perjantai 28. marraskuuta 2025

Kun venäläiset kuumeen saivat

 

Katsahdus menneeseen

 

Kun tuo tolkuton ja säälimätön Ukrainan sota  nyt näyttää lähenevän loppuaan, voi olla kiintoisaa muistella, millaisia olivat mielialat Venäjällä kymmenen vuotta sitten.

Sosiologit yllättyivät konservatiiviseksi ja vakautta hakevaksi arvioidun Venäjän kansan äkillisestä hurahduksesta sotaisen kunnian (tai sellaiseksi ainakin arvioidun) pöyhistelyn johdosta. Traumaahan siinä paranneltiin, 90-luvun krapulaa.

Pitkä ja tuhoisa sota on varmasti myös jättänyt trauman, jonka laatua emme vielä tunne. On luultavaa, että se selitetään omakasi voitoksi ja jopa suureksi voitoksi aggressorista.

Jossakin vaiheessa mielialat kuitenkin normalisoituvat ja muistelijat, tutkijat ja journalistit tekevät tiettäväksi sen, millaista se sota oikeasti oli. Voisi kuvitella, että raitistuminen on seurauksena oikean informaation vähittäisestä tunkeutumisesta kansan tajuntaan. Kerran se kuitenkin tapahtuu.

Mutta nyt siis kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Näin kirjoitin silloin:

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Venäläisen sielun varjo

 

Venäläisen sielun varjostuma

 

Kun Venäjän joukot olivat vallanneet Etelä-Osseetian, eli siis pian 08.08.08. jälkeen, mitattiin kansan mielialaa sosiologisella kyselyllä ja todettiin sen nousseen korkeuksiin. Putinin politiikkaa kannatti 88 prosenttia venäläisistä.

Sosiologien mielestä tuollainen tilanne on epänormaali ja verrattavissa siihen, että ihmisellä on 40 asteen kuume. Ja potilas ei tässä tapauksessa tietenkään ollut Putin, vaan Venäjän kansa.

Krimin liittämisen jälkeen niiden määrä, jotka hyväksyvät Putinin politiikan, on ollut 82-83. Tämäkin on saanut sosiologit ihmettelemään ja etsimään asialle selitystä.

Liberaalin Levada-keskuksen sivuilla asiasta on kesäkuun alussa haastateltu sosiologi Aleksei Levinsonia, joka on kollektiivisen alitajunnan tuntija. Artikkeli on otsikoitu ”Henkinen kuoppa” (Mentalnaja jama).

Levinsonin mielestä Sekä Gruusian sota että Krimin kaappaus ovat toisiinsa verrattavia asioita. Kyseessä on jotakin, joka on ”meidän” tai ainakin entinen ”meidän” ja joka suorittaa petoksen tai aikoo suorittaa sellaisen ja saa rangaistuksensa. Kyseessä on siis oikeudenmukaisuuden toteuttaminen ja samalla näytetään USA:lle ja EU:lle. Tärkeätä on tyyli: näin Venäjä näyttää miten hommat hoidetaan ”meikäläisittän” ja miehekkäästi. Eurooppalaiset puuhastelkoon pakotteiden ja sääntöjen kanssa, mutta meillä tehdään eikä meinata. Tärkeintä on, että käyttäydytään kuin suurvalta.

Mistä sitten juontuu Venäjän kansan taipumus ryhtyä yht’äkkiä niin innokkaasti kannattamaan juuri tuollaisia asioita? Kannattaa muistaa, ettei Krimin riistäminen Ukrainalta olisi pari vuotta sitten tullut kenellekään edes mieleen. Levinsonin mielestä pelkkä viittaaminen yksipuoliseen propagandaan ei riitä, kyseessä on syvempi trauma.

Se juontaa juurensa vuosien 1985-1993 katkerista kokemuksista. Silloin oli petytty kommunismiin ja  ryhdyttiin suurin odotuksin siirtymään normaaliksi sivistyneeksi valtioksi. Tuloksena oli kaaos, jossa kaksi kolmasosaa kansasta vuosien ajan hakkasi päätään seinään, kaikki hajosi.

 Kriisi oli siis kaksinkertainen, ensin petti yksi ja sitten toinen. Sitten oltiinkin kypsiä ajatukselle Venäjän erityistiestä (osobyj put). Se on siitä hyvä käsite, ettei kukaan ainakaan ole selittämässä, että Venäjä on vaikkapa kehityksestä jäljessä. Ei sillä tiellä ole ketään muuta kulkemassa eikä normeja antamassa.

Levinsonin mielestä kriisi jätti venäläiseen sieluun jäljen, joka on kuin varjostuma röntgenkuvassa. Siitä ei tiedä, mitä se on, mutta selvää on, että kyseessä on hyvin paha asia.

Levinson viittaa myös siihen, että 40% venäläisistä kuitenkin vielä hiljattain ilmoitti sympatisoivansa niitä, jotka protestoivat Bolotnajalla. Venäjällä siis haluttiin vallanvaihtoa, mutta toisin kuin Ukrainassa se ei onnistunut. Ehkäpä ukrainalaisia itse asiassa kadehditaan? Joka tapauksessa heille oli erityinen sokki se, että Venäjän kansa niin yksimielisesti kannatti Krimin riistämistä.

Joka tapauksessa Venäjän kollektiivinen tajunta on nyt Levinsonin mielestä mentaalisessa ja moraalisessa kuopassa, josta on vaikea nousta. Innostuksen huumassa monet ovat vieläpä tulleet sanoneeksi yhtä ja toista sellaista, jota eivät olisi aiemmin pitäneet säädyllisenä. Kun kuume laskee, on mennen kanssa vielä elettävä. Nyt Venäjä tarvitsisi katharsista, ehkäpä Saharovin kaltaista moraalista johtajaa, joka aikoinaan uskalsi sanoa totuuden Afganistanista ja sai mielet muuttumaan.

En epäile Levinsonin pätevyyttä venäläisen sielun tuntijana. Hän on tutkinut sitä muun muassa antamalla ihmisten piirtää kuvia Venäjän ja ulkomaiden suhteesta. Tuloksena on ollut kuvia valtavasta Venäjästä, jota ympäröi vähäpätöinen vihamielinen periferia. Sen raivoaminen vain korostaa Venäjän suuruutta.

Levinson on oikeassa ainakin siinä, että kuume aina aikanaan laskee. Nyt se on havaittavissa Itä-Ukrainan kohdalla, jota vielä maaliskuussa haluttiin kovasti liittää Venäjän yhteyteen. Nyt asenne on jo paljon varovaisempi ja sotilaallista väliintuloakin kannattaa suhteellisen harva (11%  ehdottomasti, 20% yleisesti ottaen kyllä). Sitä vastaan on selvä enemmistö (32% ehdottomasti ei, 24% lähinnä ei).

Kieltämättä nämäkin ovat aika korkeita lukuja ja hyvin yllättäviä sen valossa, mikä venäläisten suhde veljeskansaan on viime vuosikymmeninä ollut. Varmasti suuri merkitys on ollut sillä propagandalla, jonka mukaan venäläisiä Ukrainassa ahdistelevat fasistit ja ”benderiläiset” (Banderan aatetoverit, joita jostakin syytä ruvettiin nimittämään termillä, joka tuo mieleen veijariromaanin sankarin, Ostap Benderin).

Ja mitä me suomalaiset opimme tästä, vai opimmeko mitään? Kun lukee tutkimuksia siitä, miten suhtautuminen eri maihin on Venäjällä viime aikoina muuttunut, voi todeta, ettei Suomea näy vihamielisiksi arveltujen luettelossa. Sen sijaan se löytyy ystävämaiden joukosta ja on suunnilleen Italian ja Mongolian kanssa samalla tasolla. Varsin korkeana pidettävä pistemäärä 5-7 vuosina 2005-2011 on tosin laskenut: vuonna 2013 tuli 4 pistettä ja 2014 3, mutta johtuen tutkimuksen luonteesta (oli nimettävä 5 Venäjälle ystävällisintä maata) on Suomen sijoitus enemmän tai vähemmän satunnainen ja kertonee erityisesti siitä, ettei se monelle tule erityisesti mieleen.

Joka tapauksessa Suomea voi verrata Ukrainaan, joka vielä viime vuonna sai 16 pistettä ja nyt vain yhden. Kovin yllättävää ei ole, että EU:n suosio on nyt pohjamudissa ja 60% suhtautuu siihen enemmän tai vähemmän kielteisesti. Yllätys monelle lienee sen sijaan se, että Kiinan suosio, joka on viime vuosina kasvanut pariinkymmeneen prosenttiin, onkin tänä vuonna harpannut peräti neljäänkymmeneen.

Mutta suurvaltapolitiikka on ennenkin ohjaillut kansojen sympatioita. Muistakaamme vain sitä, miten kuumia russofiilisiä sympatioita heräsi Ranskassa 1800-luvun lopulla, kun siellä huomattiin, että Venäjä, tuo äskeinen vihollinen ja milteipä perivihollinen voisikin auttaa lyömään saksalaiset ja palauttamaan Elsass-Lothringenin. Samalla toteutuisi sekä historiallinen oikeudenmukaisuus että palautettaisiin Ranskan kunnia!

Mutta Suomessa meillä ei ole Venäjän kanssa mitään kalavelkoja selvitettävänä. Tuskin Venäjän kansa edes osaa olla katkera suomalaisten torjuntavoitosta, koska siellä luullaan, että sodan voittivatkin venäläiset. Minun ainakin olisi vaikea kuvitella, että sodan syy voisi löytyä vaikkapa jonkun puolihullun dosentin keittelemästä lapsenruokkojutusta. Ei Venäjän kansa sentään niin ailahtelevaa liene.

Alueellisessa mielessä Venäjä on varmastikin tällä suunnalla tyydytetty eikä meillä ole mitään syytä hankkia itsellemme ikävyyksiä niiden ristiriitojen takia, joita joillakin toisilla Venäjän kanssa saattaa tulla.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita nimellä.