Suuri
illuusio
Vuonna 1909 englantilainen
kirjaolija Norman Angell julkaisi kirjan ”Suuri illuusio”, jossa hän todisti,
että mikään valtio ei nykymaailmassa voisi hyötyä sodasta. Mikäli sota
kuistenkin syttyisi, se ei kestäisi kauan, koska realiteetit tulisivat pian
vastaan.
Angell uskoi
valtioiden taloudelliseen keskinäisriippuvuuteen ja siihen, että toisia kansoja
orjuuttamalla ei niistä yksinkertaisesti voitaisi hyötyä. Vapaat taloussuhteet
sen sijaan palvelisivat kaikkien osapuolten etuja.
Luulisin, että
nykymaailmassakin asiasta vallitsee yhä konsensus, sikäli kuin se koskee
aseellisen valloituksen hyötyjä. Muutenhan tuo Angellin logiikka ei toiminut ja
se tapahtui ihmisten irrationaalisuuden tähden. Kremlin pässinpää lähti
soitellen erikoisoperaatioon, mutta saikin sodan.
Bertrand Russell
todisteli maailmansotien välillä, että ihmiskunnan toivo oli ihmisten terveessä
itsekkyydessä. Eihän kukaan, joka ymmärtää, mitä sota merkitsee, voisi sitä
itselleen toivoa. Sodan voisivat aloittaa vain irrationaaliset masokistit,
joita elähdyttävät elämää suuremmat ihanteet. Niissä irrationaalisuuden mahdollisuus
juuri piilee.
Luulen, että hän
oli oikeassa. Se 1900-luvun alun suuri illuusio koski juuri tuota ihanteeksi nostettua
ihmisen kykyä ja halua toimia rationaalisesti omaksi hyväkseen. Sille monet tuhahtivat
halveksivasti. Siinähän on kyse kauppamiehen filosofiasta, jota korkeampiin päämääriin
pyrkivät henget aina halveksivat.
Toinen
maailmansota antoi kuitenkin ihmiskunnalle sellaisen opetuksen, että sodasta
tuli itse asiassa joksikin aikaa suorastaan rivo käsite, josta pysyteltiin
kaukana. 1960-luvulla nousi läntisessä maailmassa suuri pasifismin aalto, jonka
kärjessä vanha Russellkin esiintyi. Sota assosioitiin raadolta haisevaan militarismiin,
joka taas oli hyvin lähellä primitiivistä rikollisuutta, ellei sitten paljon
pahempaa.
Edes puolustussotaa
eivät monet hyväksyneet ja Suomessakin arkkityyppinen radikaali Pentti Linkola
kirjoitti pamfletin, jossa hän selitti, että olisi ollut parempi lähettää koko
Suomen kansa Siperiaan kuin tapattaa rintamalle ketään viatonta nuorukaista. Hän
ei maininnut mitään terrorista ja joukkohaudoista, jotka olivat alistujaa
odottamassa.
Kyseessä oli
siis ilmeinen Dostojevskin kuvaama ongelma jutussa Ivan Karamazov vs. Jumala.
Mikään ei voinut oikeuttaa viattomien kärsimystä, ei ainakaan, mikäli ei menty
uskonnolliseen ratkaisuun eli siis obskurantismiin.
Sodalla on toki
aina ollut omat puolustajansa ja jos kyseessä on puolustussota, sen oikeutusta
on vaikea kieltääkään. Sitä voi jopa ihailla, ellei vallan ihannoida. Alfred de
Vignyn ”Servitude et grandeur militaires” on asian klassinen esitys (ks. Vihavainen:
Haun sodasta rauhaan tulokset ).
Kunn joskus
1960-luvulla kuuntelimme, miten venäläiset lauloivat Jegeni Jevtušenkon runoon
sävellettyä laulua ”Haluavatko venäläiset sotaa?”, saatoimme olla vakuuttuneita
siitä, että eivät taatusti halunneet. Sota oli liian hyvin muistissa ja
tiedettiin, mitä sillä oli tarjottavana (vrt. Vihavainen:
Haun voittomania tulokset).
Mutta ei sitä
sotaa enää muisteta, korkeintaan muistetaan muistaminen ja komeat voiton
peijaiset. Täytyy sanoa, että olin aika imponoitu siitä, kun jotkut nuoret
venäläiset nulkit alkoivat esittää iskulausetta ”Voidaan ottaa uusiksi!” (Možem
povtorit). Näissä sanoissa oli jo mukana koko pimeyden ydin.
Nyt on sitten
otettu vähän uusiksi, vaikka nykyinen sota olikin vain kalpea varjo1940-luvun
tuhoamisorgioista ja Venäjän selusta on säästynyt pahemmilta vaurioilta.
Entäpä, jos
Moskovaa ja Pietaria olisi oikein kunnolla pommitettu niin, että lämmön, veden
ja energian saanti olisi loppunut miljoonilta? Sellaistahan yritettiin Kiovan,
Harkovan ja muidenkin Ukrainan kaupunkien kohdalla. Kyllähän se voisi onnistuakin.
Ihminen, kaikessa
irrationaalisuudessaan tuskin olisi tuollaisen onnettomuuden takia halunnut
sotaa lopettaa, vaan olisi vaatinut kaksin- tai kolminkertaista kostoa. Kun
mielipuolisuus pääsee valtaan, se pysyy kiinni kuin Tasmanian piru.
Onko Venäjä nyt
niin tyytyväinen sotansa tuloksiin, että voidaan odottaa sen heti, kun on
mahdollista, turvautuvan samoihin temppuihin?
Epäilen sitä
kovin. Julkisesti ”voittoa” varmasti ylistetään yltä kyllin ja jopa jollakin
tasolla vakuutetaan asiasta ihmisten tyhmä enemmistö. Opetus on kuitenkin niin
kova, että se puhuu itse puolestaan niille jotka valtiosta ovat vastuussa.
”Meillä sitä
vaan voitosta huudetaan, vaikka jokainen näkee, että meillä on turpa veressä”
ilmaisi asian talvisodan jälkeen muuan puna-armeijalainen, jonka lausahdus
ikuistettiin ilmiantajan kautta NKVD:n papereihin.
Halutaanko
sitten ihan oikeasti lisää samanlaista? No ehkä nyt ei sentään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.