Pyhän viettoa naapurissa

 

Pyhää ja profaania etsimässä

 

Tallinnan vanha kaupunki on paikka, jossa uskonnollisuus kukoistaa erityisen luontevasti. Tarjolla on luterilaisuutta, ortodoksiaa ja katolisuutta ja onpa vielä pieni uniaattikirkkokin, puhumatta nyt helluntailaisista, jotka näyttävät olevan aktiivisia molemmilla paikallisilla kielillä.

Vene-kadulla katolisen kirkon Angelus-soitto kutsuu yhä rukouksiin ja pieni, mutta loistavasti sisustettu Nikolain ortodoksikirkko on täynnä tunnelmaa.

Pyhän Olavin eli Olevisten kirkko, jonka on väitetty keskiajalla olleen jonkin aikaa maailman korkein rakennus, on nyt luterilaiseksi muuttuneena sisältä vaatimaton. Nikolain eli Nigulisten kirkko onkin jo kokonaan museona ja hieno onkin.

Pyhän hengen eli Pühavaimun kirkko oli perinteisesti virolaisen rahvaan käytössä ja sen seinällä on aika uusi Balthasar Russowin muistotaulu muistuttamassa siitä, että siihen liittyy myös virolaisen kansan muistoja. Kansallisuus on kuin onkin myös täällä uskonnon toveri.

Toompean tuomiokirkolla sen sijaan on todellisen Herrenkirchen leima. Sehän on täynnä balttilaisten aatelissukujen mahtailevia vaakunoita. Toompea oli herrojen valtakunta, joka sijaitsi sekä reaalisesti että symbolisesti sekä saksalaisen porvariston että virolaisen rahvaan yläpuolella.

Tutkimusten mukaan virolaiset kuuluvat maailman kaikkein uskonnottomimpiin kansoihin. Asia on ymmärrettävä. Uskonto oli Virossa valloittajan tuomaa ja kansalle pakotettua ja se säilytti herrojenkirkon leimansa paljon suuremmassa määrin kuin Suomen luterilainen kirkko, josta tosiaan tuli kansankirkko.

Ortodoksisesta kirkosta tuli joksikin aikaa vaihtoehto luterilaisuudelle ja kääntymistä tapahtui paljonkin. Kommunistivallan aikana kaikki kirkot sitten olivat vainon alaisina, mikä varmasti edisti maallistumista.

Kommunismin romahdus herätti uskonnon Venäjällä uuteen eloon ja nykyinen uusfasismi on solminut kirkon kanssa uuden liiton, joka takaa lämpimiä paikkoja uskonnon nimeen vannoville. Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin tämä vaikuttaa Virossa. Ortodoksisuudesta on joka tapauksessa jälleen tullut yksi venäläisyyden attribuuteista.

Suomessa arkipyhät siirrettiin viikonloppuun vuonna 1971, mikä oli merkittävä askel syvemmälle maallistumiseen. Virossa niin ei tapahtunut, mikä on merkille pantavaa ja antaa juhlille oman sävynsä korostaen uskonnon arvoa työmarkkinapolitiikasta ja vastaavista asioista riippumattomana elämänalueena.

Juhannusaattoon on sijoitettu myös maallinen juhlapäivä, võidupüha, vuonna1919 baltiansaksalaista Landeswehriä vastaan käydyn Võnnun taistelun muistoksi. Juhannus on siis nyt sekä uskonnollinen että kansallinen juhlapäivä.

Yritin hieman tutkailla päivän herättämiä tuntoja ja kävin kuuntelemassa Pühavaimun kirkon venäjänkielistä luterilaista jumalanpalvelusta. Yleisömenestys ei ollut kehuttava, kaikkiaan meitä taisi olla kolme henkeä. Valitettavasti kirkon akustiikka oli niin kurja, ettei naispapin saarnasta saanut selvää, joten oli mielekkäämpää siirtyä muualle.

Toompealla, balttilaisten paronien valtakunnassa saarnattiin nyt viroksi, siteeraten tosin muutaman kerran saksaksi muuatta kaunista saksalaista virsitekstiä.

 Akustiikka oli erinomainen ja papin ääni kantava ja harrastunnelmainen saarna puuttui myös päivänkohtaisiin aiheisiin – niin Võnnun taisteluun kuin Ukrainan sotaan ja Pyhän maan joukkomittaiseen teurastukseen.

Ainakaan minun ymmärrykseni mukaan pappi ei innostunut ottamaan kantaa minkään poliittisen suunnan puolesta, vaan keskittyi sen sijaan puhumaan rakkaudesta, joka liittyi henkensä antamiseen toisten puolesta.

Ajatusta voi pitää banaalina ja vaikkapa tekopyhänä, mutta tunnelman hartautta se ei rikkonut. Kaiken kaikkiaan saarna ei ollut tavanomaisen tyhjänpäiväinen, mutta ei myöskään korostuneen nationalistinen, militaristinen, pasifistinen tai muuten ideologinen.

Se onnistui pääosin pysyttelemään varsinaisessa teologiassa, kristologista kysymystä myöten sen sijaan, että olisi alkanut jaaritella asuntolainoista, poliittisen korrektiuden kysymyksistä tai muusta vastaavasta.

Viron taitoni on sen verran puutteellinen, etten voi sanoa kaikkea ymmärtäneeni, mutta aihepiirit sentään kyllä.

Illalla ulkomuseo Rocca al Maressa oli valtava kansanjuhla, johon vaelsi tuhansia ihmisiä. Huippuesiintyjiä olivat soitin- ja lauluyhtye Untsakat, jotka tunnetaan vanhan musiikin esittäjinä, muun muassa 1940-luvun sota- ajan ja metsäveljien laulujen palauttajina kansakunnan muistiin.

Untsakat olivat aivan epäpoliittisella tuulella ja soittivat lähinnä sodanedellisiä jenkkoja, mukana myös Hiski Salomaan Lännen lokari viroksi sekä suomeksi.

Ensimmäisen kappaleen sanoissa muistettiin Landeswehriäkin, eli se osui päivän teemaan. Muuten keskityttiin toiseen juhannuksen maalliseen teemaan: rakkauteen, erityisesti heteroseksuaaliseen. Muusta ei ollut edes mainintaa.

Ohjelmassa oli muun muassa häät kolhoosissa, kuvaelma, joka esitettiin asianmukaisessa ympäristössä 1960-luvun hengessä. Muitakin vanhan ajan kuvaelma oli ja yhteislauluun olisi ollut tilaisuus osallistua kansakoulussa.

En tiedä, olisiko tarjolla ollut uskonnollista ainesta, kuten eräänä jouluna, jolloin osallistuimme lauluun samassa paikassa, mutta juhannushan onkin juhlista pakanallisin ja itse asiassa koko Johannes Kastajan sijoittaminen siihen oli alusta pitäen aika falski idea.

Ainakin tämä oli toisenlainen juhannus. Alkoholia oli runsaasti myynnissä myös väkevässä muodossa, mutta kukaan ei näyttänyt edes horjuneen, örveltämisestä puhumatta. Tunnelma sen sijaan nousi hetkeksi aivan kattoon.

Sopii vain toivoa, että runsaasti kevätvauvoja olisi tulossa niin Viroon kuin Suomeen. Itse asiassa pappien olisi ehkä ollut syytä ainakin mainita tämäkin asia.