Byrokratian kauhistus

 

Insinööri ja byrokraatit

Esa Eranti, Oppeja uran varrelta ja ajatuksia Suomen tilasta. RIL henkilöhistoriikki 226. Eranti Engineering Oy 2025, 237 s.

 

Byrokratia on pahalta kuulostava sana. Sehän merkitsee vallan kuulumista toimistolle, kasvottomalle koneistolle, jolta puuttuvat ihmisen tunnusmerkit, järki, tahto ja omatunto. Kun siitä tulee tyranni, ei se tunne armoa.

Venäjällä byrokratia on aina ollut sekä vihattu että, pilkattu. Saltykov- Štšedrinin hahmot naurattavat yhä venäläisiä, vaikka hallintovallan sokeaa tolkuttomuutta on ollut yhä uudelleen syytä myös itkeä.

Byrokratia ei varsinaisesti pyri mihinkään päämääriin, mutta olisi liioittelua sanoa, että sen sijaan se vain on. Sillä on sitkeä, ameebamainen taipumus kasvattaa itseään yhä suuremmaksi ja työntyä kaikkialle, minne se voi.

Tunnetut Parkinsonin lait (ks. Vihavainen: Haun byrokratian suuri aika tulokset) kertovat byrokratian luonteen. Se ei ole luova tai tuottava, vaan nimenomaan niiden vastakohta. Lyhyesti tiivistäen voisi sanoa, että se syö rahaa ja erittää tahmeutta, joka vaikeuttaa rationaalista toimintaa tai estää sen kokonaan.

Tämän kirjan on tehnyt erityisesti vesirakennukseen jääoloissa erikoistunut insinööri, joka on soveltanut innovaatioitaan eri puolilla maailmaa, Suomesta Ohotan merelle satamien ja mereen perustettujen tornien rakentamisessa. Se on vaatinut riskinottoa ja kekseliäisyyttä.

Samalla on tutuksi tullut byrokratia, joka Suomessa näyttää olevan omaa luokkaansa. Suotta ei presidentti Stubb kirjassaan tainnut sanoa, että EU on ”sääntelyn suurvalta”. Mallioppilas Suomi on tässäkin suhteessa vienyt asiat muita pidemmälle, Se on silläkin alalla ”kaiken sen karikatyyri”, Eino Leinoa soveltaen.

Kirjassaan Eranti kertoo kehittämistään teräskuorirakenteista, joissa kuori täytetään kiviaineksella ja on osoittautunut yhtä toimivaksi, mutta paljon halvemmaksi, kuin vastaavat valusysteemit. Itse asiassa sitä tekniikkaa käyttäen olisi varsin edullisesti rakennettavissa Merenkurkun ylittävä silta.

Kirjoittajan vakuutuksen mukaan tuollainen silta olisi myös hyödyllinen laitos ja toimisi tavarankuljetuksenkin reittinä, jopa hyvinkin tehokkaasti. Siis aivan toisin kuin tuo surullisen kuuluisa tunnin juna, jolla ei ole mitään myönteistä merkitystä ja jonka kustannukset ovat suhteettomat.

Hyviä ideoita ei kukaan kiellä Suomessa esittämästä, mutta niiden toteuttaminen estetään kyllä yhä uudelleen kohtuuttomalla ja tolkuttomalla byrokratialla.

Tuollaisesta byrokratiasta kirjoittaja esittää pienen esimerkin erään romukauppiaan ajamisesta äärimmäiseen ahdinkoon aivan mitättömien ympäristöpykäliin nojaavien vaatimusten avulla. Tosiasiassa tällä toiminnalla saavutettu ”hyvä” itse asiassa puuttui kokonaan.

Sen sijaan pahaa saatiin aikaan byrokratian pitkällisellä ja sinnikkäällä työllä kukkuramitoin. Ysi yrittäjä tuhottiin ja suorastaan tapettiin.

Suuren luokan sabotointia byrokratia on saanut aikaan erityisesti satamien rakentamisessa. Aikoinaan laivojen antifouling-maaleissa käytettiin tributyylitinaa, joka aikanaan kyllä hajoaa luonnossa, mutta jota pieninä määrinä on yhä vanhojen telakoiden ja satamien alueella.

Vuosaaren satamaa suunniteltaessa koko projekti yritettiin kaataa siihen, että tuota aietta löytyi hiukan alueelta ja uskottiin, että se muka ruopatessa leviäisi ja saastuttaisi laajempaakin aluetta. Toinen, aivan absurdi hyökkäys työmaata vastaan tehtiin sillä perusteella, että alueen pusikoissa asui pikkulepinkäisiä.

Osoittautui, että niitä oli kolme pesuetta, jotka saattoivat ketterästi muuttaa mihin tahansa läheiseen pusikkoon, eivätkä olleet suinkaan vaarassa lajina hävitä sataman alle.

Toinen merkillisyys on ollut liito-oravan, Euraasiassa varsin elinvoimaisen lajin ”suojelu” kaikenkarvaisilla apulaitteilla, joita ne tuskin ovat koskaan edes köyttäneet. Kymmenien ja jopa satojen raakkujen onnettoman kohtalon metsäkoneen telaketjun alla taas selitettiin olevan ympäristökatastrofi, vaikka niitäkin on yksin Suomessa seitsennumeroinen määrä.

Kaiken kaikkiaan ihmetyttää ajatus siitä, että kasvi- ja eläinkunnan piirissä tapahtuvaa jatkuvaa muutosta voitaisiin pitää ”luontokatona”, joka olisi edes priaatteessa ihmisen hallittavissa ja tilanne pysäytettävissä nykyiseen, pyhäksi jukistettuun tai esimerkiksikuviteltuun sadan vuoden takaiseen) tilanteeseen. Lajeja ei pelkästään toisten kustannuksella vähene ja häviä, niitä syntyy myös koko ajan lisää.

Kyllä se luonto on mahtavampikuin edes byrokratia tai edes vihreä journalisti. Kaikki elollinen luomakunta on jatkuvassa kehityksen tilassa, jossa myös ihmiskunta muuttuu, ihan fyysisestikin (vrt. Vihavainen: Haun medawar tulokset ).

Byrokratialle ominaista on yhä uudelleen ilmenevä käsittämättömän täydellinen kyvyttömyys suhteuttaa asioita ja sama koskee sitä journalismia, joka on keskittynyt näistä asioista tiedottamiseen. Vihreästä uskonlahjkosta en tässä puhukaan.

Jopa kaikkien noiden tahojen intressit ovat muualla kuin edes luonnon kunnioittamisessa ja villin luonnon ja ihmisen harmonisen rinnakkaiselon edistämisessä.

 Oleellista näyttää olevan kenellä vallan käyttö, kenellä oman narsistisen egon pönkittäminen ja kenellä jonkinasteisen sensaation metsästäminen ja jonkun tahon syyllistäminen ja jopa demonisointi omien alhaisimpien vaistojen oikeuttamiseksi.

Huomautan, ettei tämä tule Erantin kirjasta, vaan on siihen vain osittain liittyvää reflektiota.

Byrokratian käsiin on kertynyt valtavasti valtaa, mutta ei mitään vastuuta. Kun ympäristöviranomaiset simputtavat yrittäjää panttaamalla lausuntojaan vuosikausia, ne estävät tehokkaasti innovaatioiden toteuttamista ja koko yritystoimintaa. Niiden lausunnot, kun ne lopulta tulevat ovat laskemattomia ja saattavat aiheuttaa yrittäjälle taloudellisen katastrofin.

Yhtälö on vaikea, mutta ongelma on varmasti todellinen. Monessa muussa maassa pystytään esimerkiksi juuri ympäristöviranomaisten lausunnot tuottamaan muutamassa kuukaudessa. Suomessa asiaan voi mennä monta vuotta, eikä määräaikoja ole.

Millä tavalla kohtuuttoman pitkiä aikoja voi perustella? Itse asiassa jo sana ”kohtuuton” kertoo, että aikaa käytetään enemmän kuin olisi perusteltua. Miksi näin tehdään juuri meillä, mutta ei sen sijaan monessa muussa maassa?

Nautimmeko me tämän lorvailun ansiosta joitakin erityisiä etuja? Onko yrittäjälle ja koko elinkeinoelämälle aiheutunut haitta arvioitava nollan arvoiseksi, kun ei sille mitään tehdä? Kuitenkin se on täysin todellinen. Miten asiaa voitaisin muuttaa?

Luulen, että tietty toimintakulttuuri, joka valtaa käyttäviin instansseihin on pesiytynyt, ei ole helposti muutettavissa- Ehkä se sentään voisi tapahtua käyttämällä korvausuhkaa itse käsittelijöiden suuntaan: ellei tulosta synnyt kohtuullisessa ajassa, menettää laitos valtion rahoitustaan tietyn määrän.

Julkisen vallan piittaamattomuus hallintoalamaisen eduista näkyy meillä liian räikeästi liian monessa asiassa. Meillä katujakin on tullut tavaksi pitää auki revittyinä vuosikausia, jopa pääkaupungin parhailla paikoilla. Siitä vahingosta ja epämukavuudesta, joka tästä aiheutuu, ei syyllisen tarvitse maksaa mitään, joten mikseipä jatkettaisi samalla linjalla?

Kuten Parkinsonin lait kertovat, byrokratialla on loputon taipumus laajentua. Sen takia sitä olisi aina välillä karsittava ja luotava samalla paineita tehokkaampaan työskentelyyn. Ellei tulosta synny, mennään ulos, vapaille markkinoille työtehoa opettelemaan.

Eranti näyttää uskovan, että koko Suomen nykyisen pysähtyneisyyden juurisyynä on ennen muuta byrokratian aikaansaama jarrutusmekanismi, jolla on tehokas pelotevaikutus yrittämiseen.

Olipa se pääsyy tai ei, on ainakin syytä uskoa, että se on asia, jonka muuttamiseksi pitäisi tehdä paljon ja todellista. Normien poistotalkoitahan täällä on kyllä yritetty, mutta mitään konkreettisia tuloksia tavallisen kansalaisen on mahdotonta havaita.

Toivotaan, että asia muuttuu ja mieluimmin pian.