Kesä jatkuu

 

Madonnan ja Sodoman kauneus

 

Dostojevski pohdiskeli kauneuden pirullisuutta: se alkaa madonnan ihanuuden näkemisestä, mutta eikö se voi viedä itse Sodomaan? Leo Tolstoi pulestaan kehitti filosofian, jossa koko kauneus itse asiassa muuttui vain pirulliseksi viettelykseksi. ”Kreutzer-sonaatti” järjettömine siveyssaarnoineen oli tehnyt tuhansia naisia hulluksi, vakuutti muuan aikalainen.

Tolstoi halusi kieltää ihmisen luonnollisen halun ja kirosi koko taiteenkin pelkkänä irstauden palvelemisena. Dostojevskin asenne oli selvästi kaksijakoisempi, mutta kauneuden pirullisuus sai myös häneltä tunnustuksensa.

Nykyajan perspektiivistä joku saattaisi pitää tällaista pelkkänä ilveilynä, jossa kuvastuu aikakauden primitiivisen mentaliteetin ydin: suvaitsemattomuus.

Miksei jokainen ihminen saisi tehdä täsmälleen sitä, mistä hän saa nykykielellä sanoen kiksejä? Mikä kukaan on määräämään toisen ihmisen mieltymyksistä? Kelpo ihminen ja kansalainen on nykyään ”non-judgemental”, kuten Theodore Dalrymple kertoi jonkin muodikkaan englantilaisen asian ilmaisseen.

Johan se Jeesuskin sanoi: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. Kuitenkaan hän ei erityisesti hyökännyt tuomarien ammattikuntaa vastaan, vaikka tuomiot olivat tuohon aikaan usein pirullisen julmia, seivästyksestä ristiinnaulitsemiseen.

Toki tuomitsemme yhä tietyt asiat, ainakin sellaiset teot, joissa joku vahingoittaa toista. Kun kilpailemme suvaitsevaisuudessa, meidän kannattaisi ehkä muistaa, ettei siinäkään voida mennä kovin pitkälle, ennen kuin ne toiset tulevat vastaan.

On ihmisiä, jotka nauttivat toisten murhaamisesta ja oin ihmisiä, jotka kiihottuvat tästä niin paljon, että suostuvat vapaaehtoisesti uhriksi. Sellaisesta olen lukenut eräästä saksalaisesta laatulehdestä. Asia käsiteltiin oikeudessa ja tekijä tuomittiin, vaikka todisteet vapaaehtoisuudesta olivat olemassa.

Mutta tämä on kai harvinainen ääritapaus. Sen sijaan pedofilia ei ole niinkään harvinaista. Itse asiassa Dostojevskin on päätelty kärsineen siitä. Tolstoin perversioista en tiedä sen enempää. Itse asiassa se näyttää ilmenneen samaan aikaan hyvin suurena seksuaalisena tarpeena ja sen kieltämisenä.

Mutta tuo Sodoma, joka aikoinaan ilmeisesti tuotti kauhistuttavia helvetin mielikuvia, on nykyisellään sana, jolla on leppoisa kaiku suoraan Pride-marsseista. Kukapa kehtaisi siitä pahentua? Siinä samalla hän ansaitsisi ja saisi ostrakismoksen koko sivistyneeltä maailmalta.

Asiaa ei kuitenkaan kannattaisi sivuuttaa liian kevyesti. Saatanallisuutta on yhä keskuudessamme tässä maailmassa, eikä se täältä lähde suvaitsemalla enempää kuin rankaisemallakaan.

Aikakautemme merkittäviin ilmiöihin kuuluu, että saatanallisen pahuuden kuvittelu ja esittely ovat sallittuja asioita ja niiden hyväksyminen arvostetaan suvaitsemiskilpailussa korkealle. Viittaan tässä nyt markiisi de Saden klassisiin teoksiin, joista pian seuraavassa.

Dostojevskin kauhistus Sodoman edessä ei ollut pelkästään hänen aikakautensa naurettavien ennakkoluulojen ilmentymää. Hän ei ollut tyhmä eikä edes hölmö, mutta ilmeisesti osasi kauhistua omasta sisimmästään kurkistavaa paholaista, jonka pelkäsi pääsevän irti viattomuuden jälkeen.

Ovatko markiisi de Saden hekumoinnit saatanallisella rikoksella samaa jatkumoa kauneuden palvonnan kanssa? Vai ovatko kyseessä varmasti ja ehdottomasti aivan eri kategoriaan kuuluvat asiat?

Nykyään kai kannatamme jälkimmäistä kantaa niin kiivaasti, että sen epäileminenkin aiheuttaisi paitsi suurta tyrmistystä, myös oikeustoimia. Vielä puolitoista vuosisataa sitten tilanne oli päinvastainen. Tämä kertoo varmasti jotain tärkeää aikakaudestamme.

En voisi kuvitella Dostojevskia enempää kuin Tolstoitakaan marssimassa pride-kulkueessa, vaikka sellaisia olisikin aikoinaan järjestetty. Siitä huolimatta heidän teoksiaan kuetaan yhä. Kiinnostava kysymys onkin, kuinka kauan luetaan ja sallitaan lukea.

Seuraavassa joka tapauksessa hieman ”Enkelten markiisista”, kuten häntä joskus on hyväntahtoisesti kutsuttu.

 

 

 

 

 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rienaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).