Vale, Marce Tulli!

 

Laki ja oikeus

Marcus Tullius Cicero, Laeista. Suomentanut ja selittävällä nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe Jorma Kaimio. WSOY 2004, 174 s.

 

Kuten tunnettua, Platon kirjoitti ideaalista valtiota kuvailevan Valtio-teoksensa ohella myös teoksen Lait. Valtio kuvasi ideaalista olotilaa, jollainen ei ollut konkreettisessa todellisuudessa mahdollinen, mutta jota kaikkien hyvien valtioiden tuli mahdollisimman paljon muistuttaa.

Platonin Lait-teos sen sijaan pyrki kuvaamaan parhaan mahdollisen valtion, siis sellaisen, joka oli myös oikeasti mahdollinen.

Noihin Platonin teoksiin on tullut tällä palstalla toisenkin kerran viitattua (vrt. Vihavainen: Haun platon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mikä lienee ymmärrettävää, onhan sanottu, ettei koko länsimainen filosofia ole muuta kuin alaviitteitä Platonin teoksiin.

Tämä kiteytys pitää kirjaimellisesti paikkansa ainakin Ciceron Laeista (De legibus) teoksen kohdalla. Cicero ihailee määrättömästä Platonia, viittailee häneen ja ylistää hänen verrattomuuttaan tämän tästä.

Platon kuului kuitenkin Kreikan viisaisiin ja Cicero halusi päästä noiden esikuviensa rinnalle nimenomaan roomalaisena, eikä hänellä ollutkaan vähäiset luulot itsestään. Jorma Kaimio ei suotta johdannossa puhu Ciceron narsismista.

Toki Rooma myös oli muuta kuin Kreikka. Nimenomaan lait olivat sen ominta alaa. Filosofiassa ja muissa tieteissä se ei tuottanut paljoakaan omaperäitä, mutta ymmärsi sentään soveltaa ja ihailla kreikkalaisia esikuviaan.

Kuten Kaimio huomauttaa, ensimmäinen vuosisata e.Kr. (a.Chr.n.) oli muuan historian suuri murrosaika, minkä myös Cicero näyttää ymmärtävän. Itse hän ihannoi ja puolusti vanhaa tasavaltaista Roomaa sen kaikkine legalistisine hyveineen, mutta aika oli jo ajanut vanhojen instituutioiden ohi.

Cicero tyrmäsi aikoinaan puhetaidollaan Catilinan ja hänen ystäviensä pyrkimykset valtaan, mutta ei enää pärjännyt Caesarille ja kuoli toisen triumviraatin proskriptiolistojen uhrina. Jo sitä ennen hän oli joutunut pakenemaan Roomasta taannehtivaa lakia, joka kohdistui häneen juuri Catilinan tapauksen johdosta.

Cicerolla oli siis aihetta pohtia lakien olemusta ja velvoittavuutta myös omien kokemustensa kannalta. Perinteinen roomalainen ajatus lain pyhyydestä oli vaikea asia myös henkilökohtaisesti.

Roomalaisethan olivat ylpeilleet sillä, että lakia toteltiin, olipa se millainen tahansa: Lex dura sed lex. Henkilökohtainen etu ja normaalit inhimilliset tunteet saivat antaa tilaa laille silloinkin, kun se ilmiselvästi soti oikeutta vastaan.

Kuitenkin Cicero tässä kirjassa näkee paljon vaivaa todistellakseen sitä, että laki ja oikeus ovat sama asia, joka perustuu luontoon, tarkemmin sanoen ihmisluontoon ja sen ominaisuuksiin: olemme luodut oikeudenmukaisuuteen ja oikeus ei pohjaa mielipiteeseen, vaan luontoon.

Kaiken ytimessä oli hyve, josta voitiin kiistellä, oliko se maailmassa korkein hyvä, vaiko suorastaan ainut hyvä. Hyveen tavoittelussa kaikki olivat samalla viivalla: Ei ole yhtään ihmistä, minkään rotuista, joka luonnon johdolla ei kykenisi saavuttamaan hyvettä.

Antiikin neljä kardinaali hyvettä muistetaan: ne olivat urhoollisuus, oikeudenmukaisuus, viisaus ja itsehillintä eli kohtuullisuus. Monia muita voitiin vielä lisätä näihin, kuten Cicero tekeekin.

Ciceron mielestä hyve oli itse asiassa täydellistynyt järki, joka on varmasti olemasta luonnostaan. Samoin on kaiken jalon laita. Järkähtämätön ja pysyvä elämäntapa oli yhtä kuin hyve ja häilyvyys taas merkitsi pahetta. Kaikkien pahuuksien äiti oli nautinto:

Mikä voi olla kuvottavampaa kuin ahneus, epäinhimillisempää kun hillittömyys, halveksittavampaa kuin  pelkuruus ja hyljeksittävämpää kun henkinen velttous ja typeryys, kysyy Cicero retorisesti.

Vastatkoot tuohon myös aikamme viisaat.

Materialismi oli jo ajan merkittävä diskurssi ja puhuessaan jumalista ja uskonnosta Cicero kysyy kirjassaan keskustelutoveriltaan, myönsikö tämä sen, että kuolemattomien jumalten voima, luonto, järki, valta mieli tahto (tai mikä muu sana sitten tahansa paremmin ilmaiseekaan tarkoitustani) hallitsee koko luontoa?

Kysymys ymmärrettiin arkaluontoiseksi, sillä parhaimmassa kirjassa ( Epikuroksella) sanottiin, ettei jumala kantanut huolta mistään, ei omasta eikä vieraasta.

Se uskonto, jota Cicero kunnioittaa, on hyvin käytännönläheinen ja itse asiassa lainsäätäjien eikä pappien on huolehdittava sen organisoinnista.

Kenenkään ei tullut saada pitää omia jumalia, elleivät ne olleet valtion tunnustamia. Jumalina palvottakoon sekä alati taivaallisina pidettyjä että niitä, joille omat ansiot ovat suoneet paikan taivaassa, kuten Herculesta, Liberia, Aesculapiusta, Castoria, Polluxia, Quirinusta, mutta myös Ymmärrystä, Miehuullisuutta, Hurskautta, Uskollisuutta, toisin sanoen ominaisuuksia, joiden ansiosta ihminen pääsee nousemaan taivaaseen. Olkoon temppeleitä näiden kunniaksi, älköön paheiden kunniaksi.

Papeilla ja ennusmerkkien tulkitsijoilla, etenkin lintujen (pyhien kanojen) lentoa selittävillä auguureilla oli ja tuli olla myös huomattavaa valtaa valtiollisissa asioissa, mikä näkyy Ciceron hahmottelemien lakien ja hallintorakenteiden monesta kohdasta.

Ennustukset eivät toki aina toteutuneet, mutta usein ne olivat uskomattomalla tavalla käyneet toteen, arveli kirjoittaja. Niinpä olisi ollut järjetöntä ylimielisyyttä jättää luonnon itsensä ilmaisemat ennusmerkit huomiotta.

Itse asiassa myös kansalla piti olla oikeus tulkita niitä, mutta sitovat tulkinnat oli varattu niistä huolehtiville papeille. Valtakunnan tulevaisuus oli kaikkein tärkeimpiä asioita ja auguurien arvo oli korkea niin silloin kuin nyt. Televisio ei ole asioihin paljon uutta tuonut.

Kuten Platon, myös Cicero haluaa sanoa yhtä ja toista siitä, mikä on säädyllistä ja sallittavaa ja mikä ei. Platonhan antaa suuren arvon musiikille ja suosittelee muun muassa vanhojen miesten kuorolle merkittävää asemaa valtiossa.

Nuoret on sen sijaan Platonin mukaan ennen muuta pidettävä aisoissa ja tämä koskee muun muassa alkoholin nauttimista, mikä tietyssä iässä pahentaa jo ennestään liikaa kiivautta. Vanhemmille viini sen sijaan sopii hyvin.

Cicero kiinnittää myös huomiota musiikkiin. Kirjassa todetaan, että nykyinen yleisö, jolla oli vielä äsken taipumus vaikuttua Liviuksen ja Naeviuksen rytmien miellyttävästä vakavuudesta, nykyään hyppelee ja pyörittelee kaulojaan ja silmiään uusien rytmien tahdissa. Muinaisella Keikalla oli tapana rangaista moisesta ankarasti… Määräsihän näet kuristaan kuulu Sparta katkaistaviksi Timotheoksen lyyrasta ne ylimääräiset kielet, jotka hänellä oli tavanomaisten seitsemän lisäksi.

Kohtuullisuus, säädyllisyys ja vakavuus olivat Ciceron ja hänen kekustelutoveriensa kunnioittamia asioita. Halveksittavin asia sen sijaan oli pahe ja häilyvyys ja nautinto niiden lähteenä ja motiivina.

Kohtuuden nimessä Cicero halusi rajoittaa muun muassa hautajaisseremonioita ja muistomerkkejä, joilla ylvästeltiin määrättömästi ja kieltää liioittelut suremisessa, jopa senkin, että naiset raapivat hautajaisissa poskensa verille.

Paljon muutakin kiinnostavaa muun muassa juuri naisia ja heidän asemaansa ja rituaalejaan koskevaa Cicero kirjoitti, mutta hänen kirjoituksillaan ei näytä olleen erityisempää vaikutusta.

Marcus Tullius oli mailleen menevän aikakauden mies ja ne puhtaat roomalaiset tavat, joita hän ihannoi, olivat jo jäämässä tarunomaiseen menneisyyteen, jos nyt olivat käytännön todellisuutta koskaan olleetkaan.