sunnuntai 30. kesäkuuta 2024

Massojen oma taide

 

Muusain taide

 

Sotien jälkeen kasvanut sukupolvi tietää, mitä merkitsee vallankumous populaarimusiikissa. Itse asiassa koko sana pop, tarkoittaen lähinnä populaarimusiikkia, tuli suomen kieleen 1960-luvun alkupuolella. En ole varma ajoituksesta, mutta muistini mukaan näin tapahtui.

Tuota ihmeellistä sanaa pop toisteltiin ja pyöriteltiin sitten ehtimiseen julkisuudessa ja muuan laulukin julisti: pop on kivaa, pop on hyvää, suosittua, menestyvää…

Näin kansamme oppi taas yhden uuden sanan ja käsitteen matkallaan kohti todellista länttä, oikeaa viiteryhmäämme. Paljon myöhemmin opittiin uusi sana hype, joka tuntui aika vaikealta ja jota aluksi hairahduttiin käyttämään aivan mielivaltaisesti kuvitellen, että sekin mahtoi olla jotakin aivan erinomaisen hyvää. Niinpä siis haluttiin kaikki hypettämään… Olisiko ollut 1980-luvulla?

Joka tapauksessa populaarimusiikilla on Suomessa ollut aika vahvat kansalliset perinteet, toki kansainvälisiä muoteja seuraten. J. Aldred Tannerin ja kumppanien kuolemattomiksi sanotut kupletit ovat yhä hauskaa kuultavaa, erilaiset polkat ja jenkat ottivat aiheensa ympäristöstään ja valssi taipui hyvin myös tanssilavakäyttöön.

Tango, tuo aikoinaan suorataa pirullisen paheellinen muoti kerta kaikkiaan valloitti sodan jälkeen myös katajaisen kansamme ja nosti sen piilevät ensirakastajan kyvyt loistoonsa kohtalokkaina yön hetkinä tanssipaikoillamme...

Ennen sotia oli viihde- ja tanssimusiikki aina melodista ja usein hyvin rytmillistäkin. Etelän rytmit yhdistyivät pohjoisen kaihoon ja italialainen belcanto pohjolan jämerään miehisyyteen. Pietarista tulleet emigrantit viljelivät kotimaansa sävelaarteistoa, jonka käyttöä eivät mitkään teostomaksut rasittaneet ja niinpä venäläinen, pohjimmiltaan usein surumielinen melodia pian käsitettiin suorastaan kansallisomaisuudeksemme.

Vasta 1950-luvun lopulla saapui meidänkin maahamme uusi muoti, jossa melodialla ei ollut oikeastaan mitään roolia, vaan kaiken ytimessä oli simppeli jytke ja laulun sijasta kuultiin jonkinlaista karjuntaa ja nähtiin solistin poukkoilevan mikkinsä edessä tai kitaransa kanssa ikään kuin hän olisi seksiaktia yrittelemässä.

Se oli muuan kääntöpiste, joka muutti koko länsimaisen kulttuurin ilmeen.

Nuorison saapuminen näyttämölle ilman muuta yhteiskunnan merkittävimmäksi ryhmäksi korotettuna oli uutta ja nyt ilmeni, että se aikoi erottautua myös, ja aivan erityisesti musiikillaan, tai jollakin, jota se nimitti musiikikseen.

Ensimmäisen kerran keskustelimme kaverien kanssa rock and rollista suunnilleen vuonna 1958 ja muistan, että pelasimme silloin potkupalloa. Naapurin pojat olivat saaneet ihan oikean nahkakuulan, joka pumpattiin kovaksi ja jota sitten potkittiin. Ihan hauskaahan sekin leikki oli.

Matka 1960-luvulta 2020-luvulle ei ole kovinkaan pitkä, aikakaan nuorisomusiikissa. Etäisyys, sanokaamme nyt 1970-luvun ja 1950-luvun alun välillä on jo paljon pitempi. Nuo vuosikymmenet on tässä käsitettävä symbolisoimassa omia merkittäviksi koettuja ilmiöitään.

Nyt olemme sitten tilanteessa, jossa kuulemma suuri osa nuorisoa ei voi mennä uimaan siitä syystä, että sen olisi otettava kuulokkeet pois korvistaan.

En tiedä, pitääkö asia oikeasti paikkansa ja jos pitää, syntyy varmasti ennen pitkää uinnin kestäviä kuulokkeita. Asian ydin on joka tapauksessa siinä, että uusi musiikin laji, joka kokonaan poikkeaa sodanedellisestä, on aiheuttanut laajaa riippuvuutta ja suorastaan addiktiota.

Suurella osalla nuorisoa on aina kuulokkeet tai napit korvissaan, eikä se koskaan irtaudu siitä melun lajista, jota yhä kutsutaan musiikiksi, vaikka sen sukulaisuus esimerkiksi klassiseen musiikkiin on hyvin kaukainen.

Mutta millaista se oli, kun tuo uudenlainen musiikki tuli Suomeen?

No, setäpä kertoo nyt tässä omia muistelmiaan. Monella muulla ne varmasti ovat aivan toisenlaisia ja olisi hauska kuulla niitäkin.

Mutta tässä nyt jotakin siitä, mitä itse muistan:

 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Rokkaa ja roiku

 

Rock’n roll ja apinoiden planeetta

 

Muistan hyvin, kun ensimmäiset uutiset rock and rollista tulivat. Yhä uudelleen tapahtui maailmalla kummallisia ilmiöitä. Nuoret, joka kuuntelivat tätä musiikkia, villiintyivät ja särkivät paikkoja, huonekalut pantiin päreiksi ja nuoret huusivat hullun lailla. Tytöt tulivat hulluiksi ja pyörtyivät massoittain. Asia kuulosti normaalista kymmenvuotiaasta uskomattomalta ja arvoitukselliselta.

Vanhemmiten pystyy jo ymmärtämään, että kyse oli jonkinlaisesta orgastisesta hysteriasta, jollaisia on maailmassa ennenkin sattunut suurten aatteellisten, esimerkiksi uskonnollisten kokousten yhteydessä. Nyt ei kuitenkaan ollut näkyvissä mitään aatetta, joten oli lähdettävä siitä, että pelkkä musiikki oli syynä tähän kummalliseen käytökseen. Toinen mahdollisuus oli teeskentely, jos kerran Amerikassa jotkut esikuvallisen ihailtavina pidetyt henkilöt olivat tehneet jotakin, oli monien mielestä asianmukaista ja jopa välttämätöntä ehdottomasti tehdä aivan samoin.

Niin tapahtuikin. Kun Rokkia esitettiin vanhalla mantereella, toistuivat täsmälleen samat ilmiöt. Hysteerisinä kirkuvat tytöt pyörtyivät ja pojat särkivät paikkoja. Niinpä moiset esityksen haluttiin monessa paikassa kieltää, mikä tietenkin lisäsi huimasti niiden kiinnostavuutta ja tehoa. Kunnes sitten päivänä muutamana huomattiin, ettei kukaan pyörtynyt eikä särkenyt paikkoja. Ilmeisesti ei myöskään tunnettu tähän tarvetta, vaikka musiikki ja esittäjät olivat aivan samoja kuin ennenkin.

Rokki oli arvoituksellista ja sana piti ainakin yrittää kääntää, jotta voitaisiin ymmärtää, mistä oli kyse. Muistan yhden käännöksen olleen ”ketkuta ja jyrää”, mikä oli aika vaikeatajuista. Ketkuttaminen voitiin kyllä havaita niistä filminpätkistä, joita elokuvien alkukatsauksissa esitettiin, mutta mitä ihmettä olikaan jyrääminen?

Kyllä sekin selvisi. Kyseessä todella oli maassa kieriminen. Käytiin siis pitkälleen ja pyöriskeltiin ympäri. Miksi näin tehtiin, lienee kaikille ollut hieman epäselvää, mutta niinhän oli kaikki muukin tähän asiaan kuuluva. Niin tehtiin, koska niin piti tehdä. Jos oli kiljuttava, niin kiljuttiin, jos piti särkeä tuoleja, niin kyllähän sekin järjestyi. Ei se sen kummempaa ollut. Porukkaan mukaan päästiin tietyllä käytöksellä ja sieltä pysyttiin poissa, ellei tehty kuten muutkin. Nuorisopiireissä tämä on aina tehonnut kuin taikuus.

No muodit nyt ovat muoteja. Rokki jäi jostakin kummallisesta syystä elämään ja selityksiä asialle on riittänyt. Erityisesti sellaiseksi on hyväksytty nuorison kapina. Siis mikä kapina, miksi ja mitä vastaan? Millä tarkoituksella ja millä seurauksella kapinoitiin ja mitä vastaan erityisesti? Kenelläkään ei ollut järkeviä vastauksia. Tosiasiahan oli, että juuri nyt, 1950-luvulla nuorisoa hemmoteltiin enemmän kuin koskaan eivätkä sen olot olleet koskaan yhtä hyvät. Mikä kapinoinnin aihe tämäkin oli?

Nuorison kapinan symboliksi nousi James Dean, joka ei tietääkseni koskaan esittänyt mitään kapinaohjelmaksi laskettavaa asiaa tai muutakaan aatetta. Ainoa asia, millä hän lyhyen filmiuransa aikana nousi pinnalle oli likinäköisyydelle tyypillinen poissaoleva ilme ja puberteettinen hälläväliä-imago, mihin ei siis liittynyt esimerkiksi minkäänlaista älyllistä elementtiä.

Yhdessä uudenlainen musiikki ja nuorisomuoti joka tapauksessa alkoivat luoda niin sanottua nuorisokulttuuria, jossa pian pyörivät miljardien dollarien panokset ja etenkin tuotokset. Show-business on tunnetusti panos-tuotossuhteeltaan vailla vertaa. Puhtaimmassa muodossaan pelkkä ihmisen asettuminen yleisön katsottavaksi riittää, ja sillä voidaan rahastaa paljon. Armi ja Gil toimivat joskus näyttelyesineinä ja istuivat Suomea kiertävässä autossa, jonne myytiin pääsylippuja. En muista kuulleeni, että asiakkaat olisivat valittaneet. Rocktähtien kohdalla rahastus nousi korkeisiin potensseihin.

Päinvastoin kuin kerran kymmenkesäisenä arvelin, rokki ei lopahtanutkaan omaan naurettavuuteensa. Se on päinvastoin monistanut itseään geometrisessa sarjassa ja yhä uudet suuntaukset, joiden kannattajat ovat pitäneet kaikkia muita vihollisinaan tai sitten muuten vain epattoina ja tylsimyksinä, ovat putkahtaneet rikastuttamaan yhä uusien nuorisosukupolvien elämää, useinhan ne näyttävät muodostavan sen pääasiallisen sisällön.

Tämä ilmiö on nykyään niin itsestään selvästi osa ns. sivistynyttä maailmaamme, että tuskin muistamme, miten sitä syystäkin hämmästeltiin kuin se syntyi. Siinä vaiheessa se kyllä olikin erilainen. Samaan aikaan voitiin havaita muitakin muoteja, jotka kulovalkean tavoin levisivät ympäri maailmaa hävitäkseen taas sen siliän tien johonkin tuntemattomaan avaruuden kolkkaan.

Muistan esimerkiksi sen, miten jonakin 1950-luvun loppuvuonna kirjoitettiin lehdissä, että hakaristejä oli ilmestynyt sinne tänne ympäri Eurooppaa ja pian muuallekin maailmaan. Mikä salaperäinen taho mahtoi piirrellä tätä hirveää symbolia ja olisiko moisesta pitänyt rangaista? Sellaista kyseltiin ja joku pasifisti hätkähdytti maailmaa täräyttämällä, että moisesta rikoksesta olisi annettava kuolemantuomio!

No sepäs jo kuulosti joltakin. Hakaristin piirtäminen osoittautui hyvin helpoksi hommaksi ja ennen pitkää sellaisia ilmestyi jopa Sulkavan kirkonkylään, en nyt muista minne, mutta oli niitä. Asian johdosta yhteiskoulun rehtori Kenola nuhteli oppilaitoksensa nuorisoa, jonka ehkä syytäkin arveli olleen asialla ja leimasi sen typeräksi laumahenkisyydeksi.

Hänestä se, joka meni piirtelemään mitä tahansa julkiselle paikalle, todisti vain olevansa ääliö, joka apinoi sitä, mitä muut tekevät. Jos lehdissä kerrottaisiin, että joku oli piirtänyt eduskuntatalon seinään kananmunan kuvan, niin eiköhän kohta olisi tuolla Korholanmäen riihen seinässä kananmunan kuva?

Tässä Ilmari-vainaa oli hyvin todennäköisesti oikeassa. Eivät ne sen ajan hakaristit todistaneet sen kummallisemmasta asiasta kuin nekään tekstit, joissa luki ”Kilroy kävi täällä”. Vielä hölmömpiä olivat ne, jotka hakkasivat nimikirjaimensa Linnavuoren kallioseinämiin, jossa ne vielä vuosikymmenien kuluttua todistaisivat heidän älynlahjoistaan. Nuo jälkimmäiset kalliopiirrokset kunta kyllä jossakin vaiheessa siloitteli pois, eikä kukaan enää tiedä, ketkä nuorison edustajat siellä pyrkivät pätemään omalla tavallaan.

Mutta jokainen sukupolvi elää oman tarinansa. 1950- 60-luvuilla puhuttiin paljon laumakäyttäytymisestä ja sitä myös arvosteltiin ja jopa ylenkatsottiin.  Aikuisen mielestä kyseessä oli irrationaalinen ja infantiili taipumus, joka usein sai vahingollisia ja vaarallisiakin muotoja kuten silloin, kun lauman paine sai nuoret opettelemaan tupakoinnin, joka ajan mittaan oli tuottava sekä heille että yhteiskunnalle turmiollisia seurauksia.

Yhtä kaikki, kun ajattelemme, miten maailmamme on viimeisten vajaan sadan vuoden mittaan muuttunut, voimme todeta, että monia uutuuksia on ilmestynyt ja jotkut niistä näyttävät olevan suorastaan peruuntumattomia. Yksi niistä on nuorisokulttuuri, joka nyt, tullessaan mummoikään, alkaa saada groteskejakin muotoja.

Ei kannata ummistaa silmiään siltä, miten suuri muutos entiseen verrattuna tämäkin uusi ilmiö oli ja on hyvä miettiä, mitä niin se kuin muutkin villitykset todistavat tästä sukukunnasta, joka joskus halusi esiintyä mahtipontisesti ylevänä ainakin nyt muun luomakunnan edessä. Nyt olemme jo siirtyneet aikaan, jolloin asettuminen esimerkiksi apinoiden yläpuolelle herättäisi spontaania vastustusta.

 

26 kommenttia:

  1. Tässä vielä muuan kommentti: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kova+%C3%A4%C3%A4ni

    VastaaPoista
  2. Nykyajan kapinalliset nuoret ovat myös yhä varttuneempia. Ainakin siis fyysiseltä iältään ja miksei myös fyysiseltä olemukseltaan.

    Esimerkkinä vaikkapa ansioitunut graffitimaalarimme Paavo Arhinmäki.

    Tästä herääkin kysymys, että olemmeko vaatineet liikaa aiemmilta sukupolvilta, kun olemme edellyttäneet heiltä aikuistumista jo sangen varhain?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, heille se oli luontevaa siinä elinympäristössä.

      Poista
    2. NO, oman isäni oli otettava vastuu, siis oman vähäinen osansa, koko Suomen olemassaolosta, ja siinä meni terveys ja melkoinen aina ja kierrettiin maata Lappia myöten. Kyllä se oli enemmän kuin vaatimus varhaisesta vastuunotosta.
      Toisaalta mielimusiikkiani ovat sota-ajan propagandalaulut. Ne ovat todella sitä itseään, eli asiaa. Onhan silloinen Njet Molotov saanut uuden elämänkin Ukrainassa, jossa sitä esitetään nimellä Njet Vladimir. Siinä sitä todellista suomalaista musiikkia.

      Poista
  3. Kylläpäs on rock 'n' roll vastenmielinen ilmiö blogistille. Tulee mieleeni ystävän faija, jonka mielestä The Beatles on "suoraan sanoen syntistä musiikkia" ja muistaakseni 70-luvun sammaritkin olivat hänestä vastenmielinen ilmiö. Kyseinen herra edustaakin blogistin kuvaamaa wanhaa maailmaa, jonka tunnelmaan itsekin aikoinaan pääsin vieraillessani isovanhemmillani. Harras konservatiivisuus kuvannee sitä. Sunnuntaisin isoisäni luki nojatuolissaan Uutta Suomea nuorison Paasikiven aikoja kaivaten. Isoäitini kuunteli mielellään hieman klassista musiikkia kasettinauhurilta. Kerran hän harmitteli puolivahingossa ääneen sitä, että paras kappale tulee vasta a-puolen lopussa, jolloin opastin, että hän voi vain yhtä nappia painamalla kelata eteenpäin nauhan hyvään biisiin. Tämä oli ajatuksena hänelle liian avantgardistinen - musiikkia ja mankkaa (kasettinauhuri) kunnioitetaan, ja säveltäjän teokset kuunnellaan kärsivällisesti kappale kappaleelta eikä nappuloita turhaan painella. Nauhaa ei kelattu, ja Wagner sai soida rauhassa. Sitten syötiin bebe-leivokset ja juotiin kahvit vähän paremmista kupeista. Ehkä siinä tuli minullekin tärkeä oppi laajemmassa mielessä. Se musiikillinen oppi kuitenkin unohtui varsin nopeasti, sillä lapsuudenkotonani raikasi rokkikin aamusta iltaan, ja se selittäneekin niin kovin paljon.

    Rock'n'rollin arkkitehtinä pidetään Little Richardia, josta katselin dokumentin Teemalta. Musiikkiin kanavoitui paljon ajan henkeä Yhdysvalloissa. Segregaation aiheuttama tuska värillisille, aikaa leimaava yleinen köyhyys ja osattomuus, ankarat kotioltavat, seksuaalivähemistöihin kuuluminen jne. Little Richard, gospelkuoron kasvatti hänkin, löytäessään pianon instrumentikseen loi omanlaisensa taiteenlajin ja jatkumon rhytm'n'bluesille, josta syntyi ja kasvoi länsimainen rock genrenä.

    Minulle rock'n'roll on luonteva ja rakas osa musiikkikulttuuria. Voin myös ymmärtää jollain tasolla sen paheksujia. Itse en nimittäin voi oikeastaan sietää Tuskan edustamaa metallimusiikkia genrenä (pl. Black Sabbath), ja kanavoin siihen negatiivisia mielleyhtymiä ja tunteita. Hyvää Pridea ja Tuskaa kaikille vaan joka tapauksessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kyseinen herra edustaakin blogistin kuvaamaa wanhaa maailmaa, jonka tunnelmaan itsekin aikoinaan pääsin vieraillessani isovanhemmillani. Harras konservatiivisuus kuvannee sitä...säveltäjän teokset kuunnellaan kärsivällisesti kappale kappaleelta eikä nappuloita turhaan painella. Nauhaa ei kelattu, ja Wagner sai soida rauhassa. Sitten syötiin bebe-leivokset ja juotiin kahvit vähän paremmista kupeista. Ehkä siinä tuli minullekin tärkeä oppi laajemmassa mielessä. "

      Sääli, ettei mennyt oppi pysyvästi perille. Itse olen pitänyt ns vanhasta musiikista, jossa Mozartin jälkeen ei ole tullut mitään hyvää.

      Poista
    2. "Sääli..."

      No, on se oikeasti mennyt perille vuosien klassisen pianonsoiton ja musiikin teorian merkeissä. Onpa mukavaa, että Mozart miellyttää sinua. Itselleni hän edustaa klassisen musan tylsää osastoa. Makunsa kullakin.

      Poista
    3. On ajateltava niin, että jollakin on parempi musiikimaku kuin toisilla (rahvaalla). Tämä joukko on muutoinkin eturientoista ja edistynyttä.

      Poista
    4. Minusta kaikki musiikki on arvokasta ja jokaisen yksilöllinen maku toki myös. Kyse ei ole mistään kilpailusta vaan rakkaudesta musiikkiin.

      Poista
    5. Kaikki musiikki ei ole arvokasta, kaikki koirat eivät ole ihania eivätkä kaikki nesteet ole ravitsevia ja hyviä.

      Poista
    6. Juupas, eipäs.... vaarinhousut!

      Minulle myös kaikki taide on lähtökohtaisesti arvokasta, miellyttipä lopputulos minua tai ei.

      Poista
    7. Kuulostaa sekä fiksulta että ylevältä. Minulle ei ole.

      Poista
    8. "Minulle ei ole.."

      Hyvä, eihän sen sitä tarvitse sinulle ollakaan. Kukin tyylillään.

      Poista
    9. Hienoa, että perusasiat ymmärretään.

      Poista
  4. Rytmimusiikin aikakausi ei suinkaan alkanut 50-luvun rokista, eikä massojen aikakausi 60-luvun popista. Primitiiviset ihmiset sisäistivät elämää määräävät rytmit -- ihan vuosikausivaihtelun pohjalta, yön pimeyden ja päivänvalon asettamasta keskeisten aistiemme työnjaosta alkaen siihen ritualisoituneeseen suorittamiseen saakka jota tahditettiin alkeellisin lyömäsoittimin.

    Eikä massojen aikakausi alkanut 60-luvun nuorisokapinasta, van se alkoi sieltä mistä joukko-olento "ihminen" alkoi. Olemme lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolentoja, ja puhekieli toimii edelleen tilannekohtaisesti käyttöyhteydessään eri säännöillä kuin mitä kirjoitettu kieli muotoineen -- elementaarilauseineen, lauseenjäsenineen, välimerkkeineen -- toimii.

    Ajattelumme on "kognitiivisilta" ominaisuuksiiltaan erilaatuista puhekielen ja kirjoitetun kielen maailmassa. Tämä on niin vaikea asia ymmärtää, että vasta 1900-luvun kielifilosofia onnistui olennaiset kysymykset alustavasti asettamaan. Ei ole toivoakaan siitä että eurooppalaisen kulttuuriperinnön oppineet vielä pitkään aikaan ymmärtäisivät esimerkiksi sen että "korrespondenttinen" totuudellisuuden laatu saattoi syntyä vasta äänekirjoituksen levittyä sivistykselliseksi valtaväyläksi.

    Ihminen on eläin muiden elollisten joukossa. Jo käki kukkuu kvartin välein. Puhutussa kielessä on musiikillisia -- hahmonmuodostuksen -- ominaisuuksia, intervallit antavat säännöt puheen sävyille. Samoin kirjoitetussa kielessä on sisällöllisiä käsitteenmuodotuksellisia ominaisuuksia. Uusi aika uudestisynnytti eurooppalaisen oppisivistyksen -- aiemmin kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan perustuneet tiedonalat korvautuivat syvyysperspektiivin ja visuaalisen mieltämisen malleihin perustuvilla luonnontieteillä.

    Historiaa pitäisi kirjoittaa alusta alkaen, ei aloittaen ikään kuin kesken kaiken, sanotaan vaikkapa antiikin kreikkalaisista.

    Sotiin marssittiin sotarumpujen hakatessa tahtia ja marssimusiikin soidessa. Kirkoissa veisattiin pitkään ja hartaasti -- ja suomalaisessa paheellisista paheellisimmassa tangossa on edelleenkin sama hartauden elementti. Kuka sanoi ettei James Deanin elokuvilla ollut mitään sanomaa? Tai että West Side Story ei ennustanut nuorisovallankumousta?

    Nicholas Ray halusi välttämättä näytellä Milos Formanin "Hair"-elokuvaversion ärjyn kenraalin roolin, vaikka oli kuolemansairas. Siihen elämänkaareen kannattaa tapahtunutta suhteuttaa.

    Valitettavasti Oliver Sacksin "Musicophiliaa" ei ole suomennettu. Se on mukava johdatus siihen mitä kaikkea musiikki on aivotoiminnoissamme merkinnyt, merkitsee yhä ja tulee merkitsemään aina siihen viimeiseen kitinään tai suureen pamaukseen asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, Seppo. Johonkinhan sitä zoomataan. Ei kaikkea aina munasta saakka selitetä.

      Poista
    2. Toki toki. Kuitenkin ajan ilmiöt asettuvat -- ja ne on historiankirjoituksessa, kuvailussa ja selityksessä -- aina asetettava oman aikansa taustaa vasten, ja ainahan on tosiaan syytä fokusoida ja zoomata niitä askelmia joita ajan tilkapuilla kiivetään.

      Viittasin nimeeni sisältyvässä linkissä oman aikamme teatteria -- tv-draamaa -- ehkä eniten uudistaneeseen käsikirjoittajaan Dennis Potteriin, jonka näytelmät muodostavat nimenomaan oman aikansa musiikkiin orgaanisesti -- taustalla, kohtausten tunnelmissa ja lähikuvissa, juonellisestikin -- kutoutuvia kokonaisuuksia. joissa historiallinen aika ja aikalaistuntoja puhutellut musiikki mukavasti sulavat symbioosiin. Hänen draamatuotantonsa nostaa käsittelyyn 20-30-40 ja 50 -luvut, ja lopulta siirtyy neljänsadan vuoden päähän tulevaisuuteen.

      Potterin kirjoitusrakaisut olivat, hmmm, ennennäkemättömiä ja nerokkaita, ja muotojen uudistamisen lisäksi hän onnistui käsittelemään suuria teemoja, joissa nostetaan esiin historiallisella alustalla ajan yhteiskunnan kipeyksiä ja tuodaan yksilöt psykoanalyyttiseen lähikuvaan. Ja, kuten sanottu, myös aikalaismusiikki on aina kuvassa mukana -- paljon orgaanisemmin aikaan ja tapahtumiin sulatettuna kuin mitä pelkän taustamusiikin rooli yleensä on.

      Nicholas Ray ohjasi "Nuoren kapinallisen", joka siis oli James Deanin suurmenestys. Se on tragedia jonka pääosassa ovat aseet -- varsinkin yksi pistooli, joka koetaan uhkana kun kukaan ei kuuntele epätoivoista tyyppiä joka yrittää kertoa poistaneensa siitä luodit. "Hair" puolestaan kertoo 60-lukulaisten pasifismista, kysyy, missä ja minkä puolesta pitäisi alkaa kuolla tai toisia ampumaan. Ray halusi näytellä Formanin elokuvaversiossa militantin kenraalin roolin, kun tämä käskee ampumaan tolpissa rokkia pauhaavat kovaääniset.

      Poista
    3. Toisaalta on esitetty (maininta esim. Gerholm-Magnussonin 1960-luvun laajassa aate- ja oppihistorian oppikirjassa), että tuosta "primitiivisten ihmisten" rituaalisesta kumistelusta ja kalistelusta - siis musiikista - olisi saanut alkunsa sellainen pikkuseikka kuin - matematiikka.

      Poista
  5. ”Massojen oma taide”

    Minun omat taiteeni. Tärkein taiteeni on huumori, mutta valitettavasti se on joskus tyhmää ja typerää, koska kukaan ei ymmärrä yhtikäsmitään.

    Huumorini kohteena on aina Venäjä ja ryssäläisyys. Venäläinen kommunismi alettiin toteuttamaan heti sen jälkeen, kun venäläiset aristokraatit Pariisissa sekä Karl Marx synnyttivät ”Kommunistisen puolueen manifestin”. Friedrich Engelsillä, sanojensa mukaan, ei ollut mitään tekemistä mainittuun manifestiin. Engels oli maailmansotien suunnittelija.

    Friedrich Engels: “(maailmansota ja siitä johtuvat nälkä, sairaudet ja barbarismi…tulevat luomaan edellytykset työväenluokan lopulliselle voitolle) “…a world war, moreover, of an extent and violence hitherto unimagined… famine, disease, the universal lapse into barbarism, both of the armies and the people… Only one consequence is absolutely certain: universal exhaustion and the creation of the conditions for the ultimate victory of the working class”. (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 26, p. 451.)

    Engels in 1890: “A war? Child´s play to launch one. But what would become of it once launched defies the imagination… It is well known that peace persists only thanks to the unending revolution in weapons technology, which precludes anyone getting ready for war, and thanks to everybody´s fear of the absolutely incalculable prospects of the only war now still possible, a world war.” [K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 27, p. 9; (K. Marks i F. Engel´s. Sochinenija. Vol. 22, pp. 9-10.)]

    VastaaPoista
  6. Tottakai kävin katsomassa Rock around the clock- elokuvan 50-luvun puolivälin jälkeen. Bill Haley and his comets oli kova bändi, kunnes Elvis tuli. Rokkaria minusta ei tullut, vaikka Elvistä saatan vieläkin kuunnella automusiikkina. Samalla tikulla on kyllä myös Olavi Virtaa ja Tapio Rautavaaraa. Kevyemmän musiikin kuuntelu rajoittuukin vain autoon ja siinäkin nostalgia jyllää.

    VastaaPoista
  7. Eivät ne kaikki lännestä tulevat rytmit tänne heti kotiutuneet. Amerikkalaisilta merimiehiltä kuultiin reilut sata vuotta sitten ensi kerran sen ajan jatsia. Puoliksi unohtuneeseen Suomen historiaan jäi vaikka tämä Eugen Malmstenin tulkinta:

    https://www.youtube.com/watch?v=WG3B-uPszjY

    James Deanin ja Elviksen ajat olivat ennen minua, mutta rock meni myöhemmin hetkeksi luihin ja ytimiin, kun olin kymmenen ja risat. Sen ajan ensimmäisiltä alan festivaaleilta en muista mitään hysteriaa saati Porin jazz-juhlilta jotka tuolloin olivat musiikista aidosti kiinnostuneiden parin tuhannen ihmisen perhejuhlat. Tietysti olen sitä hysteriaa filminätkiltä nähnyt.

    Myöhemmin, muistelen, rockkulttuuri edusti eräänlaista kolmatta tietä. Se oli näennäisesti ”systeeminvastaista” mutta se vieroitti harrastajansa tehokkaasti kommunistien äärilaidasta.

    Aika pian rock tietysti musiikillisesti rämettyi: kiertueetkin kaikkine tehosteineen muistuttavat urheilun suurtapahtumia. Tätä rinnastusta voisi miettiä enemmänkin.

    Siis: ajan polittisten jakojen ohella oli toinen. Oli Toivo Kärjen nerokkaasti yhdistämä venäläinen romanssi ja saksalainen schlaageri – lopputulos suomalainen tango – ja oli ns. popmusiikki ja näiden kannattajien välillä kuilu.

    Ehkä kyse todella oli sukupolvista: kun Ginsbergin Huuto-runon jazzsovitus esitettiin Porissa, asia ei herättänyt huomiota, mutta kun taltiointi tuli radiosta, lähetys johti rangaistustoimenpiteisiin. Vastaava ministeri oli Paavo Aitio, SKDL.

    En juuri seuraa alaa, mutta eipä taida Suomessa mitään merkittävästi uutta tulleen sitten Tuomari Nurmion – ajatus jonka Vihavainenkin taisi joskus ohimennen esittää ellen väärin muista. Muuan yli nelikymppinen tuttu sanoi minulle, että nykynuorisolle ei jää musiikista sukupolvimuistoja: joka tuutista tulee hetkeksi syttyvää ja nopeasti unohtuvaa teollisesti tuotettua roskaa.

    Joistakin filminpätkistä on jäänyt kuva, että melkoista massahuumaa saattoivat olla Hitlerin esiintymisetkin, ja 70-luvulta muistan uskonnollisen ”kaatumistilaisuuden” (vrt. Ylivainio), johon olin joutunut aivan muista kuin uskon syistä ja jossa vanhahkot naiset ja miehetkin todella menivät orgastisen oloiseen transsiin nuoren kenialaisen naisen saarnatessa.

    Mukan / Mollbergin syntisissä lauluissa muistelen olleen jotakin samaa.

    Kaikki tapahtui nopeasti. Vielä 1980-luvulla semiootikot, ainakin Henry Broms, väittivät suomalaisten olevan itäinen tai slaavilainen kansa. Ajatus perustui aikakäsitykseen mikä ilmeni esimerkiksi elokuvien leikkauksessa: hidasta, viipyilevää.

    Täällä mainittu dokkari Little Richardista edusti toista laitaa: kommnentit olivat leikattu max kolmeen sekuntiin, vailla sen kummempaa rytmiä tai tilaa ajatukselle. Jätin katsomisen vartin jälkeen, vaikka aihe kiinnosti.

    Nyt Kaurismäki taitaa elokuvien leikkauksessa, ajan käsittelyssä, olevan viimeinen slaavi Suomessa. Ylen uutisten uudet tunnaritkin ovat sitä samaa ”uutiskiihkoa” nostattavaa silppua. Sisältö sitten saattaa olla pitkitettyä jorinaa joutavasta aiheesta – sikäli kuin jorina on oikea sana kuvaamaan puhekoulutusta vaille jääneiden nuorten (nais)toimittajien ilmaisua.

    No, olen tietysti hidastunut itsekin. Tai ehkä vain otan jo etäisyyttä. Onko mahdollista, että ne kuulokkeiden vuoksi uimisesta luopuneet nuoret vain haluavat, alitajuisesti, myös eristäytyä tästä entistä ankeammasta urbaanista ympäristöstä? – NN -

    VastaaPoista
  8. Yle näytti tokumentin Usan Appalakkien seudulta. Siellä edelleen vahvana elää kiivasrytminen pelimannimusiikki, jossa kitaroilla tilutetaan taitavammin kuin rokkitouhuissa. Tätä kansanmusaa on ollut ainakin pari vuosisataa, paikalliset luettelivat matkijoita eli vaikutteita saaneita: Elvis, Litle Rikhard jne.

    Siellä ne rokkenrollin juuret ovat, ja hyvin voivat. Ei siis ole ihonvärillisen väestön keksintöä, kuten väitetään joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Siellä ne rokkenrollin juuret ovat, ja hyvin voivat."

      Musiikin ja ihmisenalun juuret ovat syvällä Afrikassa ja kyllä, hyvin ne voivat siellä edelleen. Mitäs siihen sanot? Tai siihen, että Jude Bellingham keksi saksipotkullaan jalkapallon uudelleen?

      Poista
    2. Minun sääntöni on:"Jos kuulet banjon, juokse."

      Poista
  9. Tätä rokkenrollia pelimanni mielessä soittaa kotimainen steven seagulls, ei ne biisit hirveesti eroa vaikka hiski salomaasta kun akustisesti mennään. rokissa on se paha kitara jolle saa säröä ja on suht halpa jopa köyhäkin ostaa. nuotit on tiettävästi samat kaikille, ei muuta kun soveltaa.

    VastaaPoista
  10. Mick Jagger (b. 1943) on viisi vuotta vanhempi kuin Vihavainen ja samanikäinen kuin Kemppinen ja Joe Biden. Mitäköhän se on vetänyt? Evakkorekeä?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.