Tarpeiden vallankumous

 

Kun kommunistit vielä olivat kommunisteja

 

Frank E. Manuel, The Prophets of Paris. Turgot, Condorcet, Saint-Simon, Fourier and Comte. Harper Torchbooks 1965, 347 s.

 

Moni näyttää aina hämmästyvän, kun puhutaan ”kommunisteista” ennen vuotta 1918,jolloin Leninin ehdotuksesta Venäjän bolševikit omaksuivat tuon nimen.

Itse asiassa nimenomaan tuo Leninin idea merkitsi palaamista vanhaan, lähes sadan vuoden takaiseen aikaan ja sen aatemaailmaan. Samaa jankutti koko hänen ajattelunsa. Koko totuus oli siellä sanottu ja kestäisi ikuisesti.

Kommunismi (lat. communis – yhteinen) oli 1800-luvun alussa ja vielä puolivälissäkin yleinen termi, jolla viitattiin niihin, jotka pitivät yhteistaloutta ja yhteistä elämää ”kommuunissa” ihanteenaan. Myös Marxin ja Engelsin vuonna 1848 julkaiseman pamfletin nimi oli ”Kommunistisen puolueen manifesti”. Ei siis ”Kommunistinen manifesti”. Pikku puoluekin oli olemassa.

Tässäkin nimiasiassa vuonna 1918 Lenin korosti paluuta vanhaan ja ikuisesti ”oikeaan” oppiin, jota kaiken maailman revisionistit olivat väärentäneet. Nimenmuutos aiheutti pilkkaa ja hilpeyttä ja sen katsottiin taas kerran todistavan, että bolševikit olivat lopullisesti hylänneet tieteellisen sosialistisen (lat.socius -yhteinen) ajattelun ja palanneet utopistikommunistien lahkoksi.

Osittainhan niin olikin ja bolševikit todella suunnittelivat vakavissaan koko Venäjän muuttamista suureksi kommuunien yhteisöksi. Kommuuni oli myös kollektiivitalouden korkein muoto ja kollektivisoinnin alkaessa syksyllä 1929 määrättiin, että neljäsosan kolhooseista piti olla jo ”korkeinta muotoa” eli kommuuneja, joissa vallitsisi täydellinen tasanjako eikä mitään henkilökohtaista taloutta saisi kenellekään olla.

Kuten tunnettua, takapotku tuli välittömästi ja jo heti vuoden 1930 alussa Stalin perui pyhät sanansa ja otti aivan uuden suunnan. Kommuuneja kiellettiin enää perustamasta ja tasajakoa pilkattiin ”antimarxilaisena pikkuporvarillisuutena”.

Siitä lähtien bolševikkien ideologia, josta sittemmin alettiin käyttää nimitystä reaalisosialismi, ei enää ollut kommunismia sanan vanhassa ja perinteisessä mielessä. Tosin ajatusta heräteltiin uudelleen, kun aloitettiin suuri ”Kommunismin rakentamisen ohjelma” vuonna1961.

Toki kommunismikin jo aikoinaan oli esiintynyt monessa erilaisessa hahmossa. Kuuluisimpiin sen teoreetikkoihin kuului joka tapauksessa ranskalainen Charles Fourier, jonka vaikutus etenkin venäläiseen sosialismiin oli erittäin huomattava. Fourierin innoittama oli se Petraševskin ryhmäkin, johon osallistumisesta Dostojevski tuomittiin kuolemaan ja valeteloitettiin ennen lähettämistään Siperiaan.

Fourier oli myös Nikolai Tšernyševskin suuri oppi-isä ja tämän kirjaa ”Mitä on tehtävä” (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ), myös V.I. Uljanov ahmi loputtomasti. Vasta kuudennella kerralla hän kuulemma kertoi ymmärtäneensä mistä siinä oli kysymys.

Jätän sikseen sen, mitä hän oikein siitä ymmärsi. Ainakin nykyaikaiselle lukijalle sen huipentumana (Vera Pavlovnan neljäs uni) on ennen muuta unelma aistien vapauttamisesta tulevassa harmonisessa yhteisössä, jossa seksuaalinen nautinto on korotettu pyhäksi ja jossa ihminen on vapautettu kaikista riiston ja puutteen muodoista.

Dostojevski, kuten mainittiin, oli ollut fourierilaisen yhteisön perustajan, Petraševskin piirissä ja epäilemättä siis tunsi hyvin oppi-isänsä ajatuksia. Muuten, talonpojat, jotka oli pantu tuohon yhteisöön asumaan olivat ilmeisesti itse polttaneet sen rakennuksen.

Dostojevskin ”Riivaajissa” on merkittävänä sivuhenkilönä muuan Šigaljov, jonka mainitaan olevan kuin Fourier, mutta häntä vielä monta kertaa radikaalimpi. Šigaljoviaiset ajoivat täydellistä tasaamista aina ihmisen kykyjä myöten ja käyttivät keinonaan väkivaltaa. Henkisestikään kukaan ei saanut nousta toisen yläpuolelle.

Itse asiassa Fourier ei kannattanut täyttä taloudellista tasa-arvoa, toisin kuin vaikkapa Gracchus Babeuf. Hänen etsimänsä tasa-arvo kohdistui nautintoihin ja vaistoihin, jotka olivat pyhiä, koska Luoja itse oli ne ihmiselle antanut.

Fourierin ihanneyhteisö, falansteri, oli varsin suuri ja siinä asui lähes 2000 ihmistä. Kaikkien 1802 mahdollisen halujen kombinaation tuli olla edustettuna. Mikäli ne sijoitettiin samaan taloon, oli se jo varsin mahtava laitos. Instituutio oli tieteellisesti perusteltu ja siinä ihmisten välinen attraktio oli samassa roolissa kuin gravitaatio Newtonilla.

Joka tapauksessa siellä vaalittiin jokaisen yksilön kykyjen vapauttamista ja tarpeiden toteutumista. Erityisesti korostetaan, että siellä aina juotiin parhaita viinejä. Kulinarismiin kiinnitettiin muutenkin suurta huomiota, kuuluuhan se ihmisen keskeisiin nautintoihin.

Varat tuohon elämään, johon kuului siis tietty määrä myös ylellisyyttä, saatiin kohonneesta tuottavuudesta, kun jokainen sai tehdä sitä, mitä parhaiten osasi ja mikä kiinnosti.

Tärkeintä oli seksuaalisuus, jossa ei vallinnut täysi promiskuiteetti, mutta jossa pyrittiin turvaamaan mahdollisimman suuri vaihtelu sitä tarvitseville ja mahdollisimman suuri tyydytys jokaiselle, iästä ja ulkoisista avuista riippumatta. Esimerkiksi suhteet vanhojen ja nuorten ihmisten väillä olivat hyvin yleisiä aina jonkin aikaa kerrallaan.

Perhettä ei täydellisesti tuhottu, mutta ei siitä paljoakaan ollut jäljellä, kun lapset eivät enää olleet etupäässä vanhempiensa huolena. Kaikki väkivalta lapsia kohtaan oli lopetettu, mikä oli ajan oloissa merkittävä muutos.

Lasten erityisiä kykyjä ja taipumuksia käytettiin hyväksi myös esimerkiksi siten, että ulosteiden ja lannan käsittely annettiin heidän huolekseen, koska se ei heitä inhottanut, vaan innosti.

Sukupuolisuhteet vaihtelivat varsin usein, eikä niissäkään saanut olla pakotusta. Mikäli joku kosiskelija torjuttiin, häntä ryhtyi hoitamaan kokonainen loukko sulottaria, jotka saivat hänet unohtamaan mielipahansa.

Sanomattakinon selvää, että naisten taepeet olivat vähintään yhtä tärkeiksi nostettuja kuin miesten. Tšernyševskillähän utopian ”kuningatar” on aivan keskeinen hahmo.

Kiinnostavaa kyllä, Fourier on järjen vastustaja siinä mielessä, kuin se valistusajalla esitti vaatimuksiaan yhteiskunnan järjestämisestä. Järjen sijasta olennaista olivat tunteet ja vaistot ja niiden päästäminen oikeuksiinsa.

Ihmisillä oli toki monenlaisia viettymyksiä ja jotkut olivat taipuvaisia myös himomurhaajiksi ja ryöväreiksi. Heille löytyi falansterissa paikka teurastajina ja metsästäjinä. Kuten järjen palvojat arvelivat, ettei täysin rationaalinen ihminen voi olla rikollinen, Fourier lähti siitä, ettei sellainen ole myöskään ihminen, jonka emotionaalinen puoli on tyydytetty.

Varsinainen tyydytyksen vihollinen oli ikävystyminen, ennui. Sitä torjumaan oli itse asiassa valjastettu koko falansterin organisaatio. Ihmiset kokivat työssään ja henkilökohtaisessa elämässään jatkuvaa vaihtelua ja he myös harjoittivat kaikista esteistä vapautettua luovaa toimintaa.

Kun kaikkien ihmisten mahdollisuudet luovaan toimintaa oli vapautettu, voitiin todeta maailmaan ilmaantuneen miljoonittain uusia neroja. Noin kolmeksi miljardiksi kasvaneen maapallon väestöstä löytyisi 37 miljoonaa Homeroksen veroista runoilijaa, saman verran Newronin tasoisia matemaatikkoja ja jälleen saman verran Molièren tasoisia kirjailijoita ja niin edelleen.

Aivan vastaavasti esimerkiksi Trotski uskoi sosialistisen vallankumouksen tuottavan valtavan määrän uusia neroja. Sosialistinen yli-ihminen olisi uuden yhteiskuntansa tuote.

Sivumennen sanoen, periaate ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on lähtöisin juuri Fourier´lta.

Asiaan kuuluu, että Fourier itse oli köyhä kaupparatsu, jolla Manuelin mukaan tuskin edes oli lemmensuhteita ja jolla oli kummallinen tapa alituisesti mittailla kaikkea kyynäräkepillä ja tuijotella tyhjyyteen.

Hänet luokiteltiin usein hulluksi, mikä selittyy osin siitä, että hän tahallaan kätki utopistiset näkemyksensä kosmologisiin fantasioihin ja muun muassa esitti, että maapallon meret aikojen kuluessa muuttuisivat limonadiksi.

Kun vakava tai ainakin vakavaksi tarkoitettu sanoma esitettiin hullutusten seassa, se pystyi välttämään sensuurin. Yhtä ovelasti teki Venäjällä Tšernyševski, joka onnistui saamaan kirjansa ”Mitä on tehtävä” julkaistuksi muka rakkausromaanina.

Joka tapauksessa Tšernyševskin huomatiin pian olevan Fourierin tavoin yksi niitä vaarallisia kommunisteja, jotka oli Venäjältä hävitettävä.

Sellaisten rabulistien sijasta oli älymystölle annettava lukemiseksi vakavaa tieteellistä tekstiä, jossa selvästi todistettaisiin, että sosialistinen vallankumous ei Venäjällä olisi lainkaan mahdollinen sen kehitysasteesta johtuen.

Niinpä sensuuri päästi myös Marxin ja Engelsin halukkaiden luettaviksi ja se ilmestyi laillisesti Venäjällä vuonna 1867.

Olihan siinä terveellinen vastaisku kaiken maailman kommunisteille.