Maantiede-uutuuksien keskellä

 

Suuren sodan jälkeen

 

R.H. Bruce Lockhart, Mennyt loisto. Suomentanut Tauno Nuotio. WSOY 1935, 384 s.

 

Robert Hamilton Bruce Lockhart oli Britannian alamainen, joka ehtimiseen korostaa muistelmissaan Skotlannin ylämaasta juontuvia juuriaan. Sotilaiksi tunnetuilla ylämaalaisilla oli taipumusta tiettyyn hurjuuteen, ainakin Lockharteilla, joiden esi-isät seikkailivat myös Walter Scottin romaaneissa.

Maailmanhistoriaan Lockhart jäi, kun bolševikit tekaisivat hänen nimeensä keskittyvän, ”lähettiläiden salaliiton”, joka vuonna 1918 tarinan mukaan yritti murhata Leninin. Lockhart oli tuolloin Ison Britannian varakonsulina Venäjällä

Lockhart tuomittiin kuolemaan, mutta vaihdettiin brittien käsissä olleeseen Maksim Litvinoviin. Seikkailuistaan, joihin kuului intohimoinen rakkaustarina venäläisen Muran kanssa, Lockhart on kirjoittanut suomeksikin käännetyn kirjan ”Britanniaa edustamassa”. Venäjän-kauden jälkeen Lockhart siirrettiin lähetystösihteeriksi Prahaan.

Venäjän taitoisena nuori mies oppi nopeasti tšekin kielen ja ihastui ikihyviksi maahan, jonka huippukerroksiin hän nopeasti tutustui.

Luin itse Lockhartin kirjat joskus 1970-luvulla ja muistikuvissani hillitön juhliminen ravintoloissa ja yökerhoissa muodosti siitä pääosan. Nyt sain todeta, että kyseessä oli vain sivujuonne ja paljon enemmän tilaa kirjassa saa, joskus aika pitkästyttävästikin urheilukalastus, joka kuului Lockhartin intohimoihin. Hän harrasti myös urheilua ja musiikkia.

Joka tapauksessa Praha maailmansodan jälkeen oli hurja paikka, jossa jotkut juhlivat henkiin jäämistään ja toiset ryyppäsivät suruaan hukuttaakseen. Venäjän parhaat mustalaisorkesterit kerääntyivät sinne ja keinottelijoilla oli rahaa loputtomasti.

Lähetystösihteeri ei kylläkään keinotellut, vaikka uuden valtion epävakaa rahan kurssi ja punnan vakaa arvo houkuttelivat monia tekemään omaisuuksia aivan pienellä alkupääomalla. He myöskin saivat vihat niskoilleen ja samoinhan yleensä kävi myös niille, jotka pyrkivät vakauttamaan valuuttaa.

Kun muistelemme omankin maamme itsenäisyyden alkutaivalta, on syytä ottaa huomioon, miten valtavan haasteen taloudelliset mullistukset aiheuttivat.

Taloussuhteet Venäjään olivat sodan aikaan olleet ratkaisevan suuret ja niiden äkillinen katkeaminen itsenäistymisen jälkeen aiheutti suuren vaaran joutua samanlaiseen kierteeseen kuin monet muut uudet valtiot. Omaa luokkaansa oli tietenkin Saksa, jossa hyperinflaatio vuonna 1923 hävitti kokonaan entiset saatavat, köyhdytti miljoonat ja rikastutti tuhannet. Näinhän kävi myös Venäjällä Neuvostoliiton romahdettua.

Tässä yhteydessä tulee mieleen Paasikiven 1920- ja 1930-luvun päiväkirjoissa alituisesti toistuva teema, jonka mukaan Venäjän-kaupan ei saisi antaa kasvaa suuremmaksi kuin 1-2 prosenttiin koko kauppavaihdosta ja erityisesti olisi suojeltava Itä-Suomen maanviljelijöitä joutumasta riippuvuuteen Venäjän-viennistä.

Itse asiassa selvisimme hyvin idänkaupan romahduksesta niin ensimmäisen maailmansodan kuin Neuvostoliiton romahduksenkin jälkeen ja jopa 20-25 prosenttiin kasvaneen Venäjän-kauppamme saldo jäi ilman muuta positiiviseksi.

Paasikivi oli joka tapauksessa tuohon kauppaan nähden hyvin skeptinen huomattuaan, että sitä käytettiin häikäilemässä politiikan välineenä, Esimerkiksi Repola Woodin ja Diesen Woodin kanssa kauppa vain yksinkertaisesti äkkiä lopetettiin.

Mutta siis tietenkin maailmansotien välisenä aikana suuri kysymys koski rahan arvoa, jota meillä pidettiin pulavuosina vakaana kovalla politiikalla. On mahdollista, ettei se olisi ollut välttämätöntä, mutta nykymaailma ei taida ymmärtää, millaisia uhkakuvia siihen aikaan oli ja miten suuri niiden toteutumismahdollisuuskin oli lähiaikojen kokemuksen perusteella.

Mitä maailmansodan jälkeisiin uusiin valtioihin tulee, arveli Lockhart, että elinkelpoisia niistä oli ehkäpä vain Tšekkoslovakia. Versailles’n rauha oli kaiken kaikkiaan katastrofaalisen epäoikeudenmukainen ja etenkin Ranska oli siitä vastuussa, päätteli skotti. Reininmaan miehityksen kaltainen nöyryytys ja senegalilaisten miehitysjoukkojen tuominen Saksaan olivat pelkkää nöyryyttämistä.

On merkille pantavaa, että Lockhart ymmärsi asian vakavuuden täysin jo heti sodan jälkeen tai ainakin vuoteen 1934 mennessä, jolloin tämä kirja (Retreat from Glory) ilmestyi englanniksi. Puolan länsirajaa, josta tuolloin ei vielä kiistelty, hän pitää erityisen vaarallisena saksalaisten kanssa käymiensä keskustelujen perusteella.

Itävalta ilman vanhoja keisarikunnan maita oli kuin pää ilman ruumista ja kansallisuusperiaatetta oli Versailles’n rauhassa loukattu erittäin räikerästi, vgaikka nimenomaan sitä muka oli kunnioitettu. Vihaa ja halveksuntaa riittää kaikkialla. Muuan esimerkki oli Unkari ja siltä viety Transilvania, vaikka Lockhart paheksuu myös Unkarin entistä sortajan  roolia, joka ei tunnustanut esimerkiksi kroaattien oikeuksia.

Diplomatiasta Lockhart siirtyi ennen pitää pankkialalle ja hummasi itselleen valtavat velat, jotka sitten selitettiin auttamalla maanmiehiä suurissa kiinteistökaupoissa. Tämän jälkeen oli vuorossa elinkeinona journalismi ja kirjoittaja haastatteli muun muassa maanpaossa elävää Saksan keisari Wilhelmiä, josta hän sai erinomaisen käsityksen ihmisenä.

Lockhart näyttää olleen hyvin sosiaalinen  persoona ja hän luki ystävikseen valtavan määrän paitsi uusien valtakuntien kansalaisia, myös venäläisiä, saksalaisia ja itävaltalaisia. Hänen kielitaitonsakin oli hyvin monipuolinen.

Sodan aikana Lockhart johti instituutiota nimeltä Political Warfare Executive, jolla oli myös Suomen osasto. Sen tehtävänä oli säädellä sitä informaatiota, jota vihollismaihin lähetettiin ja tämä toimi hoidettiin hyvin järjestelmällisesti kuten laitoksen arkisto osoittaa.

Englantilaiset osasivat tämän taidon niin hyvin, että suurin osa suomalaisia kuunteli sodan aikana BBC:n uutisia kuin vapaan maailman evankeliumia ikään, lainkaan ymmärtämättä sitä, että heihin pyrittiin koko ajan määrätietoisesti vaikuttamaan.