perjantai 23. joulukuuta 2022

Historian painolasti

 

Neuvostoliiton merkityksestä

 

Andrea Graziosi, L’Ucraina e Putin. Tra storia e ideologia. Editori Laterza 2022, 165 s.

 

Roomassa on yllättävänkin paljon hyviä kirjakauppoja. Feltrinelli Piazza Venezian ja siis myös Forumin lähellä kuuluu siihen kansainvälisten suurten kirjakauppojen sukuun, joka on ollut viime vuosina hieman heikossa kunnossa. Nyt joulun alla kauppa ainakin näytti tässä liikkeessä käyvän kuin siimaa.

Sivumennen sanoen, tuon Feltrinellin suvulla on ollut kirjavia vaiheita. Kustantamo nousi kuuluisuuteen julkaisemalla aikoinaan Boris Pasternakin Tohtori Živagon. Vuonna 1972 vasemmistolaiseksi tunnustautuva kustantaja Giangiacomo Feltrinelli löytyi sitten kuolleena voimajohtopylvään juurelta. Kaikesta päätellen hänellä oli tarkoitus räjäyttää se jollakin tavalla edistääkseen ns. ”edistyksen” rientoa Italiassa.

Italian Venäjä-suuntaus on ollut maassa vahva jo siitä lähtien, kun italialaiset arkkitehdit rakensivat Moskovan Kremliä. Postkommunistisella kaudella läheiset suhteet vain laajenivat etenkin surullisen kuuluisan Berlusconin aikana ja tänäkin päivänä ne ovat ymmärtäväisemmät kuin monien muiden ”kollektiivisen lännen” maiden. ”Energia” on se tunnussana, jonka kohdalta syitä kannattaa etsiä.

Italiassa on siten aina ollut kiinnostusta Venäjää kohtaan ja siellä on myös ollut kohtuullisen korkeatasoista Venäjän tutkimusta. Andrea Graziosi, joka on tutkinut sekä Venäjän että Ukrainan historiaa, on tämän hetken suuri nimi kansainvälisestikin. Hän ei ole mikään putinisti, jotka nekin näyttävät kyllä olevan Italiassa aktiivisia tarjolla olevista kirjoista päätellen.

Graziosin kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän analysoi Venäjän ja Ukrainan rakennetta ja niiden erkaantumista toisistaan. Olen itse joskus sanonut, että niiden erottamista voisi verrata siamilaisten kaksosten erottamiseen toisistaan. Hirvittävä leikkaus on parhaillaan menossa.

Mitä muuten tulee tuohon postkommunistiseen erillistymiskehitykseen, voidaan todeta, että nykyisen presidentin suosio oli vaaleissa poikkeuksellisen suuri myös venäläisillä alueilla.

Kirjan toinen osa käsittelee historian perintöä ja nimenomaan neuvostoajan merkitystä siinä. Pidän itse arvossa merkittävän sosiologin C. Wright Millsin teoksessaan The Sociological Imagination esittämää näkemystä, jonka mukaan niin sanotut historialliset selitykset saattavat olla aivan arvottomiakin. Ei ole mitään asiaa, jolle ei voitaisi löytää ns. historiallisia juuria tai peräti todistella sitä ainoaksi mahdolliseksi, kuin Voltairen Pangloss ikään.

Ikävä puoli asiassa on, ettei näillä selityksillä ole kykyä ennustaa, mikä Auguste Comten klassisen esityksen mukaan on aidon tieteen tunnusmerkki: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir -tietää ennakolta nähdäkseen ennakolta, voidakseen vaikuttaa ennakolta.

Toki sosiologisillakin tutkimuksilla tällaista tietoa saavutetaan hyvin rajoitetusti ja vain simppeleissä tapauksissa, esimerkiksi kun halutaan tietää, aiheuttaako tietynlainen maahanmuutto tietynlaisia haittoja. Se toki osataan sentään ennustaa, mutta kun ei sitäkään haluta tietää…

Historiallinen selitys parhaimmillaan edistää asioiden ymmärtämistä paljon enemmän, mutta eihän senkään perusteella voi tehdä kategorisia johtopäätöksiä tulevaisuudesta. Venäläiset tutkijat päättelivät aikoinaan historiallisten tosiasioiden perusteella, ettei suomalaisilla kansoilla olisi valtiota muodostavaa kykyä. Ei sitä siis ollut, koska sellaisia valtioita ei koskaan ollut ja niinpä näiden kansojen oli kaikkien osapuolten parhaaksi palveltava toisia kansoja ns. etnografisena materiaalina.

Luulen, että ainakin me suomalaiset olemme tästä aivan toista mieltä, vaikka olisi kyllä mahdollista saivarrella siitä, että suomalaisten valtio syntyi vain venäläisten tuella ja tahdosta ja sitten itsenäistyi täysin poikkeuksellisissa oloissa, vahingossa.

Vastaavia historiallisia päätelmiä voisi tehdä vaikkapa naissukupuolen kyvyistä keittiön ja kotitalouden ulkopuolella, mutta jääköön nyt tässä tämä teema.

Joka tapauksessa historiallisella perinnöllä on kirjoittajan mielestä ollut ratkaiseva rooli nykyisen tilanteen synnyssä eli Venäjän ja Ukrainan etääntymisessä toisistaan. Vielä Aleksandr Solženitsyn vuonna 1990 julkaistussa teoksessaan Kak nam obustroit Rossiju katsoi, että Venäjä, Ukraina ja Valkovenäjä sekä mahdollisesti vielä pohjois-Kazakstan muodostavat slaavilaisen liiton ja haluavat ilman muuta olla yhdessä.

Mikäli joku alue, vaikkapa Tšetšenia, haluaisi erota Venäjästä, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää, julisti Solženitsyn, jolle ei näy edes pälkähtäneen päähän, että Venäjän ja Ukrainan välit voisivatkin muodostua äärimäisen vihamielisiksi. Ajan oloissa näkemys oli hyvin radikaali edellyttäessään Neuvostoliiton hajoamista, mutta yhtäkkiä siitä tulikin todellisuutta.

Graziosi pitää myös Putinin arvostamaa Solženitsyniä yhtenä nykyisen politiikan esi-isistä, mutta toki asian ydin on muualla, Neuvostoliiton perinnössä, jota myös Solženitsyn vastusti parhaansa mukaan. Myös nykyinen hyökkäyssota olisi ollut mestarille äärimmäisen vastenmielinen.

Huolimatta vuosisataisesta autoritaarisesta perinnöstään ja jopa kolmeneljännesvuosisadan kestäneestä ns. sosialismin kaudesta Venäjällä olisi ollut mahdollisuus päästä irti totalitaarisesta painolastistaan katsoo kirjoittaja. Tämä ikkuna oli 1990-luvulla jonkin aikaa auki. Kohtalokasta oli, että ns. turvallisuuspalvelut jäivät koskemattomiksi ja pääsivät lopulta yksinvallan kahvaan.

Graziosi korostaa, mielestäni oikein, sitä seikkaa, että neuvostojärjestelmän merkitystä aliarvioidaan nykyisin pahasti. Syitä on monia, ns. revisionistiset tutkijat alkoivat jo 70-80-luvuilla ”normalisoida” Neuvostoliittoa ja käyttää sen kuvaamisessa samoja käsitteitä kuin läntistenkin valtioiden ja yhteiskuntien. Samalla hämärrettiin se keskeinen tosiasia, että erot olivat valtavat ja oleelliset.

Myös sellainen suuri tutkimuksen merkkimies kuin Richard Pipes antoi aineksia bolševikivallan merkityksen vähättelyyn korostaessaan vanhan komennon ja neuvostokauden yhteisiä piirteitä. Niitä toki löytyi, mutta erot olivat kuitenkin aivan toista luokkaa.

Niin sanotut kansandemokratian maat ovat toipuneet omasta sosialismistaan paljon paremmin kuin Neuvostoliitto, mutta niiden kokemus jäi paljon lyhytaikaisemmaksi ja siitä puuttui sellaisiakin tärkeitä elementtejä kuin ns. Suuri isänmaallinen sota. Tähän voisi lisätä, että ideologisestikin pääteltiin niiden olevan oppipoika-asteella tiellä kohti sitä sosialismin mestaruutta, jolla Neuvostoliitto jo oli, näyttäen tietä kommunismiin.

Ideologian merkitystä aliarvioidaan nykyään karkeasti, samoin kuin niitä erikoisuuksia, joiden puitteissa neuvostokansalaisten oli elettävä. Kyse ei ollut vain pakotuksesta ja vartioinnista, joiden rooli kyllä oli suuri, vaan myös kansalaisten aktiivisesta panoksesta ja selviämisstrategioista.

Muistakaamme myös, minkä merkityksen neuvostoideologia antoi väkivallalle. Kyseessähän oli koko edistyvän historian liikevoima, välttämättömän vastakkainasettelun korkein muoto… Se väkivallan kultti, vaikka sitten sentimentaalisilla koristeilla varustettuna, joka vallitsi Neuvostoliitossa on aivan liian unohdettu asia.

Venäjän historian voidaan helposti todistaa olleen aina luonteeltaan imperialistinen ja autoritaarinen aina totalitarismiin saakka, mutta sortuminen enemmän tai vähemmän tyhjään käsitemagiaan ei välttämättä tarjoa meille eväitä konkreettisten tilanteiden ja asioiden ymmärtämiseen. Sanoisin, että historia on pitkälti kuin meteorologia: hallitsemattomat sattumat aiheuttavat pyörteitä, niiden syntyä ja vaikutusta ei voi ennakoida viikkoa pitemmältä ajalta. Taaksepäin kaikki on helppoa ymmärtää, vähän liiankin helppoa.

Graziosin teoksessa on aika lailla myös faktatietoa mm. Ukrainan alueellisista eroista sekä numeroita, joiden valossa voi arvioida propagandistisia väitteitä.

Esimerkiksi Itä-Ukrainan sodan siviiliuhrien määrät olivat kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan seuraavat: vuonna 2014 2084, vuonna 2015 954, vuonna 2016 112, vuonna 2017 117, vuonna 2018 55, vuonna 2019 27, vuonna 2020 26 ja vuonna 2021 25.

Liikaahan moinen on, ehdottomasti, mutta kun mennään käymään kansalaissotaa naapurivaltion alueelle, lienee syytä varautua siihen, että myös siviiliuhreja tulee. Puheet Ukrainan järjestämästä kansanmurhasta eivät sen sijaan saa mitään tukea näistä luvuista, eikä sellaisia syytöksiä myöskään ole esitetty niille kansainvälisille elimille, joille niiden tutkiminen kuuluisi.

Tai mitäpä sanotaan siitä väitteestä, että kun matkustajakone ammuttiin alas Ukrainan yllä, oli sen ”matkustajina” muka itse asiassa jo kuolleita ruumiita, jotka oli haalittu jostakin ruumishuoneilta… Kenen arveltiin uskovan tällaisia höpinöitä? Mikäli ymmärrettiin, että kukaan ei niitä uskonut, miksi sellaisia sitten levitettiin?

Venäjän nykyistä propagandaa seuratessa tulevatkin mieleen ehdottomasti Stalinin ajan lavastukset, joissa usein ei ollut minkäänlaista totuuden hiventä. Tarkoitan esimerkiksi sitä tarinaa, että Suomessa olisi vuonna 1939 tapahtunut vallankumous ja kapinaan nousseen armeijan kanssa yhdessä kansanjoukot olisivat muodostaneet O.W. Kuusisen johdolla uuden kansanhallituksen…

Mitään sellaista ei tapahtunut eikä edes sinne päinkään. Totalitaarinen valta oli omaksunut totaalisen valehtelun tekniikan ja esitti faktoina asioita, joita piti itselleen hyödyllisinä. Mitkään kansainväliset tutkimukset eivät saaneet sen hyväksymistä, vaan kaikki tahot torjuttiin jääveinä.

Erään venäläisen ystäväni luonnehdinnan mukaan tuollaiset väitteet eivät kuuluneet enää propagandan, edes sotapropagandan alaan. Propaganda voi olla vääristelevää, mutta se on toki tarkoitettu uskottavaksi, nuo tarinat oikeastaan eivät. Kyseessä oli butafor -lavasteet, käsitteellisellä tasolla maalattu kuva, jolla kehystettiin todelliset tapahtumat.

Epäilemättä Putinin tarkoituksena on tehdä Venäjä suureksi jälleen ja Ukrainan mahdollinen integroituminen Eurooppaan, jota EU halusi edistää, olisi ollut tämän tavoitteen tuho sinä mielessä kuin Putin asian käsittää. Hyökkäyssodan tuloksena on ollut uusi divergenssin aalto, eurooppalaiseen maailmaan kerran kuuluneen Venäjän uusi irtautuminen siitä.

Suuri ongelma taustalla on Euroopan heikkous, se on megatrendin mukainen suuntaus, mutta onko se sittenkin parannettavissa, myös sotilaallisesti?

Aika murheellinen näköalahan tuo Euroopan militarisoituminen olisi, mutta voihan se olla, että nyt seisomme historian vedenjakajalla ja matkalla kohti uutta väkivallan aikaa. Toivotaan nyt sentään parasta!

16 kommenttia:

  1. Vaikka minkälaiset mielipuoliset hankkeet ja väkivaltaiset aikomukset eri valtioiden johdossa saavat takuuvarmasti ainkin 10%:n kannatuksen kansalaisten keskuudessa ja enemmänkin, kun propaganda hoidetaan ammattimaisesti.

    VastaaPoista
  2. >…Seisomme historian vedenjakajalla ja matkalla kohti uutta väkivallan aikaa….

    Näin se on, vaikka me yksisilmäiset suomalaiset emme sitä ehkä huomaa. Merkittävää on, että sotilaallisen varustelen ja sotilasvoiman painopiste on siirtynyt Euroopasta Tyynenmeren rantamille. Jo Obama tämän sanoi, selväsanaisesti. Talouden intressit ovat siellä. Eurooppa ja Ukraina ovat vain sivupolku sodassa.

    Hämmentävästi Japani on nyt maailman kolmanneksi suurin sotavoimaan investoija Yhdysvaltojen ja Kiinan jälkeen. Siis valtio, jolla vielä vähän aikaa sitten oli vain itsepuolustusjoukot. Nyt Japanin tavoite on hankkia Kiinaan yltävä, vahva ohjushyökkäysjärjestelmä.

    Me suomalaisethan tiedämme, että valtion (lue Venäjä) pyrkimykset johtuvat sen pahuudesta. Tämä tiedonjyvä meidän tulisi varmaan saattaa myös Bidenin tietoon, joka on käsittänyt asian siten, että kyse olisi taloudellisesti hegemoniasta. Ja siinä tarkoituksessa Yhdysvallat käy taloussotaa Kiinaan vastaan estämällä mikrosirujen kaupan Kiinalle.

    Hyvää joulua, nauttikaa rauhasta, kun sitä vielä meillä on.

    VastaaPoista
  3. "Niin sanotut kansandemokratian maat ovat toipuneet omasta sosialismistaan paljon paremmin kuin Neuvostoliitto"

    Näissä maissa , joihin lisäisin myös Baltian maat , oli monessa ainakin 10 vuoden parlamentaarinen kokemus ja rakenteet ennen toista maailmansotaa .Tosin olihan Venäjälläkin duuma mutta tsaarin ohjauksessa. Ehkä tällä parlamentarismin , lyhyenkin , kokemuksella oli vaikutusta jälleen itsenäistymisen jälkeisissä "kuvioissa"....

    VastaaPoista
  4. Ukrainan sodalla on vaikutusta Eurooppaan ainakin niihin maihin, joilla on ollut paljon sidoksia Venäjään. Parhaimmillaan vaikutus on tervehdyttävä ja auttaa esim. meitä Suomessa erottamaan oleellisen epäoleellisesta ja vähitellen irtautumaan vanhentuneista toimintatavoista.

    Vähittäinen irtaantuminen fossiilisista polttoaineista vähentää Suomen riippuvuutta ulkomaisesta tuonnista ja voi lisätä vaurauttamme. Luultavasti myös YK:iin liittyvä usko kollektiiviseen turvallisuusjärjestelmään tulee tiensä päähän, ja kollektiivinen korvautuu liittolaisjärjestelmällä. Samalla tulevat uudelleen punnittaviksi EU-jäsenyyden hyödyt ja haitat. Mahdollisesti myös EU ryhdistäytyy ja alkaa pontevammin edistää jäsenmaiden etuja suhteessa naapurimaihin sekä suhteessa itseensä myös. Tämä kaikki tosin vaatisi meidän virkamiesmäisten poliitikkojen muuttumista.

    Venäjän putinistinen ideologia ja militarismi toimii varmaan hyvin maan sisällä, mutta Venäjän ulkopoliittista mahtia se ei tunnu lisäävän. Liittolaistasavaltojen uskollisuus isoveljeä kohtaan näyttää rakoilevan. Konfliktit kytevät hiljaa Kaukasiassa, Valko-Venäjällä, Kirgisiassa ja Kazakstanissakin, eikä Venäjä ole onnistunut niitä kestävästi ratkaisemaan. Uudet pelurit USA, Kiina ja Turkki kärkkyvät tilaisuuttaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pari sanaa puun takaa.

      veikko havu (23. joulukuuta 2022 klo 14.11) muun muassa kirjoitti:

      "Vähittäinen irtaantuminen fossiilisista polttoaineista vähentää Suomen riippuvuutta ulkomaisesta tuonnista ja voi lisätä vaurauttamme. Luultavasti myös YK:iin liittyvä usko kollektiiviseen turvallisuusjärjestelmään tulee tiensä päähän, ja kollektiivinen korvautuu liittolaisjärjestelmällä. Samalla tulevat uudelleen punnittaviksi EU-jäsenyyden hyödyt ja haitat. Mahdollisesti myös EU ryhdistäytyy ja alkaa pontevammin edistää jäsenmaiden etuja suhteessa naapurimaihin sekä suhteessa itseensä myös. Tämä kaikki tosin vaatisi meidän virkamiesmäisten poliitikkojen muuttumista."

      En oikein pidä sanayhdistelmästä "fossiiliset polttoaineet", koska varovaisesti arvelen, että niitä syntyy lisää maankuoren syvyyksissä koko ajan.

      Miten öljyä tuottavia maiden käy, jos öljyn käyttö kielletään kokonaan? Miten mahdollinen kielto vaikuttaisi esimerkiksi Lähi-idän öljyntuottajavaltioihin? Taantuvatko ne?

      Taitaa olla iso ongelma käsillä, jos niin käy.

      Polttomoottori on hyvä keksintö ja siksi siitä ei pidä luopua.

      Monet ympäristöihmiset puhuvat liikaa ilmastonmuutoksesta ja Suomen hiilinielujen romahtamisesta.

      Mietin, mitä tapahtuu, jos Suomessa vallassa ovat sellaiset ihmiset, jotka haluavat kokonaan lopettaa fossiilisten polttoaineiden käyttämisen ja vähentää metsien hakkaamiset minimiin.

      Ja kun turvettakaan ei saisi käyttää, ja saunan lämmittäminenkin puulla on eräiden mielestä jonkin suuruinen paha teko, ja kun lehmätkin ovat ilmastolle haitaksi, niin siirrymmekö kohti pakkovaltaisesta demokratiaa?

      M

      Poista
    2. Ei minua tässä varsinaisesti ilmastonmuutos kiinnostanut, vaan Suomen suvereniteetin ja vaurauden kasvattaminen. Tietenkään fossiilisista ei luovuta kovin nopeasti, mutta esim. kivihiilen alasajossa ollaan jo sangen pitkällä.

      Tällä hetkellä on luonnollisesti suru puserossa, kun Eurooppa imee Skandinavian halvat sähköt meiltä ja vuosisadan farssi Olkiluoto 3 ei vieläkään tuota voimaa. Liian nopea muutos ei Suomea vaurastuta.

      Jääpähän köyhille maille enemmän polttoaineita käytettäviksi, jos Suomessa ja muualla käyttöä vähennetään. Eivätkös nuo Lähi-idän öljyntuottajamaat ole taantuneita ylipäätään? Öljyn korruptoiva vaikutus pahentaa tilannetta alueella.

      Poista
  5. Osa suomalaisista ei näemmä ole toipunut vieläkään vaan pitää yllä vanhentunutta viholliskuvaa päivästä toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minkälainen on vanhentunut viholliskuva?

      Poista
    2. Se on kommunistin narsistinen projektio omasta syvästä rakkaudestaan Suureen Sosialistiseen Isänmaahan, joka hänen suunnattomaksi surukseen hajosi hiukan reilu 30 vuotta sitten.
      Hän on siitä edelleen katkeran raivoissaan, koska luuli, että hänestä olisi tehty Neuvosto-Suomen johtaja.
      Ei olisi, vaan hänet olisi teloitettu ensimmäisten joukossa epäluotettavana aineksena.

      Poista
    3. Toipila, Qroquius Kad taisi antaa sinulle vastauksen "oksennuksellaan".

      Poista
  6. Neva News julkaisussa oli Prigozinin haastattelu,siinä hän soimaa ja tuomitsee Pietarin nykyisen johdon,suorastaan ammattitaidottomasi. Kysymyksessä on si hänen markkinaliberaalien ideoiden siirtäminen kaupunginhallintoon.
    Saattaa seuraavaksi Venäjällä nousta valtapuolueeksi Liberaali demokrattinen puolue.
    Prigozinilla ja Victor Boutilla on jo kyseisen puolueen jäsenkirjat.

    VastaaPoista
  7. >… totaalisen valehtelun tekniikan ja esitti faktoina asioita, joita piti itselleen hyödyllisinä...
    >…Kyseessä oli butafor -lavasteet, käsitteellisellä tasolla maalattu kuva, jolla kehystettiin todelliset tapahtumat….

    Mutta tämähän on kaiken nerokkaan propagandan ydin! Ei tarinassa saa olla mitään kovaa mihin tarttua, viimeksi nyt perusteluita. Silloin se tarina sortuisi.

    Ajatellaan nyt vaikka kuvitteellista miestä, joka sanoo: ”Epäilemättä Putinin tarkoituksena on tehdä Venäjä suureksi jälleen.”

    Milläpä tämän kumoat? Kun perustelu on kumoamaton: ”Ajatellaan nyt vaikka”.

    Kokeilen tuota keinoa huomenna, kun joulupukki kysyy, olenko ollut kiltti.

    VastaaPoista
  8. "Historian painolasti. Neuvostoliiton merkityksestä"

    ”Vielä Aleksandr Solženitsyn vuonna 1990 julkaistussa teoksessaan Kak nam obustroit Rossiju katsoi, että Venäjä, Ukraina ja Valkovenäjä sekä mahdollisesti vielä pohjois-Kazakstan muodostavat slaavilaisen liiton ja haluavat ilman muuta olla yhdessä.”

    Vuonna 1990 Solženitsynin oli helppo höpöttää yllä mainittuja asioita, koska hän ei maininnut sanallakaan russifikaation historiasta. Ns. kulakkien vastainen taistelu tuhosi fyysisesti mm. Ukrainassa miljoonia talonpoikia.

    Miljoonia ihmisiä pakkosiirrettiin Siperiaan ynnä muualle pakkotöihin kaikilta kansallisilta alueilta ja tilalle siirrettiin venäläistä väkeä. Venäjän Karjalassa karjalaiset ovatkin nykyään vain pieni vähemmistö.

    Solženitsyn puhuu slaavilaisesta liitosta. Ensimmäinen ja viimeinen slaavilaisten kansojen edustajien kokous pidettiin Prahassa vuonna 1848, jossa Venäjä ehdotti slaavilaisten kansojen kansainväliseksi kieleksi venäjän kielen. Ei toteutunut. Eikä ole mikään ihme, että Neuvostoliittoa kaipaa ainoastaan putinismi.

    VastaaPoista
  9. "Mitkään kansainväliset tutkimukset eivät saaneet sen hyväksymistä, vaan kaikki tahot torjuttiin jääveinä."

    Jotenkin tuntuu ain että kielemme erottaa meidät omaksi kuplakseen muusta maailmasta ja se "tieto" tulisi aina toisaalta.
    Joskus tuli tilattua yksityiseltä henkilöltä kasa kirjoja Porista. Yksi niistä oli painettu 1920-luvulla. Käännös saksankielestä nimikkeenä Ulkovaltojen taloudelliset valmistelut tulevaisuuden sotaa varten.
    En oikein usko että historian kannalta aijemmilla sukupolvilla ollut vaihtoehtoja. Viestintä ja hallinto on ollut tietynlaista.
    Mitä luki Sweigin kirjaa, niin hän kuvasi nationalismia kuin "hyökyaaltona" läpi Euroopan. Samoin kirja mikä käsittelee historiankirjoitusta kuvaa Firenzestä lähtenyttä renesanssia aikakautena, vähän kuin aalto kävisi läpi Euroopan.
    Itse pitänen tätä nykyistä hieman samana, sillä erotuksella etten oikein pidä sitä ns. todellisena, eikä se välttämättä tulene Euroopasta itsestään. Lähtökohdin lait yms. on ainakin Suomessa tehty paremmiksi naisten, lasten, vammaisten ja vähemmistöihin kuuluvillekkin, kiitos siitä kuuluu miehille. Niin mistä sitten on oikein kyse? Suoraan sanoen en tiedä?
    Yhdestä keskustelusta jäin pohtimaan incel termiä, enkä oikein näe eroa peräkammaripojan tai vanhapiika nimikkeen kanssa, muuten kuin sillä että toinen termi tulee englanninkielestä. Sama taas muunsukupuolisuudessa ja hermafrodiitissa.
    En vain kykene ymmärtämään kaikki laitteet ja mahdollisuudet teollistuneessa valtiossa, miksi ihmeessä pitäisi uhrata ihmisiä sotimiseen? Siitähän niitä ns. primitiivisiä kansoja syytetään. Kun eivät tule toimeen keskenään vaan sotivat keskenään. Sen tiennee ettei se hyödytä ketään ja suru on yli sukupolvista.

    VastaaPoista
  10. Internet-trolli Michael Malice on kirjoittanut todella hyvän kirjan "The White Pill". Se kertoo yksinomaan Neuvostoliitosta. Puolet noista kuvatuista hirveyksistä on kyllä jäänyt Suomessa kertomatta.

    Juonipaljastus: White Pill on siis se, että tämäkin lännen wokettajien laajalti kannattama vihapuhevankila lysähti lopulta ja aika pikaseen. Toivoa siis on.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.