Totuuden
hetki
Tässä on nyt jo
muutaman vuoden ajan saatu kuulla ja lukea asiantuntijoiden ja muidenkin povaajien
kertomuksia siitä, miten tuossa Ukrainan sodassa ehdottomasti käy.
Iltapäivälehtien
tietojen mukaan Putin on ollut kuolemaisillaan jo useamman vuoden ja tutkijat
ovat hyvin vakuuttavasti todistelleet, ettei Venäjä voi enää montaa viikkoa
kestää.
Tuota
katsellessa on tullut mieleen vanha vitsi,
jonka mukaan Neuvostoliiton virallinen uskonto on ”zavtrabuddismi” (завтрабудизм, vrt. zavtra budet
-huomenna se tulee, tapahtuu).
Huomautan, että
talvisodankin menestykset nostattivat aikoinaan optimisin, joka tarttui jopa J.K.
Paasikiveen. Väinö Tannerin mukaan ”tuo varonainen mies” yhtyi jo hänkin siihen
laajalti levinneeseen ajatukseen, jonka mukaan Suomen aseellinen toiminta
saattaisi olla se maailmanhistoriallinen tekijä, katalysaattori, joka
romahduttaisi koko savijalkaisen jättiläisen, Neuvostoliiton.
Niinhän ei toki
tapahtunut, mutta tätä taustaa vasten kai ymmärrämme paremmin sen, miksi koko
Suomi niin katkerasti itki ja suruliputti, kun Moskovan rauhan ehdot
julkaistiin.
Eihän siinä näin
pitänyt käydä. Koko Karjalan riistäminen Suomelta oli ilmiselvä vääryys ja sen
kohtuuttomuutta alleviivasi se, ettei vihollinen ollut edes päässyt niille
rajoille, joita se vaati. Sitä paitsi verta oli vuodatettu tavattomasti. Eikö
se ollut jo syy saada aikaan kohtuullinen lopputulos?
Molotovin
virallisen lausunnon mukaan veren vuodattaminen oli nimenomaan syy saada paljon
enemmän alueita, kuin ennen sotaa oli vaadittu. Veri oli vuotanut ilman
Neuvostoliiton syytä, kertoi neuvostohallituksen päämies ja tarkoitti sillä,
ettei Moskovassa ollut lainkaan varauduttu sellaiseen vastarintaan ja
jättitappioihin, kuin sitten saatiin kokea. Jonkin oli siitä maksettava.
Jokainen kai
ymmärtää, ettei enempää Stalin vuonna 1939 uin Putin vuonna 2022 halunnut
mitään sotaa, vaan käski suorittamaan sotilaallisen pikaisen ja tyylikkään operaation,
jollaiselle oli pätevät geopoliittiset syyt ainakin omasta mielestä.
Sitten taas kävi
niinkin kävi. Tässä sitä ollaan ja kuusinumeroinen määrä sotilaita on tapettu
molemmin puolin. On yhä uudelleen maksettu paljolla verellä, vaikka ei tiedetä,
mitä sillä voi saada. Tietenkin haluttaisiin kaikki mahdollinen.
Euroopassa sotaa
seuraava lehteriyleisö ja erityisesti nenäliinojaan huiskuttavat naiset ovat
lähes hysteerisesti vaatineet, ettei hyökkääjälle saa antaa mitään siitähän se
vain innostuu eikä oikeutta enää sitten maailmassa ole.
Kannattaisi
kuitenkin muistaa, että se rajakiista, josta sota sitten kehkeytyi, syntyi
todellisen ongelman ympärille. Niin vakavat ongelmat, jotka synnyttävät
aseellista toimintaa, on ratkaistava kestävällä tavalla. Yleensä tosiaan
tarvitaan muutoksia eikä pelkkiä julistuksia.
Venäjä meni
tässäkin asiassa koheltamaan voittamattomuuteensa luottaen ja maalasi itsensä nurkkaan,
mistä seurasi kansainvälinen eristyminen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei
tuota ongelmaa olisi syytä ratkaista.
Yleensä toimiva ratkaisu
syntyy vain sellaisessa ilmapiirissä, jossa asioista voidaan keskustella järkevästi.
Versailles’n rauhaa solmittaessa ilmapiiri oli pahasti tulehtunut. Sitä se on
nytkin.
On outoa
havaita, että jopa Suomessa järkevä keskustelu tästä aiheesta on jo kauan ollut
mahdotonta. Mitään vaihtoehtoja ei ole pidetty mahdollisina, lukuun ottamatta
koko Venäjän pilkkomista halukkaiden saataville. Ongelmana kuitenkin on, ettei
se halua, eivätkä muut pysty pakottamaan.
On tarvittu
kolmas voima, jolla on muutakin kuin iskulauseita takanaan. Se on nyt tullut,
mutta kun Trump ja Putin esittävät oman varianttinsa verenvuodatuksen lopettamisen
ehdoksi, se torjutaan suuresti kauhistuneina. Sotaan ei kuitenkaan ole voimaa
sekaantua, vaikka haluakin olisi. Eurooppa on tässä pelissä pelkkä eunukki,
jonka kimeä ääni herättää korkeintaan hilpeyttä, jos sitä korotetaan.
Moraalista
närkästystä on ilma sakeanaan, minkä voi ymmärtää, Oudompaa on, että se
kohdistuu myös ukrainalaisiin nuoriin miehiin: miksi he eivät halua kuolla
maansa puolesta? Eurooppalaisuus edellyttäisi sitä, ainakin Tyrtaioksen ”Ateenalaisten
laulun” perusteella arvioiden.
Onhan tässä
tosiaan verta vuodatettu sammioittain. Onko se syy vuodattaa aina vain lisääkin,
vai olisiko mahdollista ajatella, että nyt riittää jo tätä sorttia, jota on jo
kokeiltu? Älkää kysykö naisilta, jos haluatte jälkimmäisen vaihtoehdon.
Mutta kun on
rahat loppu, niin ne ovat loppu, vaikka kuinka olisi ison talon poika, sanoo
vanha sanaparsi.
Ehkä
Venäjän voisi kukistaa jo huomenna, mutta ehkä se venyisikin ylihuomiseen ja ehkäpä
sitäkin kauemmas. Ehkä konflikti jäätyisi ikuiseksi, muistuttamaan Koreoiden välisiä
suhteita? Minkä ongelman se ratkaisisi ja kuka siitä hyötyisi?
Kaikilla
varianteilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Talvisodan rauha oli tavattoman
raskas ja aivan ansaitsematon pakkorauha, mutta siihen suostuttiin ja se
kestettiin. Ehkäpä Ukrainassa voitaisiin tehdä samoin?
Tässä vielä pari
pohdintaa asiasta silloin, kun tapettuja vielä oli suhteellisen vähän:
maanantai 28.
maaliskuuta 2022
Veren hinta
ja rauha
Katselin tässä
netistä ukrainalaisten haastatteluja aiheesta, millaiset rajojen pitäisi olla
sodan jälkeen. Haastattelu oli venäjäksi, jota ukrainalaiset yleensä osaavat
yhtä moitteettomasti kuin irlantilaiset osaavat englantia.
Nuo mummot ja
vaarit ja muut kadunmiehet eivät näyttäneet olevan ainakaan stereotyyppisiä
fasistisia banderalaisia tai edes benderiläisiä (ks.
Bender, Ostap, Turkin alamainen), joista on niin paljon puhuttu. Tavallisia
pieneläjiä ne kaiketi olivat, sitä lajia, joka haluaa elää rauhassa, kasvattaa
lapsia ja säilöä syksyisin marjoja ja sieniä.
Mielipiteet
tuosta raja-asiasta olivat heillä yleensä aika selvät: rajat on palautettava
täsmälleen sellaisiksi, kuin ne olivat ennen sotaa. Myös Krim kuuluu
Ukrainalle. Meidän pojat ovat niin paljon verta vuodattaneet, että muunlainen
ratkaisu on mahdoton hyväksyä.
Tämä
verenvuodatukseen ja rauhanehtoihin liittyvä kysymys on tietenkin ikivanha ja
ikituore. Talvisodassa suomalaiset saivat tapettua sellaisen määrän
puna-armeijalaisia, että heidän käsityksensä mukaan siitä olisi pitänyt jo
koitua jonkinlainen palkintokin.
Omia poikia meni
myös viisinumeroinen luku ja ajatus siitä, että nuo uhrit olivat ”lunastaneet
maan”(?), oli voimakkaasti esillä. Muistettakoon talvisodan romaanikilpailun
voittaja: Viljo Sarajan Lunastettu maa. Se oli viritykseltään hyvin
uskonnollinen ja paatoksellinen kirja, jossa lienee melko lailla välittynyt
ajankohdan henki.
Mannerheimkin
puhui aikoinaan miekkavalassaan heimomme veren kastelemasta, pyhästä Karjalan
maasta. Tuo veri antoi oikeuden tuohon maahan.
Mitä venäläisiin
tulee, autonomian ajan lopulla ns. Suomi-syöjät puhuivat myös siitä, että koko
suuriruhtinaskunta on venäläisellä verellä ostettua maata. Oli
suurta vääryyttä, että suomalaiset olivat tosiasiassa perustaneet siellä oman
hallintonsa ja tuskin edes sietivät venäläisiä vierainaan. Niinpä Suomi oli
valloitettava takaisin.
Koko ajatus
siitä, että maata ostettaisiin verellä, on outo. Oman maan, synnyinseudun
puolustaminen aseellisesti on toki ehdottoman normaali asia, mutta imperiumin
rakentaminen väkivalloin ei tule yhtään sen oikeudenmukaisemmaksi siitä, että
siinä menetetään myös omia sotilaita.
Myös puolustaja
menettää niitä. Kumman uhria siis voitaisiin pitää arvokkaampana? Riippuuko
asia kuolleiden määrästä?
Asialla on joka
tapauksessa ollut käytännön merkitystä ja on yhä. Imperialistisen valtion on
hyvin vaikea luopua sellaisesta ryöstösaaliista, jonka saamiseksi on tapatettu
huomattavan suuri määrä miehiä.
Ajatelkaamme
talvisotaa. Heti sen alussahan solmittiin Neuvostoliiton ja Kuusisen
hallituksen välinen sopimus, jossa Suomi luovutti kannakselta suunnilleen sen
alueen, joka oli ollut tarkoitus liittää emämaahan jo ennen ensimmäistä
maailmansotaa. Siinä ei ollut yhtään kaupunkia mukana.
Vastineeksi
Suomi sai valtavat alueet Itä-Karjalasta, ei suinkaan sitä kaksi kertaa
suurempaa aluetta, josta oli puhuttu neuvotteluissa, vaan kymmeniä kertoja
suuremman alueen, johon kuuluivat, kuten sanottiin, Itä-Karjalan varsinaisesti
karjalaiset alueet, Aunus ja Uhtua siinä luvussa.
Toteutettiin
siis Suur-Suomi ja muistettakoon, että sopimus astui heti voimaan eikä ollut
siis mikään propagandalupaus. Sen ratifiointi piti suoritettaman mahdollisimman
pian Helsingissä, mutta odottaa yhä tekemistään ja koko sopimus lieneekin
katsottava rauenneeksi, kun toinen osapuolikin menetti jo aikoinaan
tunnustuksensa.
Sen sijaan, että
urhoollisesti taistellut Suomi olisi saanut lisää alueita, siltä riistettiin
suuri määrä entisiäkin. Talvisodan päättymisen johdosta pitämässään puheessa
Molotov motivoi asiaa sillä, että niin paljon verta oli vuotanut ilman
meidän syytämme.
Tämähän kuulosti
pilkanteolta, mutta luultavasti Molotov oli omalla tavallaan oikeassa: eihän
sitä Moskovassa ollut ajateltu, että puna-armeija joutuisi oikeasti
taistelemaan, tarkoitus oli suorittaa parin päivän erikoisoperaatio, jonka
lopputuloksesta oli jo sovittu.
Rauhanehtoja
Molotov kuvasi erityisen jalomielisiksi muun muassa siksi, että Suomi sai pitää
Petsamon. Hänen mielestään ne antaisivat hyvän pohjan ystävällisten
naapurisuhteiden kehittymiselle.
Suomalaisten
korvissa koko puhe oli pilkantekoa ja vielä pahempaakin. Siinähän myös
väitettiin suomalaisten soveltaneen epäinhimillisiä taistelutapoja ja koko
puheen ilmeinen tarkoitus oli sumutus: haluttiin kaikkien unohtavan, mitä oli
joulukuussa tullut sovittua ja puhuttua. Syypää oli Suomi ja sai nyt ansaitun
rangaistuksensa.
Kun Ukrainaan
nyt jossakin vaiheessa tulee rauha, olisi tärkeää, että se olisi
oikeudenmukainen ja voisi tyydyttää kaikkien osapuolten kohtuullisia ja
perusteltuja vaatimuksia. Se, että paljon verta on vuotanut, ei voi
kummallekaan osapuolelle olla se kaikkein pätevin ja vihoviimeinen argumentti
väkivaltaisen rauhan puolesta. Rajanmuutokset ovat todennäköisesti tarpeen,
elleivät osapuolet tyydy autonomian tapaisiin takuisiin vähemmistöille.
Uusien rajojen
määrittelemiseksi ja niiden kollektiiviseksi siunaamiseksi olisi tarpeen uusi
ETYK, kuten olen aina silloin tällöin yrittänyt sanoa. Mikäli esimerkiksi
Venäjä vetää ne yksipuolisesti ja siunaa ne sitten itse järjestämällään
kansanäänestyksellä, jonka puolueettomiksi tarkkailijoiksi kutsutaan joitakin
puolihulluja putinoideja, on ainekset seuraavaa sotaa varten jo valmistettu.
Suuret
miestappiot ja tuhotyöt katkeroittavat takuuvarmasti mieliä ja vaativat
ihmisten mielissä kostoa. On selvää, ettei hyökkääjänkään puolella ymmärretä
tappioiden olevan itse asiassa itse aiheutettuja, vaan uskotaan mieluummin oman
TV:n levittämiä houreita.
Epäoikeudenmukaisiksi
koetut kostorauhat ovat joka tapauksessa myrkkyä kansainvälisille suhteille.
Ukraina on osoittanut suurta yksimielisyyttä ja urhoollisuutta, ja enimmät
vastapuolen propagandistiset puheet ovat jo pelkästään sen ansiosta menettäneet
uskottavuutensa.
Ei kuitenkaan
ole realistista odottaa, että rauhasta voisi tulla Ukrainan sanelema. Myöskään
venäläisten häpeämättömät vaatimukset Ukrainan valtion aseistariisunnasta ja
sen sisäisten asioiden sanelusta tuskin menevät läpi missään neuvotteluissa.
Nehän ovat luonteeltaan pikemmin sellaisia ultimaatumeita, joihin myöntymisen
niiden esittäjä itsekin tietää mahdottomaksi.
Venäjä on nyt
menettänyt kasvonsa eikä niitä enää takaisin saa. Suostuuko se sellaiseen
rauhaan, joka merkitsee luopumista Ukrainan herruuden tavoittelusta, jää
nähtäväksi. Sellaisilla ehdoilla rauha saattaisi joka tapauksessa olla myös
Ukrainan kannalta hyväksyttävä. Veriuhrit ovat tosiasia kummallakin puolella ja
vaativat tulla muistetuiksi.
Putin on erikoisoperaationsa
joka tapauksessa hävinnyt: Ukraina ei tule mukaan Venäjä-johtoiseen Euraasian
liittoon, eikä sinne halua enää kukaan muukaan. Mikäli sellaista yhteisöä
halutaan rakentaa ja ylläpitää pistimillä, siitä voi tulla vain kansainvälisen
yhteisön irvikuva, joka on kaikkien vihan ja pilkan kohteena.
""... miksi he eivät halua kuolla maansa puolesta? Eurooppalaisuus edellyttäisi sitä, ainakin Tyrtaioksen ”Ateenalaisten laulun” perusteella arvioiden.... ""
VastaaPoistaMoralisointi sinänsä koskien esimerkiksi ukrainalaisten nuorten "sotilaskarkuruutta" ansaitsisisi laajemman tiedollisen käsittelyn. Sen voisi vaikka aloittaa siitä, miten erilaisessa maailmassa -- tajunnallisesti kokonaan erilaatuisille premisseille perustuvassa -- antiikin kreikkalaiset elivät.
He nimittäin elivät tajunnallisesti ja tiedollisesti varsin toisenlaisessa todellisuudessa. He olivat retorikkoja ja tasogeometrikkoja, ja varsin kyvykkäitä kummassakin ominaisuudessa. Historian pitäisi meille opettaa, ettei eurooppalainen ihminen myöhempinä aikoina perustanut ajatteluaan samoillwe tajunnallisille premisseille.
Retoriikan valtakausi päättyi varsinaisesti vasta uudella ajalla. Renessanssissa elpyivät ne kognitiiviset kyvyt, jotka Rooman valtakunnassa jo olivat yleisesti olleet olemassa -- syvyysperspektiivin ja ajan hahmottaminen, luku- ja kirjoitustaito. Uuden ajan uusi tiedollinen ajattelu muutti keskeisten aistiemme keskinäisen työnajon niin että visuaaliseen mieltämiseen perustuva hahmonmuodostus alkoi vahvasti jäsentää ajattelun malleja. Itse asiassa uudet tiedonalat rakentuivat visuaalöisen mallintamisen pohjalle, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoimisen ideoihin.
Emme nykyisin itse ymmärrrä miten vahvasti tämä uusi kognitiivinen emergenssi perustui yksilön eriytymiseen, individualismiin. Koko kartesiolainen paradigma on maailmaa tarkkailevan Subjektin eriytymistä ja ulkoisen todellisuuden Objektivoitumista. Se on empirismin lähtökohta, ja syvyysperspektiiviin olemuksellisesti kutoutuva ajantaju -- lineaarinen aikakäsitys -- mahdollisti "ilmiön" irtileikkaamisen ajan jatkumosta, kokeellisen metodin, josta seurasi luonnontieteiden läpimurto, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.
Se oli itse itseään vahvistavaa kehitystä. Jospa edes ymmärtäisimme se, miten kaikista mahdollisista määreistä nimenomaan kehitys kuvaa ihmisolentoa parhaiten.
Sitähän nimenomaan emme ymmärrä. Meille "ateenalaisten laulu" elää mielikuvissa antiikin kreikkalaisista, jotka ovat kuin oman aikamme ihmisiä jotka viemme historian lavasteisiin. Niistäkään emme ymmärrä juuri mitään, emme edes sitä, ettei heidän myyteissään ollut syysuhdetta eikä "sattuman" käsitettä, vaan myyttinen totuus oli ennemminkin samaistavaa eikä ollenkaan päättelevää.
Homoseksuelli Rydberg runoili "ateenalaisten laulun" ne sanat, joita oman aikamme vartalonpalvoja-individualistit voivat itseidentiteettinsä kriiseissä ihastellen toistella. Kyllä -- se on totta että sielumme pohjalla elää edelleenkin Narkissos lähteellään. Mutta ei vain yhtä totta, vaan paljon merkitsevämpää on, että kulttuurikognitiivinen kehitys on kasvattanut ajatteluumme uusia ja uusia kerroksia, jotka hierarkkisesti määräävät mitä pystymme todellisuudesta ymmärtämään, hyväksymään ja hyväksi käyttämään. Omat tosiasiamme ovat traagisia aivan eri ominaisuuksilla kuin muinaisuuden ikuinen ihminen. Meidän pitäisi olla huolissamme siitä, että valtahierarkian huipulle nostamme esikuviksemme antiikin patsastelijoita, joilla on "demokratiassa" jokaiseen vetoavat lapsen ominaisuudet.
Ydinaseiden vastainen rauhanliike asetti toiveensa esimerkiksi nuorison aseistakieltäytymiseen. Mutta tiedemiehet, poliitikot ja militantit ovat mahdoton yhtälö. Traagista on, että "realisteiksi" ovat historiassamme nimittäneet itsensä niin keskiajan skolastikot, joka "päättelivät" yleiskäsitteistä todellisuuteen päin, kuin oman aikamme totalitarististen demokratioiden valtapoliitikot, jotka päättelevät historiantajuttomista valtiosubjektiharhoistaan ja maagisista ideologisista taikasanoistaan todellisuuteen päin.
Ihmisyyden isossa kokokuvassa Trump ja Putin ovat sielunveljiä. Siltäkö pohjalta rauha olisi mahdollista rakentaa?
Tyrtaiosta hän siinä tavoitteli mukaella.
Poista