Kahden vuosisadan takaa
Sara Wacklin, Sata muistelmaa
Pohjanmaalta. Scripta historica XV, Oulu 2005, 349 s. Esipuhe Aimo Halila.
Luin Wacklinin
kirjan jo joitakin vuosiymmeniä sitten, jolloin sen nimi oli hauskasti ”Satanen
muistelmia Pohjanmaalta” (Hundrade minnen från Österbotten).
Kirjahan on
hyvin tunnettu ja erityisesti sen kertomuksiin Suomen sodan ajan Oulusta ja
keisari Aleksantyeri I:n matkasta on viitattu usein.
Niistäkin olisi
paljon sanomista, mutta keskityn tässä nyt kirjan muihin puoliin. Sen kirjoittaja
(1790-1846) kuului Pielavedeltä lähtöisin olevaan talonpoikaissukuun, josta
sitten oli noustu säätyläistöön.
Sara Wacklinista
tuli aikansa Suomessa harvinainen ilmiö, sinisukka, joka ansaitsi elatuksensa
opettamalla ja kierteli maailmaa vielä postivaunujen aikaan. Vuonna 1835 hän
matkusti jo Pariisiin ja suoritti Sorbonnessa opettajatartutkinnon ja tutustui
aikansa suuruuksiin.
Toimittuaan
opettajattarena Suomessa hän vuonna 1846 muutti Tukholmaan, jonne Oulusta oli
ollut tiiviit yhteydet, minkä aiheutti jo Ruotsin vallan aikainen Pohjanlahden
kauppapakko, joka tosin kumottiin jo vuonna 1765.
”Hundrade minnen
från Österbotten” valmistui Tukholmassa vuosina 1844-1845 ja toisin kuin nimi
oikeastaan edellyttäisi, niissä on omakohtaisten muistelusten ohella hyvin
paljon toisen käden lähteistä peräisin olevia tarinoita.
Wacklinin tyyli näyttäisi viittaavan osittain aikansa
kauhutarinoita kertoilleisiin kirjailijoihin, kuten Eugene Sueen. Kuolema on
vahvasti läsnä kuvassa ja joskus tarinoissa on suorastaan makaaberi sivumaku.
Erityisen paljon
huomiota saa osakseet nuorten pariskuntien lempi, jota perinteiset tavat ja
ennakkoluulot häiritsevät. Etenkin ihanat morsiamet kuvataan herttaisesti ja
jopa ylisanoin, mikä muutenkin on tarinoille tyypillistä. Aikanaan kirjaa
kuitenkin pidettiin tyyliltään hyvin realistisena, kuten Aimo Halila todistaa.
Tarinat ovat
usein dramaattisia ja traagisia: ystävät ampuvat vahingossa tolisensa, vangit
karkaavat linnasta ja aikovat polttaa kaupungin ja murhata sen väestön ja niin
edelleen. Venäläiset pakottavat Oulun neidot tanssiaisiin uhkaamalla tykeillä,
jonka vieressä miehet seisovat palavat tuliluntut käsissä.
Tällaisia
tarinoita kannattaa aina tietenkin nauttia suolahippusen kera, mutta paljon kiinnostavaa
jää lukijan haaviin joka tapauksesa. Kirjasa on muun muassa paljon yksityiskohtaisia
kuvauksia häämenoista, joissa kulkueiden järjestys ja kaikki ruokalajitkin
kuvataan yksityiskohtaisesti.
Yhä uudelleen pistää
nykylukijan silmään morsiamien nuoruus. Kahdeksantoistavuotias morsian oli jo
lähestymässä vaarallista ikää ja kuusitoistavuotiaat näyttävät olleen
ihanteellisesa iässä. Silloin lapsellisuus jo oli vaihtunut naisellisuuteen.
Kuitenkin
virallinen suojelusikä ulottui vain neljäätoista vuotta nuorempiin ja kirjassa
kuvataankin yksi tapaus, jossa avioliitto estetään -lykätään- sillä
perusteella, että morsian on vain kolmetolistavuotias.
Romanttisen rakkauden ja järjestettyjen
avioliittojen joskus aiheuttama ristiriita kuului aikakauden suuriin teemolihin
ja esiintyy tietysti täälläkin. Tottahan on, että ihmiset ovat saattaneet silmittömästi
rakastua toisiinsa jo Vanhan Testamentin akana.
Siitä huolimatta
taloudelliset realiteetit ja laskelmat veivät usein nuoria tyttösiä vanhojen
ukkojen puolisoiksi. Tuskinpa tämäkään asiain tila oli vailla hyviä puoliaan.
Muuan
kiinnostava seikka ovat häiden ruokalistat, joissa parhaimmillaan olivat
tietenkin parhaat herkut mukana. Keoiksi kasattuina oli esillä leipiä,
torttuja, pannukakkuja, paisteja, kinkkuja, kylkipaloja, sekä sammioittain kiisseleitä,
juustoa ja voita, olutta ja viinaa. Isoissa saaveissa tuotiin riisipuuroa ja
rasvaista lihakeittoa, jossa oli tukevia klimppejä.
Tarjolla oli myös
kahvia ja joskus myös monenmoisia merkillisiä etelän hedelmiä, kuten ananaksia,
viinirypäleitä ja aprikooseja. Merikaupunki Oululla oli tiiviit suhteet
eteläisempien maiden kanssa ja esimerkiksi viinit olivat varsin normaaleja
juomia kaupungissa.
Wacklin kannatti
lämpimästi suomalaisuutta ja kirjan viimeisessä kappaleessa ylistää niitä
jaloja suurmoehiämme, jotka toimivat suomen kielen ja suomalaisuuden hyväksi.
Hän kertoo myös eri kielten taidosta ja niiden käyttämisestä erilaisissa
yhteyksissä.
Venäläisten
upseerien kanssa tytöt ja muutkin puhuivat ranskaa ja saksaa, joita osattiin molemmin
puolin. Vanhasta Suomesta kotoisin olevat upseerit osasivat usein myös suomea
ja ruotsiakin, jota puhuivat sikäläiseen tapaan.
Suomea osasivat
jotkut virkamiehet hyvin, mutta toiset huonosti. Suomalaisilla oli ymmärrettävästi
usein ongelmia äidinkielensä kanssa myös Tukholmassa, jossa heidän puheelleen
naurettiin. Wacklinin antamissa esimerkeissäkin suomalaisena erikolisuutena oli
tiettyjen ruotsissa tyypillisten äänteiden puuttuminen (Jumpru, ke mik en klas
vin! Vönster saht!).
Kuten muistamme,
myös G.M. Sprengtporten valitteli, että hänelle ja muille suomalaisille naurettiin
Ruotsissa heidän ääntämisensä takia. Silloin lienee kyseessä ollut
suomenruotsille tyypillinen, suomalaisperäinen intonaatio.
Tilanne suomalaisille outojen äänteiden
suhteen jatkuu osittain yhä, vaikka radio, televisio ja netti ovat jo sukupolvoen
ajan opettaneet lausumaan tai ainakin kuulemaan myös noita toisenlaisia äänteitä.
Mitä keisari Aleksanterin
vierailuun tulee, Wacklin ei voi olla yhä uudelleen ihastelematta hallitsijan
herttaisuutta ja rakkautta alamaisiinsa, johon vastattiin samalla mitalla.
Muuan kohta,
joka aiheitti vaikeuksia koko kirjan julkaisemiselle liittyi keisarin
mietteisiin Suomen kansan omanarvontunnosta: ”Näkyy kyllä, etteivät täkäläiset
ihmiset milloinkaan ole olleet orjia ja ettei heidän ole ollut pakko ryömiä kovien
tilanherrojen edessä -tämän kansan näkeminen lämmittää todella sydäntäni” hän
lisäsi tukahduttaen huokauksen.”
Kuten tiedetään,
Aleksanteri todella halusi looettaa maaorjuuden ja rajoittaa omaa valtaansa.
Toisiin ajatuksiin hänet sai muun muassa kuuluisan historioitsijan, Nikolai
Karamzinin kirjolittama muistio, jossa todisteltiin, että vain yksinvalta sopii
Venäjälle.
Joka tapauksessa
tuo ajatus siitä, että Suomen kansa olisi tehnyt tuollaisen vaikutuksen
keisariin, on saanut jatkuvuutta kirjallisuudessa ja siitä kertoo myös Mika
Waltari kirjassaan ”Tanssi yli hautojen”.
Luuen, että se
kuuluu kansamme tyypillisiin käsityksiin ja tukea asialle saa myös venäläisen 1800-luvun
lehdistön kuvauksista Suomesta, jossa ajuritkin ovat kuin senaattoreita ja
jossa ei kavahdeta sanomasta herroille vastaan.
Mainio kirja mielenkiintoisesta murrosajasta, jolloin ruotsinvalta vaihtui venäjänvaltaan eräänlaisena kuherruskuukautena. mielenkiintoisin osa on juuri nuo ajan tapakuvaukset.
VastaaPoistaSara Elisabeth Wacklinin (1790-1846) elämä oli kuin mielikuvituksellisesta romaanista. Hänen isoisänsä oli 1760-luvulla Oulun rikkain mies, mutta kukoistus hiipui, - kotomaan ja maailman merien suhdanteet vaihtelivat rajustikin, - ja kaupunginviskaali-isän kuoltua 1793 tämän sukuhaara oli köyhä kuin kirkon rotta, nälkääkin nähtiin.
VastaaPoistaSuvussa oli myös hengenviljelyä, isoisän serkku oli runomies Frans Mikael Franzénin äiti. Saran isän serkku Sara Margaretha Wacklin oli Ruotsissa kuuluisuuteen nousseen kirjailijan Gustaf Henrik Mellinin äiti, eli Sara ja Gustaf olivat pikkuserkut.
Nykyisin lähes valtavirran sosiaalipsykologisen näkemyksen mukaan tuollainen aleneva ja putoava sosiaalinen asema predestinoi lapsen kurjuuteen ja yksilölliseen kyvyttömyyteen (kuuntelin mennä viikolla Puistofilosofiassa tuon suuntaisia näkemyksiä ja ihmettelin: missä oma tahto, sisu, pyrky ja kompensaationhaku?).
Mutta niin nykyisin, kuten Saran aikaan 1800-luvun alussa, on tietysti näkyviä esimerkkejä siitä, miten niukka lapsuus karaisee ja opettaa, ohjaa eteenpäin ja kannustaa omatoimisuuteen ja oma-aloitteisuuteen.
Näin kävi myös Saran elämässä: älykäs, tiedonjanoinen, opinhaluinen ja kunnianhimoinen tyttö halusi päästä ylöspäin ja pitkälle.
Rippikoulun jälkeen apuopettajaksi lastenkouluun, hyvin nuorena vastuunottaminen leski-äidistä, kun vanhemmat veljet keskittyivät sotilas- ym. uraansa.
Tuosta olisi ”luontojaan” juontunut palvelijattaren tai kotiopettajattaren ura, mutta Sara halusi ja osin sukulaisten avustuksella pääsi jatkamaa opintojaan Turkuun, ja myöhemmin 1819 Tukholmaan. Sara koki kaksi kaupunkipaloa, ensin Oulussa 1822, jolloin juuri alkamansa tyttökoulu lopahti, ja Turussa 1827, jonka jälkeen paluu Ouluun. (Btw: Wikipedian mukaan Oulu on palanut kahdeksan (8) kertaa vuosien 1662-1916 välillä).
Lukuisien aloitusten ja vastoinkäymisten jälkeen hän karisti kotimaansa tomut jaloistaan, nyt lopullisesti,1843, ja aloittaakseen uuden elämän Tukholmassa. Jäähyväispuhe sisälsi arvion:
”Tuli ja ihmisten tylyys ovat pakottaneet minut elämään kuljeksivaa elämää”.
Oliko siinä sitten enemmän vanhanpiian kipakkuutta vai totta toinenpuoli, sanotaanhan hänen olleen levoton sielu. Luonteen lujuus ja itsenäinen karaktääri usein terävöityy uhriutumisen puolelle.
Näihin varhaista kuolemaa (55 v.) edeltäviin tuntoihin nähden hänen "Hundrade minnen från Österbotten" ovat Topeliuksen sanojen mukaisesti ylistetty merkkiteos, jossa yhtyy onnellisella tavalla kerronnan vilkkaus ja sujuvuus, sydämellisyys ja elämänmyönteisyys, välittömyys ja teeskentelemätön realistisuus ja alkuperäisyys.
Muistan oman lukukokemuksen nuoruudestani valoisana jälkikuvana, aivan kuten Pohjoisen valkean kaupungin, Oulun, tytön kynänjäljelle sopiikiin.