Niinku se on

 

Vastarintaliike

 

Siihen aikaan, kun Bobrikov yritti pakottaa Suomen sivistyneen luokan oppimaan venäjää, tuli koululaisille kunnia-asiaksi olla tuossa asiassa tottelematta.

Kuten koulutodistuksista tiedämme, monella kympin pojalla ainoa välttävä numero todistuksessa oli venäjästä, yleensä viitonen, usein kai armoviitonen.

Venäjän taito suuriruhtinaskunnassa oli todella surkea, kun se ei ollut kuulunut pakollisiin kouluaineisiinkaan ennen 1900-luvun alkua. Edes Viipurissa ei poliisimies ymmärtänyt sanaakaan venäjää ja muutenkin saattoi venäläiselle turistille olla mahdotonta saada palvelua äidinkielellään, totesi 1890-luvulla Suomea kierrellyt Vera Želihovskaja, Sergei Witten sisar.

 Loukkauksen emämaan kansalaisia kohtaan täydensi se, että helsinkiläisissä ravintoloissa ruokalistat olivat useilla eurooppalaisilla kielillä, mutta eivät venäjäksi.

Kysymys oli tietenkin vastarinnasta, joka lienee verrattavissa siihen, mitä virolaiset harjoittivat omassa maassaan. He kyllä olivat neuvostoaikana sen verran huonommassa asemassa, ettei venäjän kielen boikotointi enää tullut kysymykseen. Siinä samalla olisi tuominnut itsensä moukaksi, ”kansojen välisen kommunikaation kielen” ulkopuolelle.

Jo G.M. Armfelt huomasi autonomian alkutaipaleella nuivan asenteen venäjän kieleen, ja kysyi, oliko se viisasta. Sitähän se ei ollut, vaikka hyvällä ranskalla pärjäsi yläluokkiin kuulunut henkilö Venäjällä erinomaisesti.

Olihan ranska siinä määrin juurtunut venäläisen joutilasluokan elämään, että kun Napoleon vuonna 1812 marssitti joukkonsa Venäjälle, joutuivat jotkut ruhtinaat opettelemaan venäjää jo oman turvallisuutensa takia. Rahvas nimittäin nousi silloin voimakkaasti esille ja sille ei kannattanut ranskaa puhua.

Hienosta ranskan taidosta oli tullut statuskysymys. Tolstoi kuvaa ”Sodassa ja rauhassa” sitä, miten kirjan typerimmät henkilöt Hélène ja hänen veljensä Ippolit (Hippolyte) yrittivät korvata puuttuvan ajattelukykynsä käyttämällä ranskan kieltä (ks. Vihavainen: Haun hippolyte tulokset ).

Turgenev, täysin eurooppalaistunut kirjailija puolestaan pilkkasi venäläisiä täydellisen ranskan puhujia kuvatessaan heidän elämäänsä eurooppalaisissa kylpylöissä (ks. Vihavainen: Haun vieraan kielen arvo tulokset ).

Englanti on nykyään kansojen välisen yhteydenpidon kieli, halusimme tai emme. Se ei kuitenkaan ole samassa asemassa kuin aikoinaan latina, joka yhdisti nimenomaan oppinutta luokkaa, La république des savants. Se ei myöskään ole hallitsevan kansallisuuden kieli, jota kaikki pakotetaan oppimaan.

Olisi myös väärin rinnastaa sen asema ilman muuta 1800-luvun ranskaan, vaikka tämä lieneekin lähin paralleeli. Kyseessä on nyt kieli, jonka oppimisen pakollisuus ei johdu mistään viranomaispäätöksestä tai sosiaalisesta paineesta. Sitä ilman ei yksinkertaisesti pärjää.

Tuntuu aika huikealta, että vielä Espanjan sisällissodan aikana saatettiin vakuuttaa, että siinä maassa kannatti puhua englantia, mikäli halusi, ettei kukaan ymmärtänyt. Edes Britisch Councilin johtaja ei kuulemma osannut sitä. Nyt sitä osaa Espanjassakin jokainen.

Vielä 50 vuotta sitten tilanne oli toinen ja oli syytä opiskella maan kieltä, mikäli siellä aikoi pärjätä. Toisaalta kaiken maailman kaupustelijat kyllä osasivat jonkin verran suomeakin. Nyt sekin on muuttunut. Englantia osataan ja ainakin puhutaan kaikkialla.

Mitä tulee siihen sosiaaliseen erottautumiseen, joka 1800-luvun Venäjällä harrastettiin eri tasoisten ranskan puhujien kesken, on silläkin ilmeisesti vastineensa nykyajassa. Ohimennen saattaa kuulla ihailevan kommentin, jonka mukaan ei millään uskoisi, että tämä tai tuo olisi ihan suomalainen, niin ulkomaalaisittain hän puhuu englantia.

Luulisin, että tämä onkin useimpien mielestä hyvin hieno asia, sillä englanti poikkeaa suomalaisesta ääntämyksestä lyhyesti sanoen joka kohdassa. Siinä suhteessa kiina on monin verroin helpompaa, mikäli nyt oppii nuo intonaatiot.

Englanteja on kuitenkin monenlaisia, tutkijat taitavat erotella niitä useita kymmeniä. Tässä tarkoitetaan erityisesti ääntämyksen eroja, joita Brittein saarillakin on paljon. Internetissä (tik tok) on nykyään ohjelmia, joissa kaksi englannin puhujaa ääntää samoja sanoja.

Ero siinä, miten keskiluokkainen britti lausuu sanan ja miten amerikkalainen sen rääkäisee, on usein hyvin suuri. Itse tykkään enemmän edellisestä, mutta sehän lienee kai makuasia. Nykymaailmassa olisi synti olla arvostamatta rahvaanomaisuutta. Siinäkin on ero 1800-lukuun nähden.

Itse asiassa länsimainen kulttuuri painottuu yhä enemmän slummien elämäntavan ihannointiin. Niissä asustavat aikamme jalot villit, joiden elämäntapa on alkuperäistä ja turmeltumatonta. Olen huomannut, että Amerikassa onkin paheksuttu sitä kulttuurista omimista, joka sisältyy erilaisten slangi-ilmausten käyttämiseen (”long time no see” jne.).

Matkiminen on ilmeisesti kaiken sosiaalisen elämän alku ja sehän perustuu yleensä ihailuun. Länsimaisia tapoja matkittiin vielä 1900-luvun puoliväliin saakka suurella innolla koko maailmassa. Nyt tilanne on muuttunut.

Monimiljoonaiset maahanmuuttajaväestöt ovat tuoneet länsimaihin omat vaatepartensa ja puhetapansa ja ovat ylpeitä niistä. He eivät myöskään ole innokkaita oppimaan uuden ympäristönsä kieltä, vaan tyytyvät englantiin, kansojen välisen yhteydenpidon kieleen, oman ääntämyksensä säilyttäen.

Jokaisessa kielessä näyttäisikin nimenomaan ääntämyksellä olevan varsin keskeinen asema siihen liittyvissä tunteissa. Äidinkieli on opittu aina kuuntelemalla ja sen äänteiden sointi on omaa ja muista kielistä poikkeavaa.

George Orwell kirjoitti toisen maailmansodan aikana, ettei työväenluokkainen eglantilainen mies suostu koskaan lausumaan yhtään ranskalaista sanaa oikein, koska pitää sellaista falskin akkamaisena ja arvolleen sopimattomana.

Jotakin samaa näyttää olevan myös monien suomalaisten asenteessa englannin kieltä kohtaan. Sen vieraaseen äännemaailmaan ei haluta mennä, eipä moni edes suostu lausumaan edes noita ruotsalaisuuksiakaan: herrojen g:tä, d:tä tai f:ää.

Toisaalta sitten löytyy noita hyperkorrektin puheen tavoittelijoita, jotka sotkevat juuri noita vieraita äänteitä ja kirjaimia sinne, minne ei pitäisi. Juuri hiljattain oli hesarissa joku juttu q-kirjaimesta. Monelle se näyttää merkitsevän samaa kuin mikä tahansa vierasperäinen kirjain ja äänne, c, g tai kj -missään tapauksessa vain ei tuo rahvaan ”k”.

Netissä olen tavannut monia sellaisia, jotka kerta kaikkiaan kieltäytyvät käyttämästä suomen kieleen kuulumattomia kirjaimia ja kirjoittavat ”lokiikka”, ”petoni”,”vilmi” ja niin edelleen. Yleensä ”d” kyllä kirjoitetaan tuolla kirjaimella, vaikka lausutaankin ”t:ksi” tai ”r”:ksi (Ratsun, remari).

On selvää, ettei tässä tapauksessa kyse ole osaamattomuudesta, vaan siitä samanlaisesta vastarinnasta, jonka jo Orwell aikoinaan huomasi. Suomen kieli on säilyttänyt äännemaailmansa kuusisataa vuotta ruotsin rinnalla ja siitä selvästi poikkeavana. Miksi nyt yritettäisiin muuttaa asioita?

Itse asiassa huomaan, että aikoinaan, kun opettelin Morsen aakkoset, päätin yksinkertaisuuden vuoksi olla opettelematta noita vierasperäisiä kirjaimia. Ymmärretäänhän minua muutenkin ja arvaan itse toisten lähettämien viestien puuttuvat kirjaimet.

…_ , ._ , .., _ _, .., _, ., _.,-.-, ._._,._ .., ..,.,_.,.,.?