Heil, heil siellä, heil heil täällä...

 

Hitlerin ajan päättyessä

 

Alec Ryrie, La era de Hitler y como sobrevivir a ella. Traducción de María Antonia de Miquel. Gatopardo ensayo 2025, 217 s.

 

Tämän kirjan kirjoittaja on uskontohistorioitsija, joka on erikoistunut 1500- ja 1600-lukujen Englannin ja Skotlannin historiaan. Kirja on ilmestynyt englanniksi tämän vuoden lokakuussa ja samaan aikaan myös espanjaksi.

Kirja on itse asiassa pitkä essee, joka käsittelee noin sadan vuoden aikana tapahtunutta länsimaisen arvomaailman, itse asiassa vallitsevan uskonnon muutosta. Uskontohan on kollektiivinen arvojen ja sääntöjen systeemi. Kirja nojautuu tiettyihin sinänsä harvoihin lähteisiin, jotka oletetaan suuria kokonaisuuksia edustaviksi eikä vailla perusteita.

Lyhyesti sanoen, tarina kertoo kristillisyyden alasajosta läntisessä maailmassa ja uuden arvomaailman noususta. Sitä paitsi se haluaa myös ennustaa tulevaa kehitystä, mikä tehdään kirjan viimeisessä luvussa.

Nimessä mainittu Hitlerin aika ei viittaa Adolf Hitlerin elämän ja toiminnan kauteen, vaan siihen periodiin, joka alkoi 1940-luvulla, saavutti huippunsa 1960-luvulla ja on nyt antamassa tilaa uudelle arvomaailmalle.

Ennen Hitleriä ja hänen aikanaankin elettiin vielä kristillisessä maailmassa. Ensimmäinen maailmansota käytiin sivilisaation puolesta, ainakin anglosaksisen diskurssin mukaan.

 Toinen maailmansota nimettiin selkeämmin taisteluksi juutalais-kristillisen arvomaailman puolesta. Hitler ei vielä silloin edustanut absoluuttista pahaa, vaan ennen muuta vaarallista vihollista. Holokaustikehys sodalle syntyi vasta myöhemmin sodan jälkeen, jolloin juutalaisten kansanmurha paljastui.

Toisen maailmansodan jälkeen ajatus kristillisestä arvomaailmasta hiipui ja sen tilalle tulivat heti universaalisiksi katsotut ihmisoikeudet. Absoluuttista hyvää ei enää oletettu Kristuksen hahmossa kaiken perustaksi, eikä hänen kärsimyksensä enää merkinnyt suurinta asiaa maailmanhistoriassa.

Itse asiassa siihen lakattiin viittaamasta, vaikka se oli vuosituhantinen kulttuurin ylivertainen referenssi.

Vielä vuonna 1948 ilmestynyt teos ”The Greatest Story Ever Told” tarkoitti Jeesuksen elämää, mutta pian se jäi taka-alalle. Absoluuttisen hyvän sijasta arvomaailman tukijalaksi tuli ajatus absoluuttisesta pahasta, joka henkilöityi Hitleriin ja natsismiin.

Internetissä tunnetaan Godwinin laki, jonka mukaan minkä tahansa netissä käydyn kiistan pitkittyessä kasvaa Hitlerin mainitsemisen todennäköisyys, lähestyen yhtä, eli siis varmuutta. Hitler ja natsismi hallitsevat asioita, jotka eivät itse asiassa liity niihin millään tavalla, aina siirtolaisuupolitiikasta koulutuspolitiikkaan. Jossain vaiheessa niihin viimein jopa vedotaan.

Aiemmin pyhäinhäväistyksellä tarkoitettiin kristinuskon arvojen rienausta, nyt sillä tarkoitetaan rienaavaa tai kevytmielistä suhtautumista holokaustiin tai natsismiin.

Hakaristin tai Hitler-tervehdyksen myötä kuka tahansa joutuu todennäköisesti yhteiskunnan hylkiöksi. Anglosaksisessa maailmassa punaisen linjan ylittänyt saa varautua työnsä ja titteleidensä menettämiseen. Itselleni tulee tässä mieleen paralleeli Leninin asemasta Neuvostoliitossa ja hänen hahmoaan ympäröineestä punaisesta linjasta.

Absoluuttinen pahuus eräänlaisena ”pyhänä” eli koskemattomana arvona ei kuitenkaan voi olla merkitykseltään positiivinen. Itse asiassa se on tyhjä.

Positiivisten arvojen korvikkeina arvoina nousivat sodan jälkeen esille niin sanotut ihmisoikeudet, jotka julistettiin universaaleiksi. Niissä on sekin ongelma, ettei niitä voi millään sitovasti perustella. Pahempaa on, että niiltä puuttuu lähes kokonaan positiivinen sisältö.

Ihmisoikeudet eivät kerro mitään ihmisen velvollisuuksista eivätkä hänen elämälleen sopivista tavoitteista. Sana ”hyve” on tässä kontekstissa aivan vieras käsite. Nuo arvot ovat uskonnollisessa mielessä tyhjiä, vaikka punaisen viivan nekin tarjoavat, sanoisin puolestani.

Kirjoittaja selostaa sangen kiinnostavasti kristillisyyden hiipumista ja sen vaiheita, sellaiset henkilöt kuin Reinhold Niebuhr ja Martin Niemöller, J.R.Tolkien ja C.S: Lewis ovat tässä yhteydessä tärkeitä anglosaksisen maailman kannalta.  Sadut ovat jopa erityisen tärkeitä tarjotessaan kanavan punaisten linjojen ylittämiselle.

Näkökulma on siis atlanttinen. Suomalainen lukija huomaa ennen pitkää, ettei se ole lainkaan suomalainen, minkä pitäisi antaa hänelle ajattelemisen aihetta ja omanarvontuntoa. Meillä on kuin onkin oma historiamme ja yritykset vääntää siitä anglosaksinen ovat pelkästään säälittäviä.

Oman ajattelun sijaan olemme saaneet nähdä, miten atlanttiset ongelmat on omaksuttu oman akateemisen nuorisomme piirissä aivan kritiikittömästi ja järjettömästi. Muistettakoon, ettei edes 1930-luvun ylioppilasnuoriso suinkaan matkinut Italiaa ja Saksaa kritiikittömästi.

Kun eräänä päivänä näin kymmeniä (satoja?) nuoria makaamassa rähmällään Senaatintorilla ja kertomassa englanniksi ”I can’t breathe”, ymmärsin, ettei kritiikittömällä tyhmyydellä ole mitään rajoja.

 Yksi amerikkalainen narkomaani sai oman älymystönä itseään pitävän nuorisojoukon rähmälleen amerikkalaisen ”Black Lives Matter”-liikkeen eteen,  vaikka koko liike oli silminnähtävän falski jo kotimaassaan.

Ryerie kuitenkin jostakin syystä pitää tätä uutta rotuun ja kolonialismiin liittyvää maniaa jo eri asiana, kuin sitä Hitler-keskeistä korvikeuskontoa, joka sodan jälkeen rakennettiin. Itse olisin tässä suhteessa skeptinen. Molemmat ovat samaa länsimaisen kulttuurin flagellantismia.

Kirjoittajalla on runsaasti hienoja oivalluksia, joilla hän särvittää teesejään. Teesit ovat kenties joskus liiankin uskallettuja, mutta mitä virkaa olisi esseillä, ellei niissä uskallettaisi mennä kaikkien varmuuksien yli?

Tärkeä kysymys on, mitä meillä nyt on länsimaisen uskonnon suhteen odotettavissa. Sitä emme tietenkään voi tietää. Ryrie joka tapauksessa katsoo, että käynnissä oleva kulttuurisota tulee nostamaan myös kristillisen perinteen piiristä löytyvät tietyt perusarvot kunniaan.

Nuo arvot ovat puhtaasti länsimaista traditiota ja erottavat meidät muista kulttuureista, jotka ovat nyt ekspansiivisia ja jotka kaikin mokomin saavat luvan kukoistaa omalta pohjaltaan. Emme voi määrätä maailmalle mitään universaalia arvojen järjestelmää.

Nyt alamme jo ymmärtää, ettei maailma ole muuttunut toisen maailmansodan jälkeisen YK-ideologian mukaiseksi eikä suurin osa siitä ole lainkaan kiinnostunut Hitleristä, ainakaan arvojensa tukipylväänä.

Käynnissä on arvomaailmojen kohtaaminen, jossa myös länsimailla on kaikki syyt rakentaa oman traditionsa pohjalle. Nöyryys ja katumus, parannus ja lunastus eivät ole mitään yleismaailmallisia ”luonnollisia” arvoja, mutta eivät myöskään yritä kieltää muita seuraamasta omia traditioitaan.

Läntisen maailman on nyt rakennettava niiden varaan. Hitlerin aika on jäämässä taa ja hyvä niin. Kirjoittaja ei kuvittele mitään uutta uskonnollista renessanssia, vaan näkee kulttuurin ja tradition muuttumisen historian normaaliksi ominaisuudeksi.

Uskonto jokaisella sivilisaatiolla joka tapauksessa on, olipa se miten maallistunut tahansa. Sen sisältönä on kehyksen antaminen ihmisen elämälle ja yhteisön tavoitteille. Hitler oli uskontomme tukipylväs vuosikymmeniä, mutta pärjäämme me ilman häntäkin. Ainakin minä uskon  niin.