Suomen suvea

 

Jekyll, Hydet ja kesä

 

F.E. Sillanpää, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Otava 1945, 282 s.

 

Elämme outoja aikoja, ystävät hyvät. Tällainen nykyaikainen kirjoituskone on kyllä sinänsä aika mukava. Muistan, kun saimme töihin hakattavien masiinoiden tilalle suuret ja punaiset, sähköllä käyvät pallokoneet, jotka ylläpitivät jatkuvaa hurinaa. Pöydätkin tärisivät jatkuvasti. Kirjoitusnopeus kasvoi melkoiseksi ja virheitä tuli entistä enemmän, mutta korjauslakalla tai liuskoilla ne sai jotenkin hoidettua.

Joka tapauksessa se, joka koneella kirjoitti, oli aina ja ehdottomasti isäntä talossaan, vaikka pienessäkin. Kone oli täysin nöyrä ja tahdoton apulainen, joka ei olisi osannut minkäänlaista mielipidettä sanoa, vaikka olisi kuinka kysytty.

Nyt sen sijaan joku helvetin Könnin kuokkamies huohottaa heti vastassa, kun koneen avaa ja kyselee, voisiko ”luonnostaa” jotakin. Tuolle luonnottomalle olennolle en antaisi edes kissan ruokkimista hoidettavaksi, jos minulla sellainen olisi. Hiirten takia voisin kyllä sen kasin hankkiakin.

Jos tuo koneen kummitus osaisi jahdata hiiriä, voisin uskoa edes sen tehtävän sille, jolloin voisin keskittyä itseäni kiinnostavampiin asioihin, mutta että nyt antaa muka sille henkisen työn alaan kuuluvia tehtäviä… Elämme outoja aikoja, ystävä hyvä.

Jokainen aikakausi mahtanee lukea omalla tavallaan klassikoita, eli kirjoja, joiden ytimessä on sen verran totuutta, että ne kestävät aikaa. Itse luin tässä taas uudelleen tämän Sillanpään romaanin, jonka hämärästi muistin jo 1970-luvulta.

Itselleni huviksi ja kenties opiksi luonnostelen nyt tässä kevyellä kädellä niitä vaikutelmia, joita kirja antaa juuri minulle juuri nyt, tässä ajassa ja pari päivää lukemisen jälkeen. En ”luonnosta” mitään, enkä kuvittele voivani saada mitään hyötyä siitä, jos joku kone tekisi tämän vähäisen työn tai huvin puolestani.

Kirjailijahan se F.E.S. se on itse tämänkin kirjan pääosassa. Itse asiassa hän taitaa olla siinä jopa kolmena persoonana. Hän on huvilassa asuva, puoleksi kansanomainen hahmo, poroporvariksi pakotettu taiteilija, jota ahdistaa elämä kylmän vaimon rinnalla. Se, että vaimo on kaunotar, vain pahentaa asiaa.

Taiteilijasielun vangitsee kesäyön lumo ja hän lähtee vaeltamaan ilman päämäärää ja päätyy piankin vanhan rakkautensa luo, jossa eroottinen suhde avautuu jälleen koko herkässä kauneudessaan.

Mutta sellaisellehan ei ole enää tilaa arkisessa todellisuudessa. Nyt tulee tuon saman, ajasta aikaan aina uudelleen syntyvän sukupuolten keskisen rakkauden kokemaan jo lasten sukupolvi ja se on jo vahvasti läsnä kaikessa siinä, mitä nuoret tekevät.

Kirjailija jatkaa sen sijaan Tampereelle, jossa uudessa ja mahtavassa hotellirakennuksessa istuu alkoholinhuuruinen seurue, joka myös on paennut arkisen poroporvarillisen elämän sietämättömyyttä.

Kyseessä on aikakaudelle ja maalle tyypillinen outo šamanistinen rituaali, jossa ihmiset heittävät hyvästit kaikille normaalin, sivistyneen elämän estoille ja hillikkeille ja hankkiutuvat järjettömyyden tilaan vuorokausien ajaksi. Sen vallitessa he suoltavat suustaan pelkkiä järjettömyyksiä, jotka kokevat suurina ja vapauttavina totuuksina.

Herkkä runoilija solahtaa kuin huomaamatta tuohon samaan dipsomaanien joukkoon, josta hänet on käytävä puoliväkisin hakemassa. Omasta vapaasta tahdostaan ei taikapiiiristä pääse juuri irtautumaan. Hienosta tohtori Jekyllistä syntyy alkukantainen herra Hyde, joka edustaa joka sortin siivottomuutta ja on kotoisin jostakin sivistyksen takaa.

Kirjailija ei kuitenkaan edusta sitä ihmisyyden alinta astetta, jonka sitten vielä tapaamme eräällä ökytilalla, jonka muuan moukka on keplotellut itselleen. Siellä šamanistinen rituaali vie alimpaan rumuuteen ja kurjuuteen, kunnes kuolema korjaa isännän kauneimpana kesäyönä, lasinsirpaleiden ja oman verensä keskellä.

Eihän kirjassa mitään kovin kummallista tapahdu. Syistä, joita en tässä pohdi, nuo dipsomaaniset piirit olivat menneisyyden Suomessa kovin tavallinen ilmiö, suorastaan maan tapa. Erotiikka ja sukupuolten välinen vetovoima hallitsivat maailmaa silloin samoin kuin nytkin. Vai kuinka?

Arkipäivä ja hyveellisen tohtori Jekyllin elämä saattoi myös silloin käydä sietämättömäksi sille, joka janosi elämältä enemmän, vaikka ei välttämättä edes ymmärtänyt mitä.

Mestari kuvaa hienosti ja osoittelematta niitä luonnon voimia, jotka vaikuttavat kaiken taustalla. Eivätkö ne ole yhtä ikuisia ja häviämättömiä kuin aurinko ja sade, jotka hedelmöittävät sen elämän, joka niiden pinnalla kasvaa ja yhä uudelleen puhkeaa kukkaan.

Vai voisiko jotakin muuta tulla kaiken tämän tilalle? Ehkäpä ihmiset voisivatkin yksinkertaisesti ruveta hakemaan selittämättömälle metafyysiselle levottomuudelleen ulospääsyä alkoholia hienostuneemmista aineista? Ehkäpä sukupuolten väliselle vetovoimallekin on olemassa vaihtoehto?

Siihen suuntaan on taidettu mennäkin. Mistäpä enää löytyy noita dipsomaanien tolkuttomasti ryyppääviä jengejä? Ei ainakaan niistä hienoimmista hotelleista.

Ehkä otetaan eri aineitakin? Jauhot antavat ehkä jopa kovemman kännin, mutta niin taitaa olla krapulankin kanssa.

Ja entäs se Eros ja sukupuolten välinen mystinen vetovoima? Sillanpäästä olisi saattanut tuntua oudolta, jos hän olisi aikoinaan saanut kuulla, että Tampereen kaupunginjohtajanakin on miesoletettu, joka on naimisissa toisen miehen kanssa ja että pariskunta haaveilee yhteisestä (!) lapsesta.

Mikäli mestari olisi moista uskaltanut ihmetellä (ja olisihan hän), hänet olisi yritetty murskata moraalisella ylenkatseella: kuka sen pystyy toisten puolesta sanomaan, millainen seksi tuo hänelle enemmän tyydytystä? Mitä itse lisääntymiseen tulee, ei se ole mikään ihmisiä sitova luonnonlaki. Tässä maassa se on juuri lopetettu.

Suomen suven dramatiikka, jossa siitoksen, kasvun ja kuolemisen voi ymmärtää tapahtuvan koko luomakuntaa käsittävänä ilmiönä, oli vain yhden mestarin kuvitelma. Nyt se on jo vanhanaikainen, sillä me olemme sangen edistyksellisiksi tulleet, emmekä ole tuollaisista asioista edes kiinnostuneita.

Pitäisikö meidän olla? Itse asiassa se olisi vastoin aikamme eetosta. Turhaan yrittävät jotkut häpeämättömät todenpuhujat tarjota aritmetiikkaansa osoittaakseen, että olemme kansana kuolemassa. Mikä on kansa? Mikä on kuolema? Mitä niillä on väliä?

Tämän ajan näkökulmasta tärkeintä ovat uudet tunteet, jotka ovat paitsi suuria, myös oikeita. Meidän aikamme vastine Sillanpään kuvaukselle olisi ideaalisessa muodossaan ehkä kuvaus ns. vahvoista naisista, jotka murtavat rajoja ja särkevät lasikattoja pyrkiessään takaisin lesbosuhteeseen, joka tarjoaa päivittäin loputtomia ja aivan ihania orgasmeja.

Siinä matkalla murskataan kuolleiden valkoisten miesten luoman taiteen ympärille rakennetut kultit ja palataan takaisin luontoon, siis äiti Gaian luo sen todellisilla ehdoilla, jotka ovat kirjan sankarittarelle paljastuneet noitapiirin sisarten retriitissä tuomiokirkossa.

Tätä vanhaa taata-vainaan teosta me emme voi enää korjata. On tehtävä kokonaan uusi ja ehkäpä tekoäly voisi meille luoda juuri tuon kaltaisen uuden vision Suomen kesäisestä yöstä ja sen tummasta vaeltajattaresta.