Hunööri

Kunnia

 

Tässä eilen nousi blogissa taas esille ”kunnian” käsite. Siitä on tullut jo kirjoitettua useita kertoja, eikä tunnu mielekkäältä kaikkea taas toistaa (ks. esim. Vihavainen: Haun slava tulokset ).

Joka tapauksessa se on käsite, joka on monitulkintainen ja aikojen saatossa paljon muuttunut. Tänä päivänä sillä on varsin erilainen merkitys itäisen Anatolian vuorilta saapuneelle maahanmuuttajalle kuin urbaanin hyvinvointi-Suomen keskimääräiselle asukkaalle.

Kunnia viittaa suomen kielen perussanakirjan mukaan yleiseen arvostukseen ja maineeseen, kuuluisuuteen ja ylistykseen, johonkin, joka tuottaa arvonantoa. Se on vahvasti sosiaalinen käsite, joka määrittelee yksilölle yhteisössään annetun arvon.

Kunnia merkitsi antiikin aikana eri kansoille eri asioita. Jotkut pitivät kunnianaan ennen muuta sotaista menestystä ja siihen liittyviä hyveitä, ateenalaiset sen sijaan esimerkiksi sitä, että olivat vapaita ja harrastivat kulttuuria (ks. Vihavainen: Haun ketonen tulokset ).

Keskiajan ritareiden kunniakäsite näyttää alun perin olleen hyvin primitiivinen ja keskittyneen siihen, että he uskalsivat haastaa otteluun kenet tahansa ja myös tekivät sen. Vasta vähitellen öykkäristä tuli jalolla epäitsekkyydellään kunnostautuva hahmo, jonka piirteitä oli ja on yhä myös englantilaisessa gentleman-ihanteessa.

Kunnia merkityksessä gloria (gloire) oli itse asiassa jumalallista ja jos ihminen sai siitä osansa, hänestäkin tuli kuolematon. Ranskan Akatemian jäseniähän nimitetään kuolemattomiksi ja muistan, miten joskus 1960-luvulla saattoi bensiiniasemilta keräillä maan suurmiesten kuvasarjaa, jonka nimikin oli ”Toutes les Gloires de la France”. Siitä taisi Jacques Tati eräässä filmissään laskea leikkiäkin.

Suorin tie kuolemattomuuteen kunnian kautta on yleensä nähty sodassa, jossa tämä maanpäällinen elämä usein on helposti menetettävissä. Niinpä asia on jollakin tavalla korvattava ja se tapahtuu kertomalla ihmiselle, että hänen kunniansa on kuolematon. Tätä korostettiin esimerkiksi japanilaisille kamikaze-lentäjille.

Kunnia on huomattavan irrationaalinen asia ja yleensä sen kohdalla korostetaan, ettei se ole ostettavissa, tai edes rahalla mitattavissa. Kaiken maailman diilit eivät yksinkertaisesti ulotu sen piiriin. Asia tuntuu nyt olevan Euroopalle kovon ajankohtainen.

Venäjän armeijassa oli kunniakäsitteellä aikoinaan tärkeä sija jopa ihan virallisestikin ja sama toki on ollut monissa muissakin armeijoissa. Upseerin tunnuksena oli ”Sielu Jumalalle, sydän naiselle, velvollisuus isänmaalle, kunniaa ei kenellekään” (Душа -Богу, сердце -женщине, долг -отечеству, честь -никому»).

Tämä komeus merkitsi käytännössä muun muassa tietyissä tapauksissa ihan virallisestikin velvollisuutta kaksintaisteluun vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Se oli jo arkaaisuudessaan aivan epäeurooppalainen instituutio tuohon aikaan. Venäjälläkin kaksintaistelut olivat aiemmin olleet kiellettyjä.

Nyt sitten kohtaamme täällä pohjolassakin sellaisen kunniakäsitteen, joka on satojen vuosien päässä omasta kulttuuristamme, mutta elää yhä maailman syrjäseuduilla, etenkin vuoristoissa. Se on tuottanut jo esimerkiksi Ruotsissa kulttuurisen mätäpaiseen, joka ilmenee henkirikollisuutena.

Näyttää siltä, että tällaiset ilmiöt ovat hyvin vaikeasti torjuttavissa. Ne lähtevät aivan toiselta arvopohjalta kuin omamme ja viimeistään nyt pitäisi jo jokaiselle olla selvää, ettei ylivertaisena pidetty eurooppalainen kulttuuri ilman muuta, oman paremmuutensa ansiosta tule maahanmuuttajien omaisuudeksi.

Hyviä ja lupaavia esimerkkejä toki on myös nähtävissä. Kunniakulttuurien piirissä ns. suorittavaa työtä pidetään yleensä miehelle ja erityisesti kunnian miehelle eli herrasmiehelle sopimattomana, vaikka meillä on sananpartena, että työ on miehen kunnia.

Niinpä osa primitiivisen kulttuurin piiristä saapuvista maahanmuuttajista ei suostu millään ehdolla tekemään itselleen alentavaksi miellettyä työtä. Mutta varmastikin he ovat vähemmistö. Kun katselee ruokakuskien epäkiitollista ja huonosti palkattua työtä, herättää huomiota, että suurin osa sen tekijöistä on selvästi maahanmuuttajia.

Itse asiassa juuri he erottautuvat sillä, mettä suostuvat tekemään työtä, jota kansasuomalaiset nuoret herrat pitävät ns. paskaduunina ja jossa ei pärjää vetelehtimällä, vaan kovalla työllä.

Se on rohkaiseva merkki ja antaa aihetta toivoa, että kulttuurisen konfliktin pahimmat muodot olisivat meillä vielä vältettävissä, mikäli osaisimme ottaa oppia esimerkiksi Tanskan ja Ruotsin kokemuksista.

Mutta palatakseni kunniaan, se on meilläkin ollut hyvin tärkeä käsite, eikä toki soisi sen kokonaan häviävän tänä diilareiden ja moukkien aikakautenakaan: 

Sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Haittaa kunniasta

 

Haittaa kunniasta

 

Kunnia on vanhentunut käsite. Se kuuluu siihen feodaaliajan perintöön, jonka rippeetkin hävitettiin 1900-luvun totaalisissa sodissa. John Lukacsin kielikuvan mukaan 1900-luvulla oli vielä yksittäisiä henkilöitä, kuten Mannerheim, joille kunnia vielä merkitsi jotakin. Mutta he olivat kuin tuoksu tyhjästä konjakkipullosta. Jalo rypälejuoma oli jo maailmasta hävinnyt, jäljellä oli vain viipyilevä muisto.

No, jossakin päin Eurooppaa on vielä vendetta, venäläisessä varkaiden kulttuurissa ovat sääntönsä ja ”kunniavarkaansa” (вор в законе) ja Suomen romaneilla on väistämissääntönsä. Mutta tässä puhun nyt aikakauden yleisestä muutoksesta sellaisena kuin se koetaan hallitsevan eliitin ja älymystön tasolla.

Nietzsche oli niitä neroja, jotka aistivat uuden aikakauden tulon vapautumisena kaikesta vanhasta. ”Iloisessa tieteessä” hän runoili olevansa huimasti puhaltavan mistral-tuulen veli. Tämä tarkoitti täydellistä vapautta, kaikesta. Kyytiä saivat kaikki perityt ja sovinnaiset arvot ja niiden pöyhkeät kantajat:

Wer nicht tanzen kann mit Winden,
Wer sich wickeln muß mit Binden,
Angebunden, Krüppel-Greis,
Wer da gleicht den Heuchel-Hänsen,
Ehren-Tölpeln, Tugend-Gänsen,
Fort aus unsrem Paradeis!

Kunnia mainittiin tässä pölvästien ominaisuutena, yhdessä nipussa tekopyhyyden ja hyveen kera. Nämä ymmärrettiin nimenomaan siteiksi, jotka estivät tuulena pyörivän tanssin vapautta. Vapaus oli vapautta myös kunniasta.

1900-luvun historiasta sanalle ”kunnia” toki vielä löytyi käyttöä. SS-miesten vyössä oli tunnuslause ”Meine Ehre heisst Treue”. Kunniasta oli tehty pelkkää uskollisuutta, joka vaati toteuttamaan alhaisimmatkin käskyt. Perverssimpää käsitteen rappiota on vaikea kuvitella.

Mutta tämä on totalitarismin yleinen logiikka. Sen perusideana on nimenomaan totaalisuus, kaiken alistaminen Leviathanin edulle. Mikään ei ollut arvokasta itsensä vuoksi, olennaista oli, ketä se palveli ja hyödytti. Yleisinhimillisten arvojen käsite voitiin kokonaan unohtaa.

Sinänsä tämä ei ollut uutta, idean oli muotoillut jo Machiavelli ja sen keksijä oli, ellen erehdy, itse Saatana, vastustaja, jolla oli Jumalan valtakuntaan nähden antagonistinen suhde.

Natsit olivat vapauttaneet itsensä kunniasta. Tämän myös Mannerheim ymmärsi tehtyään heidän kanssaan tuttavuutta. Hän lohdutti itseään sillä, ettei ollut Falkenhorstin kaltaisia tuttavia itse valinnut.

Natsien Ehre uskollisuutena oli koiralle sopiva hyve. Sen kantana on rehellisyys, Ehrlichkeit, joka SS-joukkojen tapauksessa alennettiin sokeaksi kaikenlaisten ylhäältä tulevien käskyjen tottelemiseksi.

Entä miten oli kunnian laita Venäjällä, joka verhoutui Neuvostoliiton valheelliseen kaapuun? Siellä Lenin teki selvää aristokratiasta, jonka rippeet Stalin vielä lopuksi ammutti vuonna 1937. Herrasmiehet, sikäli kuin heitä oli porvareissa, likvidoitiin nälkiinnyttämällä, ampumalla tai ajamalla maanpakoon. He eivät enää olleet uuden yhteiskunnan rakentamisen tiellä.

Totalitarismista Venäjällä ei vapauduttu ennen Neuvostoliiton romahdusta, mutta Stalinin kulttuurinen vastavallankumous palautti paljon sellaista, mistä Lenin oli halunnut päästä eroon. Ehkä kunniankin?

Jossakin määrin näin tapahtui. Venäjän sana tšest (честь) viittaa rehellisyyteen, kuten saksalainen ja ruotsalainen vastineensakin. Kunnia oli Venäjällä ennen vallankumousta ollut selvästi kovemmassa kurssissa kuin Euroopassa yleensä. Kaksintaistelut olivat sen ilmentymä ja Venäjällä ne vuosisadan vaihteessa joka sallittiin upseeriston piirissä, mitä voi pitää uskomattoman arkaaisena politiikkana. Asiaan voi tutustua vaikkapa Aleksandr Kuprinin teoksesta Kaksintaistelu ( Pojedinok).

Upseerien kaksintaistelut saattoivat liittyä ”univormun kunniaan” (tšest mundira) tai sitten banaaleihin naisjuttuihin ja humalaisiin korvapuusteihin. Tässä suhteessa ne ilmeisesti olivat sukua primitiivisten ja traditionaalisten yhteiskuntien niin sanotuille ”kunniamurhille”. Keskeistä oli julkisesti pestä pois häpeän leima, hyvittää loukkaus. 1500-luvun Suomessa tämä asia oli myös hyvin tärkeä, kuten Pentti Renvallin tutkimukset osoittavat.

Nykyään ”kunnianloukkaukset” liitetään useimmiten helppohintaisiin vaatimuksiin, joita maineeltaan epäilyttävät henkilöt esittävän oikeudessa. Lainsäätäjä on näköjään jo ymmärtänyt, että kyseessä on arkaainen jäänne, käsite, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa ja laki on ilmeisesti pian muuttumassa.

Neuvostoliitossa upseerin kunnia käsitteenä ainakin jossain mielessä rehabilitoitiin. ”Kunniatuomioistuimetkin” palautettiin vuonna 1939. ”Kunniasana” ei kuitenkaan sopinut bolsevikille, hänen sanansa oli sen sijaan ”luja” –”tvjordoje slovo kommunista”. Pioneereille ”kunniasana” sen sijaan sopi hyvin –”tšestnoje pionerskoje”.

Mutta pohjimmiltaan totalitaarinen yhteiskunta oli ja pysyi totalitaarisena. Se saattoi vain teeskennellä yleisinhimillisten tai absoluuttisten arvojen kunnioittamista. Viime kädessä sen epäjumala oli puolue, jolla kaikki oli alistettu ja jolla jonka edessä jokaisen oli ”laskettava aseensa”. Puolue on aikamme järki, kunnia ja omatunto (Партия –ум, честь и совесть нашей эпохи), lausahti joskus jo Lenin. Tarkoitus lienee ollut sanoa, että se korvasi nyt nuo vanhentuneet käsitteet. Vaikka länsimaissa ei ollut vastaavaa puoluetta, vapautuminen tuosta taakasta tuskin oli täällä sen vähäisempää.

Kunniassa sanan parhaassa merkityksessä on kuitenkin jotain ylevää, ihailtavaa. Kunnian mies on se, jolle hänen velvollisuutensa ovat tärkeämpiä kuin hänen etunsa ja jolle toisten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin hänen omat etunsa. Tämähän sopii myös käsitteeseen ”herrasmies” siinä mielessä, kuin se joskus käsitettiin.

Tietenkin ”kunnia” on saattanut tarkoittaa ja pyhittää myös monia mielettömyyksiä, kohtuuttomuuksia, raakalaisuuksia ja niin edelleen. Sen tärkeä merkitys on joka tapauksessa myös itserajoitus, voitto omista henkilökohtaisista pyyteistä, korkeamman periaatteen hyväksi. Ja tämä periaate oli ihmisen itse vapaasti ja omasta tahdostaan valitsema ja kunnioittama –ei mikään suuri ja mahtava Puolue tai SS, joiden turviin voitiin hiipiä. Sellaisen edessä oli joskus tapana ottaa hattu päästä. Enäähän sitä ei oteta muualla kuin haudalla.

Sille, joka ammentaa ymmärryksensä tästä elämästä poststrukturalistien, totalitaristien ja yleensä kelmien ajatuksenkuluja seuraten, ”kunnia” on naurettava käsite. Sellainen ihminen osaa kysyä vain: ”Mitä hyötyä siitä on?” Vastaus kuuluu –ei mitään. Siitä on vain haittaa eläimellisyytensä löytäneelle ihmiselle ja hänen itsetoteutukselleen.