Euroopan erämaista

Sotaherra

 

Gaius Julius Caesar, Gallian sota. Suomentanut Hannes Korpi-Anttila, johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. WSOY 1961, 242s.

 

Yli kuusikymmentä vuotta sitten luokkamme opiskeli eli käänsi ”Caesarin neljättä kirjaa”, kuten lukemattomat kohtalotoverinsa sitä ennen ja sen jälkeen.

Kyseessä oli yksi ”Gallian sodan” seitsemästä kirjasta. Antiikin Galliasta ja Germaniasta opittiin siinä jotakin fragmentaarista, mutta tärkeintä oli oppia latinaa, jota sitten onkin elämässään tarvinnut käytännöllisesti katsoen joka päivä.

”Gallian sodasta” (De bello Gallico) on ilman muuta sotaherran itsestään esittämä kuva, ettei nyt suorastaan kiiltokuva ja voisi tuskin muuta ollakaan.

Edwin Linkomies torjuu esipuheessa ajatuksen, että kyseessä olisi pelkkä Caesarin propaganda ja on tietenkin oikeassa. Ei noin seikkaperäistä kuvausta paitsi tapahtumista, myös Gallian ja Germanian kansoista ja luonnonsuhteista kai olisi kannattanut pelkän propagandan takia kirjoittaa.

Kuitenkin kirjan sankari on tietenkin sen kirjoittaja. Muut komentajat saattavat tehdä virheitä ja sortua inhimillisiin heikkouksiin, mutta lapidaarisesti itseään kolmannessa persoonassa kuvaava Caesar ei koskaan. Joskus taisi kyllä olla lähellä.

Caesar muistuttaa myöhempää sotaherraa, Aleksandr Suvorovia siinä, että hän kuvauksensa mukaan toimii aina nopeasti ja päättäväisesti, antamatta viholliselle aikaa vahvistua ja kykenee näkemään tilanteiden olennaiset piirteet yhdellä silmäyksellä.

Caesar myös kiinnittää erittäin suurta huomiota imagoonsa ja roomalaisten maineeseen. Koskaan ei vihollisen saa antaa kuvitella, että pelkää eikä petosta saa jättää kostamatta. Väärä hellämielisyys on tuhon tie, mutta sitä on myös väärässä paikasa osoitettu tarpeeton ankaruus, jolla karkoitetaan potentiaaliset liittolaiset.

Aikakauden arvopohja näyttää olevan jossakin määrin toisenlainen kuin nykyään, mitä ei kannata pöyristellä, jos nyt ei ihaillakaan. Sodassa on petoksella ja valheella saavutettavissa usein ratkaisevia etuja ja propaganda, joka jo ennakolta murtaa vastustajan moraalin, saattoi silloinkin olla se ratkaiseva ase.

Sota oli tuohon aikaan julmaa ja ratsuväki raakaa. Nimenomaan ratsuväen tehtävänä oli muonan ja rehun hankkiminen ja perääntyvän vihollisen takaa-ajo ja tuhoaminen.

Legioonat saatettiin panna myös viljaa leikkaamaan, kuten ne joka päivä saattoivat joutua rakentamaan ja purkamaan linnoitetun leirin. Roomalainen legioona oli tavattoman ahkera.

Huolto oli kaiken toiminnan kulmakivi, kuten se on nykyäänkin. On luultavaa, että Caesar, kuten muutkin antiikin auktorit useoin liioittelevat kuvaamiensa tapahtumien osallistujien määrää.

Kymmeniin- ja jopa satoihin tuhansiin nousevan joukon huoltaminen synkässä korvessa on ollut kai silloin yhtä mahdotonta kuin nykyäänkin, tarkoitan lähinnä Napoleonin aikoja.

Napoleonin ja Caesarin tilanne suurten joukkojen johtajana olikin suuressa määrin samanlainen. Marssinopeudet ja kommunikaatio olivat samalla tasolla vielä parituhatta vuotta myöhemminkin.

Tykit ja musketit olivat Napoleonin käytössä, mutta samaan aikaan käytettiin vielä myös jousta ja nuolia. Ja vielä Hitlerinkin oli usein ensi sijassa luotettava hevosiin, vaikka rautatiet ja autot jo antoivat asioille uusia ulottuvuuksia. Niitä voitiin myös sabotoida.

Sodan raakuus oli tuohon aikaan arkipäivää, eikä siviiliväestöä erityisesti säästetty, ellei siihen ollut syytä. Taistelut kuvataan usein suurina tuhoamisoperaatioina, joista henkiin jää vain ehkäpä vajaa kymmenes hävinnen osapuolen miehistä tai ei sitäkään.

Valan pyhyys oli keskeisen tärkeä asia aikana, jolloin kontrolli muuten oli vaikeaa tai mahdotonta. Toinen tapa hoitaa asiaa olivat panttivangit, joita otettiin aina ja joiden kohtaloa ei erikseen mainita silloin, kun vala rikotaan. Luultavasti se oli samanlainen kuin Neuvosto-Venäjällä, jossa saatettiin lehtien palstoilla kertoa, että petollisen ”sotilasasiantuntijan” (entisen tsaarin upseerin) perhe oli teloitettu.

Gallian sodassa Caesar joukkoineen liikkui laajasti, Italian rajoilta aina Britanniaan ja Germaniaan, joissa molemmissa hän kävi kaksi kertaa suuren sotajoukon kera. Nämä olivat valtavia logistisia operaatioita.

Reinin yli rakennettiin silta kymmenessä päivässä, mikä ei nykytekniikalla taitaisi onnistuakaan. Mahtoiko onnistua silloinkaan. Britanniaan menoa varten rakennettiin kuudensadan suuren laivan laivasto ja sotalaivoja niiden suojaksi, takilan tarvikkeita tuotiin kanaalin raanoilla Hispaniasta saakka… Ehkä kyseessä oli merikuljetus.

Gallit olivat olleet kuuluisia urheudestaan ja vapaudestaan ja vanha suola janotti myös sen jälkeen kun ne olivat alistuneet Rooman suojelukseen. Suuria kapinoitahan saatiin aikaan ja roomalaiset olivat jo useaan otteeseen lähellä kukistumista, mistä Caesarin nerous heidät aina pelasti.

  Roomalaiset pyrkivät hallitsemaan hajottamalla ja käyttivät myös germaaneja apunaan galleja vastaan.

Kansoilla oli omituisia tapoja ja esimerkiksi Germaniassa saatettiin elää lähes ilman maanviljelystä, lihan ja maidon voimalla. Näinhän vuoristolissakin on tehty.

Joku heimo saattoi arvostaa tasa-arvoa niin paljon, että se käytännössä noudatti tasajakoa. Maata vilhelevillä germaaneilla saattoi olla tapana jopa jakaa maat aina sillloin tällöin uudelleen, ettei tapahtuisi rikkauden kasaantumista. Systeemihän tunnetaan myöhemmiltä ajoilta myös Venäjältä (tšornyj peredel) eikä vain sieltä.

Omituisimpia olivat jotkut avioliittotavat, joissa sama nainen oli yhteinen kahdelletoista miehelle, yleensä veljeksille. Uskomattomalta kuulostaa jo se, ttä olisi myös ollut isien ja poikien yhteisiä vaimoja. Westermarck-efekti olisi kai silloin puuttunut.

Tuohon aikaan Eurooppaa kattoivat vielä suurimmaksi osaksi valtavat metsät, jotka olivat tuhansien peninkulmien mittaisia. Kukaan ei kuulemma vielä ollut kulkenut niitä päästä päähän. Ilmeisesti kyseessä olivat melkoiset hiilinielut, vaikka kasvullisuus näyttää siitä huolimatta olleen rehevää.

Joka tapauksessa tieto metsien tuolta puolen levisi välikäsien kautta ja Caesarkin saattoi kertoa, että jossakin idän puolella eleli erikoisia eläimiä, muun muassa yksisarvisia sekä hirviä, joiden jaloissa ei ollut niveliä ja jotka sen takia nukkuivat seisaallaan. Mikäli ne kaatuivat, ne eivät päässeet ylös, mitä metsästäjät hyödynsivät.

Caesarin kirjallista tyyliä on ihailtu ja hänet tunnetaan myös suurena kirjailijana. Tosin hänen kaunokirjalliset tuotteensa ovat hävinneet.

Caesar tosiaan kirjoittaa lyhyen iskevästi ilman jaarituksia ja ”Gallian sodan” alku on klassinen: ”Koko Gallia jakaantuu kolmeen osaan, joista yhdessä asuvat belgit…” (Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt belgae…).

Aloitus on yhtä kuuluisa ja minusta myös hyvä kuin tuo nykyään jo paremmin tunnettu ”Oli synkkä ja syksyinen yö…”.

Edwin Linkomies hehkuttaa Caesarin suuruutta myös kirjailijana. En oikein jaksa olla samaa mieltä. Linkomiehen suuruutta sekä poliitikkona että muistelmakirjailijana kyllä arvostan.