Katsahdus
menneeseen
Kun tuo tolkuton
ja säälimätön Ukrainan sota nyt näyttää
lähenevän loppuaan, voi olla kiintoisaa muistella, millaisia olivat mielialat
Venäjällä kymmenen vuotta sitten.
Sosiologit
yllättyivät konservatiiviseksi ja vakautta hakevaksi arvioidun Venäjän kansan
äkillisestä hurahduksesta sotaisen kunnian (tai sellaiseksi ainakin arvioidun)
pöyhistelyn johdosta. Traumaahan siinä paranneltiin, 90-luvun krapulaa.
Pitkä ja
tuhoisa sota on varmasti myös jättänyt trauman, jonka laatua emme vielä tunne.
On luultavaa, että se selitetään omakasi voitoksi ja jopa suureksi voitoksi
aggressorista.
Jossakin
vaiheessa mielialat kuitenkin normalisoituvat ja muistelijat, tutkijat ja
journalistit tekevät tiettäväksi sen, millaista se sota oikeasti oli. Voisi
kuvitella, että raitistuminen on seurauksena oikean informaation vähittäisestä
tunkeutumisesta kansan tajuntaan. Kerran se kuitenkin tapahtuu.
Mutta nyt siis
kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Näin kirjoitin silloin:
sunnuntai 8.
kesäkuuta 2014
Venäläisen
sielun varjostuma
Kun Venäjän
joukot olivat vallanneet Etelä-Osseetian, eli siis pian 08.08.08. jälkeen,
mitattiin kansan mielialaa sosiologisella kyselyllä ja todettiin sen nousseen
korkeuksiin. Putinin politiikkaa kannatti 88 prosenttia venäläisistä.
Sosiologien
mielestä tuollainen tilanne on epänormaali ja verrattavissa siihen, että
ihmisellä on 40 asteen kuume. Ja potilas ei tässä tapauksessa tietenkään ollut
Putin, vaan Venäjän kansa.
Krimin
liittämisen jälkeen niiden määrä, jotka hyväksyvät Putinin politiikan, on ollut
82-83. Tämäkin on saanut sosiologit ihmettelemään ja etsimään asialle
selitystä.
Liberaalin
Levada-keskuksen sivuilla asiasta on kesäkuun alussa haastateltu sosiologi
Aleksei Levinsonia, joka on kollektiivisen alitajunnan tuntija. Artikkeli on
otsikoitu ”Henkinen kuoppa” (Mentalnaja jama).
Levinsonin
mielestä Sekä Gruusian sota että Krimin kaappaus ovat toisiinsa verrattavia
asioita. Kyseessä on jotakin, joka on ”meidän” tai ainakin entinen ”meidän” ja
joka suorittaa petoksen tai aikoo suorittaa sellaisen ja saa rangaistuksensa.
Kyseessä on siis oikeudenmukaisuuden toteuttaminen ja samalla näytetään USA:lle
ja EU:lle. Tärkeätä on tyyli: näin Venäjä näyttää miten hommat hoidetaan
”meikäläisittän” ja miehekkäästi. Eurooppalaiset puuhastelkoon pakotteiden ja
sääntöjen kanssa, mutta meillä tehdään eikä meinata. Tärkeintä on, että
käyttäydytään kuin suurvalta.
Mistä sitten
juontuu Venäjän kansan taipumus ryhtyä yht’äkkiä niin innokkaasti kannattamaan
juuri tuollaisia asioita? Kannattaa muistaa, ettei Krimin riistäminen
Ukrainalta olisi pari vuotta sitten tullut kenellekään edes mieleen. Levinsonin
mielestä pelkkä viittaaminen yksipuoliseen propagandaan ei riitä, kyseessä on
syvempi trauma.
Se juontaa
juurensa vuosien 1985-1993 katkerista kokemuksista. Silloin oli petytty
kommunismiin ja ryhdyttiin suurin odotuksin siirtymään normaaliksi
sivistyneeksi valtioksi. Tuloksena oli kaaos, jossa kaksi kolmasosaa kansasta
vuosien ajan hakkasi päätään seinään, kaikki hajosi.
Kriisi oli
siis kaksinkertainen, ensin petti yksi ja sitten toinen. Sitten oltiinkin
kypsiä ajatukselle Venäjän erityistiestä (osobyj put). Se on siitä hyvä
käsite, ettei kukaan ainakaan ole selittämässä, että Venäjä on vaikkapa
kehityksestä jäljessä. Ei sillä tiellä ole ketään muuta kulkemassa eikä normeja
antamassa.
Levinsonin
mielestä kriisi jätti venäläiseen sieluun jäljen, joka on kuin varjostuma
röntgenkuvassa. Siitä ei tiedä, mitä se on, mutta selvää on, että kyseessä on
hyvin paha asia.
Levinson viittaa
myös siihen, että 40% venäläisistä kuitenkin vielä hiljattain ilmoitti
sympatisoivansa niitä, jotka protestoivat Bolotnajalla. Venäjällä siis
haluttiin vallanvaihtoa, mutta toisin kuin Ukrainassa se ei onnistunut. Ehkäpä
ukrainalaisia itse asiassa kadehditaan? Joka tapauksessa heille oli erityinen
sokki se, että Venäjän kansa niin yksimielisesti kannatti Krimin riistämistä.
Joka tapauksessa
Venäjän kollektiivinen tajunta on nyt Levinsonin mielestä mentaalisessa ja
moraalisessa kuopassa, josta on vaikea nousta. Innostuksen huumassa monet ovat
vieläpä tulleet sanoneeksi yhtä ja toista sellaista, jota eivät olisi aiemmin
pitäneet säädyllisenä. Kun kuume laskee, on mennen kanssa vielä elettävä. Nyt
Venäjä tarvitsisi katharsista, ehkäpä Saharovin kaltaista moraalista johtajaa,
joka aikoinaan uskalsi sanoa totuuden Afganistanista ja sai mielet muuttumaan.
En epäile
Levinsonin pätevyyttä venäläisen sielun tuntijana. Hän on tutkinut sitä muun
muassa antamalla ihmisten piirtää kuvia Venäjän ja ulkomaiden suhteesta.
Tuloksena on ollut kuvia valtavasta Venäjästä, jota ympäröi vähäpätöinen
vihamielinen periferia. Sen raivoaminen vain korostaa Venäjän suuruutta.
Levinson on
oikeassa ainakin siinä, että kuume aina aikanaan laskee. Nyt se on
havaittavissa Itä-Ukrainan kohdalla, jota vielä maaliskuussa haluttiin kovasti
liittää Venäjän yhteyteen. Nyt asenne on jo paljon varovaisempi ja
sotilaallista väliintuloakin kannattaa suhteellisen harva
(11% ehdottomasti, 20% yleisesti ottaen kyllä). Sitä vastaan on
selvä enemmistö (32% ehdottomasti ei, 24% lähinnä ei).
Kieltämättä
nämäkin ovat aika korkeita lukuja ja hyvin yllättäviä sen valossa, mikä
venäläisten suhde veljeskansaan on viime vuosikymmeninä ollut. Varmasti suuri
merkitys on ollut sillä propagandalla, jonka mukaan venäläisiä Ukrainassa
ahdistelevat fasistit ja ”benderiläiset” (Banderan aatetoverit, joita jostakin
syytä ruvettiin nimittämään termillä, joka tuo mieleen veijariromaanin
sankarin, Ostap Benderin).
Ja mitä me
suomalaiset opimme tästä, vai opimmeko mitään? Kun lukee tutkimuksia siitä,
miten suhtautuminen eri maihin on Venäjällä viime aikoina muuttunut, voi
todeta, ettei Suomea näy vihamielisiksi arveltujen luettelossa. Sen sijaan se
löytyy ystävämaiden joukosta ja on suunnilleen Italian ja Mongolian kanssa
samalla tasolla. Varsin korkeana pidettävä pistemäärä 5-7 vuosina 2005-2011 on
tosin laskenut: vuonna 2013 tuli 4 pistettä ja 2014 3, mutta johtuen
tutkimuksen luonteesta (oli nimettävä 5 Venäjälle ystävällisintä maata) on
Suomen sijoitus enemmän tai vähemmän satunnainen ja kertonee erityisesti siitä,
ettei se monelle tule erityisesti mieleen.
Joka tapauksessa
Suomea voi verrata Ukrainaan, joka vielä viime vuonna sai 16 pistettä ja nyt
vain yhden. Kovin yllättävää ei ole, että EU:n suosio on nyt pohjamudissa ja
60% suhtautuu siihen enemmän tai vähemmän kielteisesti. Yllätys monelle lienee
sen sijaan se, että Kiinan suosio, joka on viime vuosina kasvanut
pariinkymmeneen prosenttiin, onkin tänä vuonna harpannut peräti
neljäänkymmeneen.
Mutta
suurvaltapolitiikka on ennenkin ohjaillut kansojen sympatioita. Muistakaamme
vain sitä, miten kuumia russofiilisiä sympatioita heräsi Ranskassa 1800-luvun
lopulla, kun siellä huomattiin, että Venäjä, tuo äskeinen vihollinen ja
milteipä perivihollinen voisikin auttaa lyömään saksalaiset ja palauttamaan
Elsass-Lothringenin. Samalla toteutuisi sekä historiallinen oikeudenmukaisuus
että palautettaisiin Ranskan kunnia!
Mutta Suomessa
meillä ei ole Venäjän kanssa mitään kalavelkoja selvitettävänä. Tuskin Venäjän
kansa edes osaa olla katkera suomalaisten torjuntavoitosta, koska siellä
luullaan, että sodan voittivatkin venäläiset. Minun ainakin olisi vaikea
kuvitella, että sodan syy voisi löytyä vaikkapa jonkun puolihullun dosentin
keittelemästä lapsenruokkojutusta. Ei Venäjän kansa sentään niin ailahtelevaa
liene.
Alueellisessa
mielessä Venäjä on varmastikin tällä suunnalla tyydytetty eikä meillä ole
mitään syytä hankkia itsellemme ikävyyksiä niiden ristiriitojen takia, joita
joillakin toisilla Venäjän kanssa saattaa tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.