Täällä Pohjantähden alla

 

Suomen idea

 

Edesmennyt presidenttimme Mauno Koivisto kirjoitti hänkin lukemattomien muden tavoin kirjan Venäjän ideasta ja tislasi koko keitoksen äärimmäisen pelkistettyyn muotoon: olla suuri.

Kyseessä ei ole triviaali asia. Valtiolla voisi olla myös aivan toisenlainen idea, vaikkapa oikeudenmukaisuuden toteuttaminen maailmassa tai kansalaistensa onnen toteuttaminen. Mikseipä yksin tein maailmanvallankumous. Onhan se nähty sellainenkin päämäärä.

Pyrkimys valtion suuruuteen merkitsee sen sijaan sen kansalaisten alistamista välineiksi ja sen korollaarina väkivaltaa naapureihin nähden. Voihan se yrittää edistää parempiakin asioita, mutta jos korkein arvo ja tarkoitus on todellakin tuo suuruus, ne muut asiat ovat toisarvoisia ja alisteisia sille.

Suomen ideaksi Koivisto taas mainitse pelkän hengissä säilymisen, vyživanije, joka on sinänsä varmasti oikea havainto, mutta ei sisällä mitään sellaista, jota ei jo olisi kaikilla muillakin.

Venäjälläkin on yritetty useampaan otteeseen kehitellä uutta valtion ideologiaa, mutta se näyttää olevan vähän saman luontoista touhua kuin veden kantaminen kaivoon. Valtion tarkoitus on se, mitä se käytännössä toteuttaa ja tulokset sen mukaisia.

Ehkäpä Suomen ideana onkin kansalaistensa onni? Mikäli niin on asia, on sen toteuttamisessa ainakin varsin hyvin onnistuttu. Ei nyt täydelliseesti, mutta sentään paremmin kuin missään muualla maalimassa, kuten kansainväliset mittaukset todistavat.

Mitä se onni sitten on? Vanhassa kupletissa onnellinen August on se, joka menestyy kaikessa, mihin ryhtyy, mutta tämähän on aika köykäinen mittari niin vakavalle asialle. Voihan ihminen yritellä kaikenlaista joutavaa ja jopa pahaakin.

Onnellisuus sen sijaan on vakava asia, jota filosofit antiikista saakka ovat pitäneet yhtenä tärkeimmistä ja yksilön kannalta jopa ainoana todella tärkeänä asiana.

Lyydian kuningas Kroisos menestyi kaikessa ylivertaisesti ja kyseli viisaalta Solonilta, eikö hän nyt ollut onnellinen? Solon totesi, että kuninkaalla kyllä oli kaikkea, mutta että hän saattoi myös vielä kaiken menettääkin. Ennen kuolemaa oli liian aikaista tehdä kokonaisarviota hänen elämästään (ks. Vihavainen: Haun kroisos tulokset).

Onnellisuus ei merkitse pelkkää aistinautintoa, jolla saattaakin olla kokonaisuudessa varsin vähäinen merkitys ja vielä vähemmän se tarkoittaa lähimmäisten tekemistä kateelliseksi oman rikkauden, kauneuden, ruumiin ja hengen voimien tai muun vastaavan suhteen.

Aristotelisessa mielessä onnellinen on ihminen, joka on tullut sellaiseksi, kuin hän on, tarkoittaen hänessä piilevien mahdollisuuksien täyttä kehittämistä kukoistukseensa.

Ulkoiset seikat saattavat tuoda onnettomuutta eikä niiden torjuminen pelkällä hengen voimalla ole yleensä realistista. Psykologit ovat tutkineet avioeron, läheisten kuoleman ja vammautumisen vaikutusta onnellisuuteen. Onnellisuuden vastakohta ei kuitenkaan vanhan viisauden mukaan ole suru, vaan masennus.

Onnellisuus edellyttää joka tapauksessa enemmän tai vähemmän henkistä itsenäisyyttä. Lauma taas puolestaan tarjoaa sellaista autuutta, joka syntyy omasta järjestä ja vastuusta luopumisesta, mutta se ei ole tie onnellisuuteen, arvioi Dion Prusalainen, jonka voimme ottaa vakavasti (ks. Vihavainen: Haun prusalainen tulokset).

Ihmisellä lajina on tiettyä taipumusta juuri tuollaiseen laumakäyttäytymiseen ja epäilemättä sen piirissä on monien mielestä mahdollista kokea juuri suurinta onnea, joka ainakin näennäisesti kumpuaa altruistisista lähteistä ja on siis normaalia, rauhallista perheonnea arvokkaampaa.

Venäläisessä traditiossa nimenomaan tuo pikkuporvarillinen onni, johon kuuluu kukoistava avioelämä, terveet lapset ja riittävä toimeentulo, itse asiassa demonisoitiin kapinallisen intelligentsijan piirissä. Intelligentsija maalasi myös koko Venäjän kansasta kuvan pikkuporvarllisen onnen halveksijana ja vihollisena.

Sen sijaan todellista venäläistä veti puoleensa aina äärimmäisyys: jos iloittiin ja kaveerattiin, niin ylenpalttisesti, jos taas tapeltiin ja vihattiin, niin sitten kuolemaan saakka! Länsimaista, pikkuporvarillista onnen tavoittelua halveksivat yksimielisesti niin Herzen kuin Dostojevski, niin Leontjev kuin Berdjajev. Sanomattakin on selvää, että myös Lenin kuului tähän joukkoon.

Suuri onnellisuuden ja sen tavoittelun vihollinen oli myös Nietzsche ja hänen mukanaan myös kaikkien maiden postpuberteettinen älymystö. Nietzschen mukaan koko onnen olivat keksineet viimeiset ihmiset, nuo kaikkein kurjimmat, joiden jälkeen oli koittava uusien korkeampien ihmisten aika (ks. Vihavainen: Haun ollaanko jo perillä tulokset ).

A propos, tuo (nykyistä) ihmistä korkeamman olennon luominenhan tosiaan voisi olla kansojen ja ihmiskunnan päämäärä. Natsien tragikoomisen yrityksen tällä alalla tunnemme ja moni on myös kuullut sen bolševistisesta versiosta (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset).

Izborskin klubi-niminen höyrypäiden yhdistys on sekin kantanut kortensa kekoon sekä Venäjän idean toteuttamisessa että yli-ihmisen suunnittelussa (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset). Ehkäpä siitä tulee venäläisen fasismin uusi tavoite?

Putinin Venäjä ei vielä ole ihan suoraan julistanut viis veisaavansa kenenkään onnesta ja panostavansa sen sijaan ja sen kustannuksella vain oman imperiumin suuruuteen. Käytännön toimissahan asia joka tapauksessa näkyy ja onpa se vain hiukan peitetysti sanottukin myös korkeimmalta taholta (ks. Vihavainen: Haun pois, paha henki! tulokset).

Pikkuporvarillinen onni ei tyydytä monia taiteellisia sieluja. He halveksivat sitä, eivätkä soisi sellaista muillekaan. Kuten Tolstoi runoili: kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan (omalla, tylsällä tavallaan), mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Koska jälkimmäinen on kiinnostavampaa, haluaa suuri venäläinen katusälli, josta on tehty presidentti, pakottaa kaikki kokemaan juuri sellaista elämää. Sitä se valtion suuruuden palvonta nimenomaan edellyttää.

Suomen tehtäväksi jää tässä tilanteessa yrittää todellakin nyt ainakin säilyä hengissä tavalla tai toisella. Tulkoon sitten itse kukin täällä onnelliseksi omalla tavallaan. Se on pragmaattinen lähtökohta eikä meillä ole varaa julistella kovin korkealla äänellä sen suurempia päämääriä ainakaan nyt muille. Onnellisuus omassa maassa on meiltä sentään onnistunut poikkeuksellisen hyvin.