Lapsi helvetissä

 

Lapsuus keskitysleirissä

 

Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY 1957, 234 s.

 

Luettuani tätä kirjaa noin neljänneksen verran, aloin epäillä sitä vain aikansa muodikkaan väkivaltapornon näytekappaleeksi, joka oli kuviteltu hiljattain paljastuneiden natsien raakuuksien innoittamana.

Wikipedian eri versiot kuitenkin vahvistivat sen, että kyseessä oli ainakin henkilö, jonka elämäkerta vastasi kirjan päähenkilön kokemuksia. Michel del Castillo kuoli viime vuonna (1933-2024).

Kyseessä oli espanjalaisen äidin ja ranskalaisen isän poika, joka joutui hylätyksi erilleen vanhemmistaan, ensin keskitysleirille Vichyn Ranskaan, josta saksalaiset siirsivät hänet muiden Espanjan sisällissodan pakolaisten kanssa Mauthauseniin, josta oli kehittynyt tuhoamisleiri.

Muuten, on varsin kiinnostavaa, miten suuressa määrin wikipedian erikieliset versiot tässäkin tapauksessa poikkesivat toisistaan.  

Englantilainen ja venäläinen versio eivät edes tiedä kirjailijan tulleen lähetetyksi Saksaan. Ranskalainen kertoo hänen joutuneen työleirille ja espanjalainen ruhoamisleirille. Saksalainen tietää hänen joutuneen Mauthauseniin, mikä sopii hyvin yhteen Espanjan-pakolaisten yleisen kohtalon kanssa.

Englantilainen ja venäläinen eivät mainitse hänen kohtalostaan sodan jälkeen, mutta ranskalaien ja espanjalainen osoittavat, että se näyttää sopii yksi yhteen tämän romaanin sankarin elämäntarinan kanssa.

Kyseessä on siis ilman muuta omaelämäkerrallinen romaani, mikä antaa sille runsaasti lisää uskottavuutta. Välillä kertoja on muutellut hieman ihmisten nimiä ja pitää tärkeänä huomauttaa, että hänen kuvaamansa kasvatuslaitos ei ole sama kuin eräs Espanjassa tuolloin tunnettu vastaava instituutio.

Itse kaameaan tarinaan. Kahdeksanvuotiaana poika joutui pakenemaan Espanjasta, jossa francolaiset voittivat ja olivat tuominneet hänen äitinsä kuolemaan. Matka suuntautui Ranskaan, jossa aluksi vietettiin auvoisaa perhe-elämääkin, mitta ennen pitkää tie vei Menden pakolaisleirille ja sieltä Mauthauseniin.

Leirien todellisuudesta on kerrottu niin paljon, ettei siihen ole juuri lisättävää, mutta uskomattomalta sentään tuntuu, että kymmenvuotias lapsikin sijoitettiin raskaisiin lapiotöihin ja häntä muiden mukana näännytettiin surkeilla annoksilla. Ilman läheistä ystävää hän olisi pian kuollut monien muiden tavoin.

Saksalaisten suhtautuminen vankeihin, ja tämä koski niin siviilejä kuin sotilaita, oli uskomattoman karkeaa ja sadistista ja jopa pienet lapset osallistuivat innolla avuttomien kiusaamiseen.

Tässä tulee mieleen Maksim Gorkin lausahdus, jonka mukaan venäläiset palvovat sitä, joka(Leninin tavoin) antaa heille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Sama taitaa koskea muitakin kansallisuuksia. Venäläisten kohtalo oli leirillä vielä tavanomaista raaempaa.

Kuitenkin jokaisessa kansallisuudessa oli omat hyvät ja inhimilliset yksilönsä ja pikku Tanguyn rakas ystävä oli saksalainen, joka pianistina sai joskus esiintymispalkkiona ruokaa, jonka jakoi lapsen kanssa.

Vankien joukossa oli sekä hyvä että pahoja ihmisiä, eikä sankari näytä siellä varsinaisesti tunteneen vihaa. Hän vain ajatteli, että kaikki kuului jonkinlaiseen järjestelmään, jolle kukaan ei voinut mitään. Kaiken kuoleman ja kärsimyksen ohella säilyi kuitenkin toivo paremmasta: sodan loppumisesta.

Sodan loputtua orpolapsi palasi Espanjaan, jossa hän joutui itse asiassa elämänsä kauheimpaan paikkaan. Francon Espanjassa lasten, niin orpojen kuin rikollisten kasvatuslaitosta ylläpitivät eräät maallikkoveljet, joita ei nimittää muuten kuin rikollisjoukkioksi.

Lapsia pidettiin nälässä ja seksuaalisen riiston kohteina, heitä pahoinpideltiin järjestelmällisesti eikä opetettu lainkaan, sen sijaan he joutuivat tekemää raskasta työtä.

Vasta nyt Tanguy oppi vihaamaan. Hän halveksi ja vihasi kaikesta sydämestään noita sadistisia ja irstaita veljiä, joista kaikki eivät osanneet edes lukea, mutta tekopyhästi nauttivat joka aamu ehtoollisen ja puhuivat Vapahtajasta.

Hyvällä onnella Tanguy pystyi pakenemaan ja löysi toisen, jesuiittaisän ylläpitämän laitoksen, joka oli edellisen täydellinen vastakohta.

Tässä uudessa laitoksessa hän pääsi opiskelemaan, muun muassa klassisia kieliä ja musiikkia, siellä häntä myös hoidettiin ja ravittiin kunnolla ja hän sai kokea aitoa kristillistä rakkautta.

Kyseessä oleva laitos kuului todellisuuteen. Sen oli tuon ajan kauhistuttavan köyhään ja oppimattomaan Andalusiaan perustanut jesuiittaisä Mariano Prados (romaanissa Pardo), joka oli monipuolinen oppinut ja suuri humanisti.

Hänen suhteensa uskonnon transkendenttiseen puoleen näyttää pysyneen avoimen kyselevänä hieman Unamunon tapaan (ks. Vihavainen: Haun pyhimyksiä tulokset ).

Sodanjälkeisessä rutiköyhässä Espanjassa Tanguy kokeili vielä tehdastyötä, joka oli liian raskasta ja epäterveellistä hänelle ja siirtyi sitten Ranskaan etsimään vanhempiaan, jotka löytyivätkin.

Äärimäisen kovan elämänkoulun käynyt Tanguy kohtasi rakastavien vanhempien sijasta kylmiä ja pelkurimaisia ihmisiä. Äiti rakasti fanaattisesti koko ihmiskuntaa siinä määrin, ettei häneltä riittänyt mitään tunnetta lapselleen ja isä oli sielultaan moukkamainen kuvien kumartaja.

Päähenkilö oli joka tapauksessa elänyt sellaisen” aikansa lapsen” elämän, joka oli opettanut hänet erottamaan aidon epäaidosta. Kirjailijan kutsumus oli luonnollinenjatko lapsuudelle ja uoruudelle.

Se tuotti runsaan tuloksen, kärsimystä ei tarvinnut etsiä kuvitelmista ja toisten kertomuksista, eikä liioin hyvien ja pahojen tai huonojen ihmisten tyyppejä.

Hänestä tuli espanjalais-ranskalainen kirjailija, joka kirjoitti ranskaksi. Tässäkin heijastuu hänen elämäkertansa ja Espanjan historia, johon kuului francolainen komento aina 1970-luvulle saakka.

Del Castillon esikuvia kirjallisuudessa olivat Miguel de Unamuno ja Fjodor Dostojevski, mikä ei ole kirjan lukeneelle yllättävää Tämä on toistaiseksi ainoa hänen kirjansa, jona ole lukenut, mutta tuskin viimeinen.