Paholaisen inkarnaatiot

 

Narsisti Andalusiassa

Michel de Castillo. Tara. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY 1963, 339 s.

 

Blogeissa jo pari kertaa mainittu, hirveän lapsuuden kokenut ranskalais-espanjalainen kirjailija Michel de Castillo kuvaa tässä romaanissaan ajanjaksoa 1920-luvulta Espanjan kansalaissotaan.

Luulen, että kirjan ymmärtämiseksi on otettava huomioon hänen oma kokemuksensa hylättynä lapsena ja kenties myös nostalgia, joka joskus 1950-luvulla kohdistettiin kansalaissotaa edeltävään maailmaan.

De Castillon tyyli on etenkin kirjan alussa laulavan runollista ja suurtilallisten Andalusia kuvastuu siinä jonkinlaisena paratiisina, jossa miehet olivat todellisia miehiä ja naiset ihania kuin enkelit.

Andalusialaisen caballeron suurimpiin omaisuuksiin kuului kunnia ja nimenomaan itsekunnioitus. Intohimokaan ei saanut sitä vahingoittaa, niin vastustamatonta kun se voi ollakin.

Mitä muuten tuohon kuvitteelliseen Andalusiaan tulee, sen kansa kuvataan sielultaan kyllä runolliseksi ja elämän ja kuoleman draamaa ihmetellen rakastavaksi. Se ilmenee muun muassa härkätaistelujen nousemisessa juuri siellä elämää suuremmaksi harrastukseksi, asiaksi, joka herättää todellista hartautta.

1960-luvun elokuva ”Verta ja hiekkaa” (Sangre y arena) oli tämän asian perinpohjainen rienaus. Olisi kiinnostavaa tietää, miten sitä arvosteltiin aikansa Andalusiassa.

Uskontoon taas täällä suhtaudutaan hieman kahtalaisella tavalla. Prelaatteja ja munkkeja halveksitaan ja saatetaan sanoa, että he levittävät ympärilleen pahaa hajua, joten heistä pitää pysytellä erossa.

Kuitenkin pääsiäisviikon -semana santa- kulkue Sevillassa lumoaa kaikki tuhansine viittaa kantavine katujineen ja kannettavine pasoineen, pyhiä tapahtumia esittävine telineineen. Se saa jopa uskontoon varsin nuivasti suhtautuvan caballeron liikutuksesta heikoksi.

Tuon voin hyvin uskoa. Tuhansien ihmisten kulkue viime keväänä Málagassa oli unohtumaton elämys.

Mutta siinä kyseessä on ennen muuta kansanjuhla. Kirjailijan mukaan sen laulussakaan ”ei ole  mitään kristillistä. Se tuntuu syntyneen aikojen syvyyksistä rodun elinvoiman todistajana. Se on vakavan ja intohimoisen Itämaan viesti, rodun, joka kauhistuu kuolemaa, koska se niin suuresti rakastaa elämää. Se itkee juutalaisin mdulaatioin Kristuksen kuolemaa.

Toki asiaan kuuluu ihmeiden odottaminen ja niiden anominen Seitsemän tuskan neitsyeltä, Macarenalta. Pyhä neitsyt ei täälläkään ole yksi, vaan hänellä on monta ilmenemismuotoa kuin antiikin jumalilla. Muuten, Andalusia oli roomalaisten aikanakin koko valtakunnan roomalaisin osa, todistaa muuan patriootti.

 Tässä helteiden ja intohimojen maassa kasvaa kirjan sankaritar naiseksi. Hän saa mieluiseksi yllätyksekseen kuulla jo ensimmäiset ”piropos” -kohteliaisuudet, joita  miehillä on tapana heittää ohi kulkeville naisille. Joskus sanotaan vain ”guapa” (ihana), joskus ollaan hieman härskejäkin.

Hän oppii myös, ettei noille kohteliaisuuksille saa antaa vähintäkään huomiota. Naisen rooliin kuuluu ylhäisyys, joka odottaa palvontaa itsestään selvänä asiana. Tasa-arvo olisi yksinkertaisesti yhtä rienaava kuin naurettavakin asia.

Sankarittaren isä on paikallisten hyveiden henkilöitymä ja ennen muuta arvokas ja omanarvontuntoinen, härkien ja hevosten suuri tuntija.

Hänen vaimonsa on kirjan paholainen. Hän on irlantilainen kaunotar, joka narsistina menee mihin äärimmäisyyksiin tahansa oman itsensä palvonnassa. Mitään muuta hän ei voikaan rakastaa ja jopa hänen tyttärestään tulee hänelle koston välikappale. Äiti haluaa tuhota lapsensa saadakseen koston tyydytyksen.

Tässähän tietenkin näemme taas vanhan Medeia-teeman, joka nykyään on feministien piirissä taas kasvanut kultiksi. Aikamme sankaritar on täysin kehittyneenä juuri Medeia, jolle koko maailma on vain hänen oman narsisminsa näyttämö. Lapset ovat ennen muuta vain yksi väline muiden joukossa.

Äiti sattuu olemaan myös nymfomaani, joka pakenee kotoa tytär mukanaan ja elää omalle irstailulleen ja itsensä palvonnalle. Hän saa mukaansa jopa kelpo miehiä, joiden merkitys on tietenkin myös vain välineellinen.

Mukaan tarttuu myös ajan intelligentsijaa, joka on typerää ja omahyväistä ja luulee nousevansa Tolstoita ja Dostojevskia ylemmäs heitä pilkatessaan. Tytär ymmärtää tämän falskiuden jo lapsena.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat osaksi Cordoban ja Sevillan tienoille ja sitten Màlagaan, jonne äiti lapsineen lähtee ennen kuin pakenee Eurooppaan, jossa koetaan jopa ankea Weimarin Saksan Berliini ja köyhtymisen alennus, josta tietenkin saa kärsiä ennen muuta lapsi.

Pitäisin kirjan narsismin kuvausta jopa yllättävän uskottavana, sitäkin suuremmalla syyllä, kun sitä ei ymmärtääkseni vielä ollut diagnosoitu eikä feminismikään ollut täysin omaksunut sen nistamista palvonnan kohteeksi. Toki Ibsenin ”Nukkekoti” antoi jo asiasta esimakua.

Muuten kirja on kiinnostava myös Andalusian kuvauksena, olkoonkin, että kyseessä on ennen muuta kuvitteellinen Andalusia. Jo tuohon aikaan siitä oli tulossa eurooppalaisen ja varmaankin myös espanjalaisen eksotiikannälkäisen ylemmän keskiluokan mekka.

Sivumennen sanoen, muutto Baskimaahan ”kaikkien noiden Espanjoiden läpi” on paikalliselle palvelijalle pelottava matka tuntemattomaan. Se merkitsi matkaa ulkomaille, mitä se kirjailijan mukaan olikin.

Málagan härkätaisteöluja kuvasi jokseenkin sairaalloisella nekrofilialla Ernst Hemingway teoksessaan ”Kuolema iltapäivällä” ja andalusialaiset mustalaisethan (Carmen) olivat saaneet paikkansa romanttisessa kirjallisuudessa jo 1800-luvulla.

Suomalaiset merenkulkijat suuntasivat yhä uudelleen matkansa Espanjaan ja sen rannikkoa pitkin Ranskaan, viemään lankkuja ja ghakemaan suolaa. Espanjalainen, tulinen señorita kuului myös oman eksotiikkamme kuvastoon, mantiljoineen ja bolerohameineen.

Kuunnelkaapa vain maailmansotien välisen ajan merimieslauluja. Niitä löytyy You tubesta vaikka millä mitalla. Espanjaan siellä mennään, ellei nyt sitten yksin tein Afrikkaan ja hieman kauemmas. Useinhan mentiin Australiaankin, mutta sieltä nyt ei ollut mitään kerrottavaa. Senjoriitat olivat toista.

Tuosta ajasta on kulunut nyt suunnilleen sata vuotta ja yli eli vähintään kolme sukupolvea. Muistan kuitenkin, miten muuan hieman varakkaampi sukulainen oli käynyt jossakin Málagasssa vielä 1950-luvulla ja kertoi kokemuksiaan kuin merimiesjuttua.

Koko Suomen kansahan sitten yhtäkkiä heräsi Kalevi Keihäsen mukana matkailuun heti 1960-luvulla ja matkusti Espanjaan porsasjuhlia viettämään. Suomen pankkikin myi pesetoja auliisti.

Andalusia oli vielä siihenkin aikaan köyhyydestä ja oppimattomuudesta vasta pois pyrkimässä ja sen palkkataso oli matala. Se oli kuten Suomi oli ollut 1800-luvun lopulla. Siis kehitysmaa.

Mutta kuten meiltä on turha enää tulla etsimään Kauppis-Heikin ja Teuvo Pakkalan Suomea, yhtä turha on tulla tänne Andalusiaan etsiskelemään niitä menneen talven lumia, joita De Castillo kirjassaan kuvaa.

Tuo paholaismainen narsistin tyyppi, joka pakonomaisesti tekee pahaa itseään toteuttaakseen, löytyy sen sijaan kaikkialta. Itse asiassa se taitaa olla aikakautemme muuan keskeinen symboli, joka on korotettu jalustalle. Valitettavasti.