Kaakkois-Suomi nousuun!

 

Historia eläväksi, resurssit käyttöön!

 

Jokainen kansa on kiinnostunut historiastaan. Sivistyskansat haluavat jopa tuntea mahdollisimman tarkoin sen ikävätkin vaiheet, barbaareja yhdistää pelkkä itsensä ylistäminen ja ne kieltävät kriittisen tutkimuksen tai ainakin sen esittämisen.

Yhtä kaikki, historiallisten tapahtumien jonkinasteinen uudelleen lavastaminen –”re-enactment”, kuten asia vulgaarilatinaksi ilmaistaan, on kaikkialla Euroopassa saanut yhä suuremman suosion. On tehty eräänlaisia spektaakkelimaisia aikamatkoja menneisyyteen ja samalla todennäköisesti opittu siitä jotakin uutta. Historiasta voiammentaa rajattomasti uutta.

Suuret massat saavat liikkeelle komeat univormut, äkseerattujen osastojen piruetit ja tykkien ja muskettien pauke. Ruudin käryn haistaessaan voi saada illuusion menneisyyden palaamisesta, vaikka on tietenkin selvää, että tässä tapahtuu vain kaukaisesti jotain samansuuntaista, kun joskus menneisyydessä.

Manner-Euroopassa järjestetään suurtapahtumia sellaisten merkittävien tapahtumien kuin Waterloon tai Leipzigin taisteluiden muistoksi. Tuhansia univormuniekkoja esiintyy näissä kavalkadeissa ja ne houkuttelevat paikalle kymmeniä tuhansia turisteja.

Monen mielestä tämä on vain primitiivistä militarismia, mutta sehän riippuu kokonaan siitä, miten sen näkee. On luultavaa, ettei näissä yhteisissä synny samanlaisia chauvinismin purkauksia kuin esimerkiksi potkupallo-otteluissa.

Historia sen sijaan ymmärretään yleisesti jo tapahtuneeksi asiaksi ja nykyaika voi jättää lopputuloksen suhteen pulinat pois.

Sen sijaan nykyihminenkin voi kiinnostua syvemminkin siitä näennäisesti absurdista näytelmästä, jonka menneisyys tarjoaa ja yrittää ottaa asioista opiksi, ei vain siitä, miten taistelut voitaisiin  voittaa, vaan myös ja erityisesti siitä, miksi sodat kannattaisi jättää aloittamatta ja mitä ne itse asiassa merkitsivät kokonaisille maille ja kansoille ja onnettomille sotilaille.

Spektaakkeleihin yhdistyy tutkijoiden seminaareja ja tapaamisia ja samassa yhteydessä paikkakunnat voivat esitellä turismille tarjoamiaan mahdollisuuksia. Pohjanmaalla Isonkyrön markkinat ovat keränneet yli 200000 henkeä ja tänä vuonna Savonlinnaankin tuli noin 6000 katsojaa pelkästään Olavinlinna-spektaakkelin aikana.

Suomessakin on merkittäviä ryhmiä, jotka harrastavat historian elävöittämistä. Etenkin niitä on Uudellamaalla ja Pohjanmaalla. Viime syksynä joukko harrastajia kerääntyi Savonlinnaan, jossa toteutettiin spektaakkeli  nimeltä ”Olavinlinnan piiritys vuonna 1788”. Lisäksi pidettiin Linnan 550-vuotista historiaa käsittelevä tieteellinen seminaari, jonka aineistot löytyvät netistä (ks. Tykkipursiyhdistys: Olavinlinnan piiritys 1788 -tapahtumakokonaisuus 5.-7.9.2025 ).

Itse piiritys sellaisenaan oli aikoinaan surkea epäonnistuminen, jonka kohtalon ratkaisevat lahjukset. Juuri siinä vaiheessa, kun piiritettyjen varastot alkoivat ehtyä, veti ruotsalainen komentaja joukot takaisin. Mutta sekin on historiaa ja se kannattaa tuntea sen sijaan, että tyytyisi kuvittelemaan siitä pelkkiä tyhmyyksiä.

Kustaa III:n sota oli niitä harvoja sotia, jotka käytiin nykyisen Suomen alueella, sen merkittävimmät tapahtumat tiivistyvät sitä paitsi vuoden 1743 rajalinjan tuntumaan, alkaen Ruotsinsalmen kahdesta meritaistelusta ja jatkuen Haminan, Kyyrön, Valkealan, Utin, Porrassalmen, Kärnäkosken, Puumalan, Sulkavan, Parkumäen kautta Savonlinnaan. Onhan niitä muitakin paikkoja.

Taisteluita käytiin kolmena vuonna, 1788-1790 . Viimeksi mainittuna vuonna nykyisessä Kouvolassa solmittu Värälän rauhakin (ks. Tykkipursiyhdistys: Värälän rauha ja Kustaa III:n iltalypsy ) oli aikamoinen spektaakkeli ja kukapa ei ymmärtäisi Anjalan liiton ja Liikkalan kirjeen valtavaa historiallista kiinnostavuutta.

Mainituilla paikkakunnilla asian merkitys onkin suppeissa piireissä ymmärretty ja saatu aikaan merkittäviä tuloksia. Kotkassa toteutettiin 2000-luvun alussa monivuotinen projekti nimeltä KYHIKA (Kymenlaakson historialliset kartat), johon koottiin valtava digiaineisto niin Suomen, Ruotsin kuin Venäjänkin arkistoista.

Koko homma oli aluksi ennen muuta yhden tai kahden entusiastin työtä, mutta sen taakse saatiin sitten työvoimaakin ja tulos oli todella komea. Mutta missä ne tulokset nyt ovat?

Nyt koko aarreaitta on kätketty jonnekin nettiin, josta sukututkijatkaan eivät kuulemma ole sitä löytäneet. Kunniamaininta sille blogin lukijalle, joka antaa linkin ja vielä kertoo tienneensä aineiston olemassaolosta.

Mikkelissä esitettiin kymmenisen vuotta sitten mahtava Porrassalmi-spektaakkeli, jota varten ilmeisesti oli hankittu paljonkin rekvisiittaa. Mukana oli myös harrastajaryhmiä, ainakin Rautpohjan mainio tyukkiryhmä Jyväskylästä ja kaiketi myös Uudenmaan karoliinit. Kai muitakin.

Savonlinnassa toteutettiin jonkinlainen Suvorov-projekti aikeena houkutella venäläisiä turisteja maansa historiallisen superjulkkiksen jalanjäljille. Tarinoita saatiin aikaan ja myös univormuja hankittiin. Niitä ei sitten myöhemmin enää löytynyt mistään, kun niitä yritettiin seuraavaa projektia varten etsiä.

Vuosikymmentä myöhemmin aloitettiin uusi Suvorov-projekti imatralaisten toimesta ja saatiin yhtä ja toista valmisteltua tulevaa turistiryntäystä varten, Suvorov-menyystä lähtien. Generalissimushan rakennutti sotakanavba, joista oli vastikään Sulkavan Telakanava Museoviraston toimesta kunnostettu miljoonabudjetilla.

Mutta sittenhän noiden venäläisten kanssa kävi kuin kävi. Parasta yritettiin ja sitten… mitenkäs se Tšernomyrdin sanoikaan?

Mutta suurpolitiikalle mekään emme mahda mitään. Putinin ”eikoisoperaatio” kuuluu jo historiaan sekin ja toivotaan, että siitäkin ymmärrettäisiin ottaa opiksi.

Joka tapauksessa Kaakkois-Suomen eli Kotkasta Savonlinnaan ulottuvan alueen usealla paikakunnalla on tehty töitä historian elävöittämiseksi, useaan otteeseen ja aina alusta aloittaen. Joku kohde lienee saaneet jonkinlaisia summia EU:lta ja muista lähteistä.

Itse toiminta on kuitenkin tapahtunut täysin harrastuspohjalta ja joskus aivan olemattomin resurssein. Savonlinnan tämän vuoden tapahtumaan osallistui pelkästään Sukavalta yli 40 henkeä. Tapahtuma yhdisti monia paikallisia seuroja ja kaveripiirejä. Se toiminta ei maksanut kuin muutaman tuhat euroa ja nekin yksityisiä apurajoja, ei veronmaksajan taskusta.

Sulkavalla rekisteröity Tykkipyrsihhdists, on järjestänyt jo kymmen vuoden ajan pienimuotoisia tapahtumia ja saanut mukaansa harrastuspohjalta hienoja harrastajaryhmiä, sellaisia kuin jo mainitut Rautpohjan tykkiryhmä ja Uudenmaan karoliinit. Rutsinkieliseltä Pohjanmaalta on saatu mainio ja hyvin aktiivinen Oravais historiska förfening. Ruotsistakin saatiin joukkoja tämän vuoden spektaakkeliin, lähinnä matkakulut maksamalla.

Keskeinen järjestäjä Savonlinnassa oli paikallishistorialle omikstautunut Pyhän Olavin kilta. Sekin on kansalaisjärjestö, joka ei enemmälti yhteiskunnan tukea nauti. Tapahtumat on jouduttu rahoittamaan suuella apuraharuljanssilla, mikä onnistui erityisesti yhden (tai muutaman) miehen suurella työllä.

Tarvittavat rahathan ovat aivan pieniä suhtautettuna kuntien ja kaupunkien budjetteihin. Toisaalta on myös selvää, ettei julkisyhteisöillä ole tällaisina aikoina halua erityisemmin satsata asioihin, jotka pinnallisesta tarkastelijasta saattaisivat näyttää pelkältä tuhlaukselta (voiko ruudinsavua ja rumpujen paukutusta syödä? Mitä?).

Kuitenkin niillä on paikkakuntien imagon ja historiallisen itsetuntemuksen ja jopa itsetunnon kannalta hyvinkin suuri merkitys.

Lukija varmaan jo huomasi, että tässä on haluttu kiinnittää huomiota historian elävöittämisen järjestämiseen paikallsella ja alueellisella tasolla ja toiminnan tämänhetkiseen sirpaloitumiseen ja jatkuvuuden puutteeseen. Kuitenkin Itä-Suomessa luonteva jas uuri yhdistävä tekijä olisi Kustaa III:n sota, jonka tapahtumapaikat sijaitsevat lähinnä neljän kaupungin alueelle: Kotkan, Kouvolan, Mikkelin ja Savonlinnan.

Tuo sota on hyvin kiinnostava myös siksi, että se nostaa esille Turun rauhan rajan vuodelta 1743 siihen liittyvine lukemattomine kysymyksineen. Niillä on yhä merkitystä koko alueelle.

 Sitä paitsi tuosta sodasta ja nimenomaan Kaakkois-Suomen tapahtumista on olemassa vastikään saatua aivan uutta lähdeaineistoa: Savon prikaatin komentajan (ja myöhemmän Ruotsin Pietarin-lähettilään, ym. ym.), Curt von Stedingkin valtava arkisto, jonka Kansallisarkiston johtaja Jussi Nuorteva osti Suomeen. Se oli Kansallisarkiston suurin ostos kautta aikojen ja tapahtui osittain yksityisellä tuella.

Pääsemme vanhaan, jo Leniniä suuresti vaivanneeseen kysymykseen: Miktä on tehtävä?

Mitä pitäisi tehdä, jotta tämän suhteellisen kompaktin historiallisen alueen menneisyys ja hankitut kalliit resurssit (Telataipaleen kanava, Stedingkin arkisto, Kotkan historialliset kartat, harrastajatyhmien univormut, tykit ja musketit saataisiin hyödynnettyä koko alueen imagon ja turismiarvon sekä väestön historiallisen tietoisuuden käyttöön?

Alkuvaiheessa ei tarvittaisi välttämättä rahaa lainkaan, ainakaan kunnalliselta taholta. Sen sijaan tarvittaisiin silloin tällöin kokoontuva neuvottelukunta, joka järjestäisi organisointipalvelua ja ja toisi taustatukena jokavuotisille, kiertäville tapahtumille, joihin saapuville joukoille tarvitsee maksaa vain matkakulut ja muutama kilo ruutia.

Mitään byrokraattikäskijää tämä toiminta ei tarvitse eikä halua. Sen sijaanammattiapu redsurssien hankinnassa on tarpeen, samoin kuin laajalle asianomaisille tahoille leviävä informaatio siitä, mitä on tekeillä ja miten itse kukin voisi ja haluaisi tästä laajasta kansalaistoiminnasta hyötyä.

Organisointityön tekninen puoli sopisi luontevasti ammattihenkilöien hoidettavaksi ja sellaisiahan nykyisissä kunnissa jo on. Usean kaupungin ja kunnan osallistuminen toisi pelkätään informaatiotasolla jo synergiaetua.

Jotkut tapahtumat saattaisivat olla kiertäviäkin. Porrassalmelta voitaisiin edetä Parkumäelle ja Puumalaan sekä Pirttimäelle, Utissa ja Kärnäkoskella voitaisiin taistella ja siirtyä sitten solmimaan Värälän rauhaa johonkin sopivaan paikkaan (Liikkalan redutti?).

 Anjalan liitto ansaitsee todella paljon suurempaa tunnettuutta, kuin tähän asti on ollut asian laita ja kuningas Kustaan ja Katariina II:n tapaamiseen voisi liittää Haminan piirityksen.

Mutta vielä konkreettisemmin: aluksi voisivat vaikkapa vain kahden keskeisen kaupungin edustajat (Savonlinna ja Kotka?) kokoontua ja avata yhdessä harrastajien kanssa mahdollisuuksia tuolle laajalle, ”lääninrajat”ylittävälle yhteistyölle.

Ei ole syytä yrittää nielaista kerralla kaikkea, mitä paikallinen historia tarjoaa (vrt. Tykkipursiyhdistys: Turun rauhan raja 1743-1812 ), mutta sen mahdollisuuksien jättäminen käyttämättä olisi pelkkää nurkkakuntaista tyhmyyttä. Innostusta ja kohteita on yltä kyllin saatavilla ja rauta on nyt kuumaa.

On aiesuunnitelmien laatimisen aika. Niiden toteuttamiselle kannattaa hakea EU-rahoitusta, mutta ne on ensin syytä tehdä yksilöidysti ja perustella hyvin. Suomella ja erityisesti itäisellä Suomella on nyt EU:lta saatavia, vähintäänkin moraalisesti.

Tämä Naton etulinja on leikattu irti venäläisen turismin tarjoamasta potentiaalista ja menetykset on nyt korvattava uusilla ideoilla ja uusilla yleisöillä. Kyse on jo miljoonista, mutta siinä mukana on pidettävä myös huoli noista muutaman kymmenen tuhannen budjeteilla pyörivistä kansalaisyhteiskunnan tapahtumista.