Sankarimenninkäinen

 

Siperian seikkailija

 

Vladimir Arsenjev, Dersu Uzala. Metsästäjä ja erakko. Suuri suomalainen kirjakerho 1993, 228 s.

 

Se oli muistaakseni itse Nikita Sergejevitš Hruštšov, joka joskus 1960-luvulla nuhteli neuvostomaan lapsia siitä, että he leikkivät intiaanileikkejä.  Klassiset lännenkirjat J.F. Cooperista lähtien olivatkin olleet Venäjällä suosittuja jo1840-luvulta lähtien ja perinne säilyi yhä.

Intiaanileikkien sijasta, opetti Johtaja, oli leikittävä siperialaisleikkejä. Jotkut irvileuat valittivat, ettei samalla saatu ohjeita siitä, miten noita leikkejä oli leikittävä. Pannaan kolme turkkia päällekkäin ja sytytetään nuotio? Vai miten?

Cooperin jalot villit olivat oppineet hämmästyttävästi tulemaan toimeen luonnon kanssa ja pystyivät metsästämään yhtä hyvin kuin villieläimet ja itse asiassa paremminkin, mikäli nyt ollenkaan 1950-luvulla lukemaani muistan.

Siellä missä valkonaama, jonka jalat olivat aina kipeinä (sorefoot) menehtyi nopeasti karun luonnon armoilla, vietti intiaani normaalia arkielämäänsä, johon seikkailu kuului olennaisena osana.

Paitsi intiaaneja, Amerikan suuren lännen ominaispiirteisiin kuuluivat 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien uudisasukkaat ja metsästäjät ja pian myös karjapaimenet. Niiden vastapainona olivat, paitsi verenhimoiset intiaanit, myös rikolliset ja huligaanit, jotka käyttivät nyrkkivaltaa ja terrorisoivat kunnon väkeä.

Amerikkalaiseksi villin lännen sankariksi kohosi intiaanien sijasta pian Buffalo Billin kaltainen seikkailija ja metsästäjä, joka hallitsi luontoa rohkeudellaan ja uudenaikaisella aseistuksellaan. Hän esiintyi sitten sirkuksessakin, joka kiersi maailmaa, Eurooppaa myöten.

Sheriffit, jotka panivat revolverisankareita kuriin ja Texasin erämaiden samoojat ja lainvartijat nousivat myös jäljittelyn kohteiksi. Kuudestilaukeavilla Colt-revolvereilla saatiin kirjaimellisesti ihmeitä aikaan. Mitä vastaavaa Siperialla oli esitettävänä?

Toki Siperiassakin oli äärettömän laaja luonto, joka oli samaan aikaan rikas ja karu. Siellä oli villieläimiä, jotka saattoivat olla vaarallisiakin ja olihan siellä myös rosvoja. Siellä nyt jos missä.

Myös Siperia valloitettiin syrjäyttämällä sikäläinen alkuperäisväestö, kuten inhimillisen edistyksen lait sanelivat. Taistelujakin käytiin ja niitä historiamaalarit vielä sitten dramatisoivat. Kyllä aineksia riitti vaikka millaisiin leikkeihin, jos ne nyt vain olisivat olleet poliittisesti korrekteja. Neuvostoliitolle, kuten kaikille totalitaarisille maille tämä oli tärkeää.

Taigan sankareista nousi 1970-luvulla esille yksi yli muiden. Se oli goldien kansaan kuuluva metsästäjä-erakko Dersu Uzala, joka oli menettänyt perheensä ja alkanut elää yksikseen Amurinmaan taigassa eläen metsästyksellä.

Venäläinen upseeri V.K. Arsenjev teki 1900-luvun alussa kolme tutkimusmetkaa Amurinmaalla ja kirjoitti niistä kirjan. Sen pohjalta teki japanilainen ohjaaja Akira Kurosawa filmin vuonna 1975. Sattumoisin filmi tapasi Suomessa juuri tuolloin erittäin kiitollisen yleisön ja muistetaan hyvin vieläkin.

Filmiä en ole katsonut, mutta Arsenjevin kirja on varsin kiintoisa ja niin Dersun kuin hänen kohtaamansa Arsenjevin elämä Kaukoidän erämaissa oli hyvin jännittävää ja siis vaarallista.

Kaikkein vaarallisin on alueen luonto, jossa luonnonvoimien äkilliset muutokset, lumimyrskyt ja rankkasateet, saattavat yllättää ihmisen, joka on heikosti valmistautunut elämään luonnon ehdoilla. Silloin eivät auta enempää säilykepurkit kuin makasiinikiväärit.

Sen sijaan Dersu, pieni ketterä ukko, joka tuntee luonnon merkit, tietää, milloin on pelättävä myrskyä tai tulvaa, miten pelastuttava kuolemasta kylmään ja miten hankittava saalista.

Dersu poikkeaa huomattavasti lännen sankareista, hän ei ratsasta komeasti halki autiomaan, eikä vedä salamannopeasti revolveriaan keskellä hökkelikylän katua. Hän ei kaiken kaikkiaan ole lainkaan sen näköinen mies, joka kiinnostaisi kauniimpaa sukupuolta, eikä taida itsekään enää olla siitä kiinnostunut. Nuorempana toki.

Kuitenkin Dersun elämässä on paljon samoja vaaroja kuin lännen sankareilla. Kun erämaassa kohtaa ihmisen jäljet, on syytä olla varovainen ja pyrkiä kauemmas. Kyseessä on tuskin hyväntahtoinen kollega, vaan todennäköisemmin joku hunghuusi, joka elää ryöstämällä ja murhaamalla. Sellaisilla on tapana ampua ensin.

Eläimistä todella vaarallinen on Siperian tiikeri, amba. Se ei arkaile käydä ihmisen kimppuun eikä sitä kannata ärsyttää. Muidenkin eläinten kanssa on elettävä sovussa ja harmoniassa ja maksettava niille velkansa, jos sellaista kertyy.

Ei ole syytä kaataa eläimiä suuriksi kasoiksi kuin joku Buffalo Bill, eikä ruuan tähteitä saa polttaa nuotiossa. Kaiken, minkä jättää jäljelle, syö vuorostaan joku toinen ”ihminen”, tuumaa Dersu ja tarkoittaa ihmisellä myös eläimiä ja vielä muitakin olioita, vaikkapa aurinkoa.

Dersu pelasti jo ensi kohtaamisella Arsenjevin hengen ja hänen taitonsa auttoivat venäläistä partiota myöhemminkin selviytymään taigassa.

Palkkioksi Arsenjev halusi viedä Dersun kaupunkiin, mutta siellä, ”laatikossa” hän ei lainkaan voinut elää ja palasi suuriin erämaihin.

Ystävykset kohtasivat myöhemminkin. Dersu oli jo vanha, mutta tuli yhä hyvin toimeen erämaassa. Mutta sitten sattui, että näkö heikkeni, eikä vanhalla, rakkaalla kiväärillä enää osunutkaan maaliin. Se oli tietenkin lpun alku. Vielä kerran oli mentävä kaupunkiin.

Lopun sankari sai kuitenkin erämaassa, rosvojen käsissä. Hän lähti vielä kerran kaupungista kohti vapautta, mutta pian bandiitit ryöstivät ja tappoivat hänet.

Happy endkö? En tiedä, miten Kurosawa asian kuvasi. Ehkäpä Dersun sielu köpötteli taivaalla kohti auringonlaskua vanhaa kivääriään kantaen? Joku varmaan kertoo, miten se filmissä meni.