Satu on leikisti totta

 

Leikki, satu ja Oxford

 

Usein käy niin, että nähtävyydet, joita pääsee katomaan ja kokemaan, ovat ainakin jossain määrin pettymyksiä.

Kuka se sanoikaan, että mielikuvituksessa saattaa kaikkea aina kuvitella vielä hieman vaikuttavammaksi, kuin se itse asiassa on.

Kuriositeettien metsästäjät saavat aina varautua pettymään: suuruudella, johon usein erityisesti pyritään, on aika ahtaat rajansa ja monet kuuluisat rakennukset ovat itse asiassa aika pieniä ja jopa vaatimattomia.

Brandenburger Tor ei ole kummoinenkaan riemuportti eikä Niagarassakaan enää vettä niin valtavasti virtaa. Joku Mona Lisakin on nyt itse asiassa vain yksi pienehkö maalaus, eikä erityisen kaunis, ainakaan naapurin tyttöön verrattuna.

Se, mitä etsivä löytää, riippuu siitä, mitä hän etsii ja mitä hän on valmis vastaanottamaan. Itse ihastuin joskus 1980-luvulla Oxfordin miljööseen, tarkoittaen niitä yliopistokortteleita. Onhan siellä myös se teollisuuskaupunki vieressä -työläisten ja poroporvarien town ja sen vastapainona oppineiden ja opiskelijoiden gown.

Jälkimmäinen on joka tapauksessa vaikuttava keskiaikaisessa, usein kai pseudokeskiaikaisessa kirjavuudessaan. Linnoitusten tavoin muureilla ympäröidyt colleget kappeleineen, marttyyrien muistomerkki, joki rehevine rantoineen, pubit ja tornit muodostavat yhdessä ainutlaatuisen kokonaisuuden. Cambridgessäkin tätä on vain nimeksi.

Lisäksi tulee se iänikuisten perinteiden kunnioittaminen, joista Oxford on malliesimerkki. Jokaisen collegen opetusohjelmat ovat yksilöllisiä ja näyttää siltä, ettei ole pienimmässäkään määrin yritetty niitä koordinoida. Sen sijaan rehottaa päällekkäisyys ja kaikkialla tehdään miltei kaikkea.

Jopa collegen johtajien nimekkeet ovat kaikkialla erilaiset, kenties heidän roolinsakin, mene ja tiedä. Mitään vastaavaa ei voisi kuvitella meillä, jossa pyritään äärimmäisen pitkälle vietyyn koordinointiin.

Meilläkin on yliopistoissa säilynyt hieman seremoniallista turhuutta, mikä keskittyy promootioihin. Oxfordissa löytyy sen lisäksi kaikenlaista menneisyyden jäännettä alkaen High Table-illallisista kunkin collegen erikoisuuksiin, kuten Magdalene-collegen saksanhirvipuistoon, jossa hirvien määrä on aina sama kuin fellow-opettajien määrä collegessa.

Oxford on jonkun kirjoittajan mielestä Englannin kultainen sydän ”uinuvine torneineen”. Akateemista huippua etsiville se on yhä maailman parhaasta yliopistosta kilpaileva kaupunki ja satujen ystäville siinä riittää myös taikaa.

Taianomaisen leikin maailman etsijöille se on paikka, jota nykyenglanniksi kai voisi luonnehtia ilmaisulla ”the shit!” (suom. ”tää on paha!”)

Pubi The Eagle and Child ja sen Rabbit Room oli kohtauspaikka, jossa ryhmä nimeltä The Inklings kohtasi maanantaisin ja tiistaisin vuodesta 1933 lähtien. Torstai-iltaisin tavattiin Magdalene-collegen tiloissa.

Mukana olivat m. C.S. Lewis, J.R.R. Tolkien ja jokunen muu vähemmän tunnettu. He keskustelivat käsikirjoituksistaan. Kun pubi ja Sen Rabbit Room modernisoitiin, satusedät siirtyivät kadun toiselle puolelle Lamb & Flag pubiin. Vanhasta muistista olen käynyt Eagle & Childsissä joskus fiilistelemässä.

Lewisin ja Tolkienin lisäksi Oxfordin suuriin satuseitiin kuuluu ehdottomasti Lewsis Carroll (ks. Vihavainen: Haun lewis carroll tulokset ), jonka ”Liisa ihmemaassa” on ollut maailman kuuluisimpia ja vaikuttavimpia satukirjoja.

Hänen satunsa syntyivät tietääkseni pikku ruuhessa Oxfordin joella, jossa lapset kärttivät kertomaan yhä uusia satuja (nuo julmurit satua vaati). Oxfordissa ja muuallakin Englannissa riittää rehevärantaisia pikku jokia, joiden kaislikoissa suhisee ja joissa voi helposti kuvitella asustavan jos jonkinlaisia vompeleita ja kätkijöitä. Hiukan vain lapsenmieltä peliin.

Itse asiassa Oxford on minulle, vaikka tuskin monelle muulle, nimenomaan se taianomainen satujen pääkaupunki, josta yhä löytää jotakin siitä koko kulttuurin leikkivästä ytimestä, josta Johan Huizinga on kirjoittanut kirjassaan ”Leikkivä ihminen”.

Sadut ovat ajatuksen leikkiä ja ne saavat siivet siellä, missä ihmiset rakentavat uusiakin taloja keskiaikaiseen malliin (Oxfordin poliisilaitos), suhtautuvat asianmukaisella hartaudella leikkiin, jollainen kuuluu klubien seremonioihin (vrt. Vihavainen: Haun asia on pihvi tulokset) ja kunnioittavat lapsen mielikuvituksen tuotoksia kuin omiaan.

Tämä kaikki on uhattuna sen barbarian edessä, joka tunnetaan poliittisen korrektiuden nimellä ja joka yhdistää eri maiden lahjattomimpia tosikkoja, joiden hengenlaatuun kuuluu useoin paljon muutakin ala-arvoista.

Tässä aiheesta vanhempi blogi:

perjantai 9. helmikuuta 2018

Ihmemaakysymys

 

Karkotus Narniasta

 

C.S. Lewis on muuan lempikirjailijoistani ja olen sattuneesta syystä lukenut Narnia-sarjan useampaankin kertaan, jopa ääneen.

Siinähän mennään aluksi ihmeelliseen maahan vaatekomeron kautta ja koetaan siellä monenlaista, uskomattoman hienoa ja jännittävää asiaa. Se valtakunta on kaukana arkipäivästä eli ”tavallisesta maailmasta” ja siellä on lähes kaikki mahdollista, mutta ei sentään mikä tahansa käy ja kelpaa.

Eräässä kohtaa kerrotaan, etteivät muutamat lapset enää voikaan palata Narniaan, mikä on suuri tragedia. Asia johtuu siitä, että he saavuttavat iän, josta kirjoittajalla on hyvin häijyä sanottavaa. He lähestyvät aikuisuutta, joka sekin taitaa olla aika ankea vaihtoehto sille, mikä joudutaan jättämään taa.

Muuan Gareth Matthews on kirjoittanut kirjan Philosophy and the Young Child, jonka joskus luin kiinnostuneena. Hän esittää siinä itse asiassa aika banaalejakin esimerkkejä siitä, miten lapset käsittelevät juuri samoja ongelmia kuin suuret filosofit ja elleivät he pääse siinä suuriin edistysaskeleihin, niin eivätpä pääse nuo toisetkaan.

Kysyminen onkin se asian pihvi ja se aito, kokonaisvaltainen kiinnostus asioihin, jota tieteellisen ajattelun oppiminen tai muu banalisointi ei ole tappanut. Helsingin Sanomien palsta, jossa lapset kysyvät tieteestä on omassa sarjassaan erinomainen ja kiinnostava.

Vielä kiinnostavampaa saattaa kuitenkin olla se ajattelun alue, johon tieteellä ei ole mitään mainitsemisen arvoisia vastauksia. Sinne pitäisi mennä rohkeasti aja avoimin mielin, mutta valitettavasti aikuiset eivät sitä osaa, enimmäkseen.

Monien taiteilijoiden yritykset tähän suuntaan jäävät valitettavan usein vain primitiivistä ja lopultakin epävapaata ajattelua ilmentäviksi tuherruksiksi sen sijaan että niissä ilmenisi aito mielikuvituksen vapaus.

C.S. Lewisin Narnia-sarjaa on paljon analysoitu. Sen uskonnollinen ja vieläpä erityisesti kristillinen pohjavire on helppo havaita, samoin Narnian ja muhamettilaiseksi tunnistettavan Kalormenin sovittamaton vastakohtaisuus.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään kuvitetusta uudesta testamentista lapsille. Narnian maailma on täynnä taikaa, mutta ei simppeli moraliteetti, jossa lapsille vältettäisiin näyttämästä vääryyttä ja väkivaltaa, pahaa magiaa ja muuta vastaavaa.

Ei Narnia alennu poliittisesti korrektiksi maailmaksi, jollaisen olisi kaiketi määrä kasvattaa niitä älyllisiä ja moraalisia kääpiöitä, jotka sitten haluavat innokkaasti opettaa ihmiskunnalle, miten sen olisi elettävä, vaikka eivät itse ymmärrä hienommista asioista tuon taivaallista.

Lapsilla on valmius omalla tavallaan ymmärtää ja kysyä paljon enemmän kuin aikuisilla. Suurta synnynnäistä viisautta heiltä kuitenkaan ei kannata odottaa. Satusedillä on tässä maailmassa tärkeä roolinsa ja aikuisen läsnäolo pitää sopivasti kiinni ”tavallisessa maailmassa”.

Esimerkiksi Jill Pölkky ja Eustace Constace Ruikku ovat vain kaksi lasta, joiden käytettävissä ei ole tässä arkimaailmassa kovin hääppöisiä resursseja. Tämä ei estä heitä nousemasta Narnian puolella aivan huimiin rooleihin. Jännitystä ja suorastaan kaameita tilanteita riittää Narniassa, jossa itse asiassa näyttää olevan useita erilaisia maailmoita, mutta ei se jännitys ole itsetarkoitus.

Muuan analyytikko on sanonut, että Narniassa sadunomaisuus tekee mahdolliseksi kertoa totuuden vapaana ”tavallisen” maailman rajoituksista.

”Tavallisessa” maailmassa olisi sietämätöntä ajatella vaikkapa ihmisten muuttuvan kiveksi tai uskaltautua vaikkapa taistelemaan tultasyöksevää lohikäärmettä vastaan. Sadussa se käy aivan luontevasti.

Satujen maailma on vapaa luonnontieteen kahleista ja sen tulee olla vapaa myös poliittisen korrektiuden kahleista. Satu ei saa olla enempää agitproppia kuin harjoitusta tieteelliseen ajatteluun.

Tai kukapa satua menisi kieltämään, se jos mikä on vapaa tai ainakin sen pitäisi olla. Sen vangitseminen tuollaisiin asioihin olisi vain törkeää.

Yritystä satujen vangitsemiseen ja hyödyntämiseen primitiivisessä propagandassa näyttää toki olevan liikkeellä ja sitä on ollut jo kymmeniä vuosia.

Tämä on lasten karkeaa aliarvioimista. Mikäli jotkut nipistelytieteilijät yrittävät ulottaa tahmaiset käpälänsä satumaailmaan (kauhulla ajattelen vaikkapa Narnian poliittisesti korrektia versiota), he onnistuvat vain likaamaan sen, mikä oli kaunista. Lasten mielikuvitusta he tuskin pystyvät vangitsemaan, eiköhän se pysyne ihan vapaana.

On surkuhupaisaa nähdä sitä ilmeisen vakavissaan suoritettua toimintaa, jonka tarkoituksena näyttää olevan estää aikuisia ihmisiä ajattelemasta kuten haluavat ja rangaista vitsien kertomisesta. Vitsithän ovat aikuisten satuja.

Kyseessä näyttää olevan surkea ihmiskuva, jonka koko kurjuus tulee todella esille vasta kun se pannaan klassisen satumaailman kanssa rinnatusten.

Mutta kulttuurin rappion ilmeisesti täytyykin ilmetä myös tällä alalla. Lasten viattomuutta ja heidän hukkaan heitettyjä mahdollisuuksiaan tässä käy sääliksi. Eiköhän me aikuiset aina jotenkin pärjätä hullujenhuoneessakin.