Suku, raha ja kunnia

 

Ylpeys ja elämä

 

A.H. Tammsaare, Rakastin saksalaista. Suomentanut Juhani Salokannel. Aviador 2019, 319 s.

 

1200-luvulta lähtien hallitsivat vanhaa Liivinmaata eli nykyistä Viroa ja Latviaa ns. balttilaiset paronit eli saksalaiset feodaaliherrat noin seitsemänsadan vuoden ajan.

Enimmäkseen läntisestä Saksasta saapuneet ristiritarit orjuuttivat kantaväestön, jolloin muodostui erikoinen kastiyhteiskunta, jossa viroa ja latviaa puhuvat talonpojat kuuluivat perinnöllisesti ns. maarahvaaseen. Hallitseva luokka sekä maalla että kaupungeissa oli saksankielistä.

Toisin kuin Suomessa, maahanmuuttajissa ei ollut talonpoikia, joten esimerkiksi virolaisuus ja saksalaisuus merkitsivät jo samalla kuulumista eri säätyihin. Maaorjuus Baltiassa oli pahamaineista ja alistetun väestön osa oli tuskin sen parempi kuin Amerikan neekeriorjillakaan.

Juridisesti maaorjat vapautettiin jo varhain 1800-luvulla, mutta paronien valta säilyi, kun he omistivat maat. Komeimmat kartanolinnat rakennettiin vasta 1800-luvun lopulla, jolloin kartanotalous veteli viimeisiään.

Viron itsenäistymisvaiheessa 1919 pantiinkin sitten toimeen suuri ja poikkeuksellisen radikaali maareformi, jossa taas paronit jäivät puille paljaille. Toki heille saattoi jäädä asemia muissa elinkeinoissa, kuten esimerkiksi viinanpoltossa.

Tämä vuonna 1935 ilmestynyt romaani kuvaa epäsäätyistä rakkaustarinaa oppineeseen säätyyn kurottavan virolaisen nuorukaisen ja köyhtyneen aatelissuvun tyttären välillä.

Virolaisen talonpojan poika on pantu opintielle kouluttautumaan ”herraksi”, mikä vaatii sukulaisilta suuria uhrauksia. Kuvio on sama kuin Suomessakin: pikku tila ei pysty monia elättämään ja liioille lapsille on hankittava leipäpuu muualta, ettei entisestään pieniä tiloja tarvitsisi pilkkoa.

Nuori mies pyrkii nousemaan säädystään ylöspäin, mutta matka jää puolitiehen. Parin vuoden opiskelun jälkeen hän saa nälkäpalkkaisen toimen ministeriöstä, mutta se on liian vähän perheen perustamiseen.

Kuitenkin nuorella miehellä on jo herran tunnukset, hän on korporantti eli kuuluu ylioppilasyhdistykseen, jollaiset olivat keskeisessä roolissa saksalaisessa ja sitten1800-luvun lopulta virolaisessakin ylioppilaselämässä.

Korporaatiohengessä yhdistyivät lapsekas romantiikka ja omahyväinen joukkuehenki, jota keinotekoisestikin lietsottiin. Kaksintaistelut korporaatioiden jäsenten välillä (Mensura) olivat normaaleja -ja tärkeitä- tapahtumia ainakin Saksassa vielä 1960-luvulla ja saksalaiset opiskelijat esittelivät minullekin arpiaan ja kuvia taistelurituaaleista.

Kaksitaisteluihin tuskin tarvittiin mitään varsinaista aihetta, mutta niissä oli osoitettava pelottomuutta, sillä miekkojen kärjet olivat teräviä ja kasvot olivat vain osittain naamioiden suojaamia. Kasvoihin tuli joskus valtavia arpia, joita sitten ylpeinä esiteltiin ja pidettiin huoli siitä, etteivät ne parantuneet huomaamattomiksi.

Tässä kirjassa avainasemassa on vanhan saksalaisen paronin sukuylpeys, josta ”baltit” olivat kuuluisia. Toinen, lähes yhtä tärkeä näyttää olleen korporaatioylpeys, esprit de corps, josta vanha paroni korostaa, ettei se ollut vain ryyppäämistä ja laulamista ainakaan saksalaisille, mitenkä sitten lienee uusien virolaisten korporaatioiden laita…

Mitä tuohon henkeen sisältyi, jää epäselväksi, mutta epäilemättä siinä koettiin olevan jonkinlaista romanttista aatteellisuutta. Kyseessä oli yhteisöleikki, Johan Huizingan mielessä. Se oli peli, jonka sääntöihin oli sitouduttu ja jonka uskottiin sisältävän jotakin elämää suurempaa.

Rutiköyhä ylioppilas on siis tässä kirjassa rakastunut paronin tyttäreen, joka myös on köyhä, mutta kuuluu ylhäiseen sukuun. Kaikki tapahtuu ennen seksuaalista vallankumousta ja rakkaudenosoitukset eivät mene käsien suutelemista pitemmälle. Häväistysjuttu olisi saksalaiselle suvulle kaiken loppu.

Miltei yhtä pahaa voisi olla tyttären joutuminen rutiköyhän konttorirotan vaimoksi ja tämän ymmärtää myös sulhaskandidaatti, joka masentuu ja jonka unelmat murskaa sitten kaiken kukkuraksi vielä muuan saksalainen nuorukainen.

Virolaisten nousu saksalaisia vastaan oli ollut suuri menestys Võnnun taistelussa vuonna 1919, eivätkö virolaiset vastanneetkin jokainen kymmentä venäläistä(!), oli komentaja rohkaissut miehiään, kuinka nyt ei sitten yksi virolainen yhtä saksalaista voittaisi?

Siellä kyllä voitettiin ja paronien maat takavarikoitiin, mutta matka herrojen luokkaan oli yhä vain kovin pitkä. Korporaation jäsenyys saattoi olla avain siihen tai sitten ei. Kirottu kysymys tämän kirjan sankarille oli raha, toimeentulo. Se olisi hänelle henkilökohtaisesti kyllä ollut tarjolla, mutta ylpeys esti siihen kajoamasta.

Olennaista oli, ettei hänellä ollut tarjota sitä morsiamelleen. Pula-aika ja valtion budjetin leikkaukset sanelivat omia ehtojaan nuorelle ylioppilaalle.

Kirjassa on paljon viitteitä ajan ilmiöihin. Päähenkilökään, vaikka on korporantti, ei osaa kunnolla saksaa, mihin on syynä se, että nyt Virossa on alettu suuntautua Englantiin. Englannin laivastohan se pelasti Viron bolševikeilta vuonna 1919. Siatkin kasvatetaan nyt sitten pekoniksi englantilaisten aamiaispöytään.

Kulttuurin suunta on siis Englantiin, mutta ei korporantti kyllä sitäkään kieltä ole oppinut. Matka yläkerrokseen on pitkä talonpojan pojalle. Vanhalle aatelistolle olivat natiivit kotiopettajat opettaneet ranskaa ja englantiakin. Sen saksankieli oli tietenkin moitteetonta.

Myös korporantin morsian tienaa kapean leipänsä kotiopettajana, naisille ei olekaan paljon tienestejä tarjolla maailman vanhinta ammattia lukuun ottamatta. Ajat ovat kyllä nopeasti muuttumassa ja kirjassa mainitaan, että naiset tunkevat jo yhä useammalle alalle, jopa tarjoilijoiksi.

Itse asiassahan naisia oli jo myös yliopitoissa, Tartossakin, jossa heillä oli myös oma korporaatio.

Tämä romaani on niin sanoakseni aikansa oloinen ja tuo mieleen joitakin suomalaisiakin tuon ajan kuvauksia. Toki Viron yhteiskunnallinen tilanne oli aivan toinen.

Juhani Salokanteleen käännös on miellyttävää lukea ja aikakautta selittävät loppusanat hyödylliset suomalaiselle lukijalle.