpäytäkirjojen osalta varsinaista lähdekritiikkiä ei tutkimuksessa tarvita käytännössä juuri lainkaan. Sen kun vain suoraan kirjapainoon?

      Kumma kuitenkin, että esim. murhasta oli hyvin harvinaista saada ketään tuomiolla. Ns. legalistinen todistelu vaati kaksi silminnäkijää, mikä useimmiten oli mahdoton kriteeri. Mutta vaikka näkijöitä olisi ollutkin, he useimmiten vaikenivat. Sillä jumalantuomion pelollakin olisi siis rajansa.

      Poista
    4. No hölmöille voi kai sitten mikä tahansa olla selvää.

      Poista
    5. Et sitten, professori, muuta keksinyt kuin tavanomaisen herjauksen? Itse kyllä tunnut olevan kovin arka "ad hominem" - puheesta, sehän on nähty.

      Poista
    6. Siis ketä nimenomaista henkilöä herjattiin? Asia koskee niitä, jotka syyllistyvät esitettyyn logiikkaan. Kuuluuko kirjoittaja niihin?

      Poista
    7. Olettaisin että professori tiennee paremmin kuin itse asiasta. Sitä varten meillä on yliopisto (kun koko väestöstä nyt vain ei voi tulla professoreja ynnä muuta, mutta kaikkia kyllä tarvitaan) että tavallisetkin ihmiset saisi tietoa jos kiinnostaa, mutta se tieto tosin ei välttämättä kyllä aina vastaa omia toiveita. (Teoriassa toinen vaihtoehto on sitten jokin uskontokunta missä voi suoraan siirtää ajattelun johonkin ylempään auktoriteettiin). Ja voihan sen tiedon kyseenalaistaa, mutta ehkä itse miettisin miksi tuo tieto olisi epärelevantti, oma koulutus kun ei riittäne antamaan vastausta siihen.
      Tuli mieleen tuo Foucaltin Rikos ja rangaistus. Alkupäätä pidemmälle ole kerennyt kyseistä kirjaa lukea (pienen pätkän kun sen sain). Mutta jokseenkin olettaisin siinä esitettyjen käytäntöjen/tuomioiden pitänevän paikkansa. (Jostain Foucaultkin aikanaan sen tietonsa hankkinut.)
      Mutta oma oletus taas tuosta käytännöstä liittynee enempi kirkon aikakauden näkemyksiin, hallintoon ja osin sitten siihen syntikäsitteeseen tuolloin, mikä vaikuttanut oikeuskäsitykseen valtioiden sisällä.

      Ja tuli mieleen kanssa kun eksyin kirjakauppaan ja sieltä löytyi tuo Salmenkiven Papyrusten aika, että pn se omalla tavallaan onni että niitä papyruksen paloja on säästynyt että mekin saadaan tietää tuosta ajasta.
      Jottei tiedon taso jääne siihen että ufot tulivat ja tekivät. Ajatus tuntunee absurdilta, kuin joku väittäisi maan olevan litteä.
      Mutta kun ain ei oikein tiedä mistä toiset oikein ammentaa sen ymmärryksensä.
      Kuulin eräästä herrasta (mikä edesmennyt vuoskymmeniä sitten) mutta uskoi että yhdestä miehestä tulee vain yhtä sukupuolta. Käytännössä siis jos naisella oli useampaa sukupuolta lapsia, oli käynyt vieraissa.
      Onnekseen hän sai vain poikia.

      Poista

Kirjoita nimellä.