Tervaskannon muistelmia

 

Iki

 

Ilmari Kianto, Iki-Kianto muistelee. Otava 1954, 263 s.

 

Luulin, että jo opiskeluaikana olin lukenut kaiken, mitä Ilmari Kianto oli kirjoittanut. Ylioppilaskunnan mainiosta kirjastosta olin löytänyt ja lukenut kymmeniä hänen kirjojaan, isompia ja pienempiä.

Mukana olivat tietenkin ”Ryysyrannan Jooseppi” ja ”Punainen viiva”, mutta myös” K.H.P.V.” eli riemukas ajankuvaus ”Kohtuullisen hutikan pyhästä veljeskunnnasta”, oli ”Metsäherran herjaajaa” ja ”Pyhää vihaa”, ”Vanhaa postineitiä” ja pappilaa ja ”Moskovan maisteria” ja ”Krimmin” matkaajaa.

Niiden ohella löytyi myös koskettava tilitys ja vuoden 1918 koko puistattavan raakuuden paljastus ”Elämän ja kuoleman kentiltä”.

Monipuolinen mies oli tämä korpikirjailija ja suurkaupungin samooja, naisista ja viinasta nautiskelija ja selibaatin ja siveyden kahleissa kärvistelijä. Kirjava oli hänen elämänsä ja sympaattinen hänen asenteensa tähän maailmaan, ainakin vanhempana.

Sittemmin minulla oli onni päästä käymään Suomussalmen kirjastossa, jonka Kianto-kokoelmassa selvästikin oli myös monia sellaisia kirjoja, joita on ollut nähnytkään.

 Aika paljonpa oli tämä kirjailija ehtinyt elämänsä varrella juttua vääntämään, mutta siihen oli ilmeisesti myös pakko. Suuren lapsikatraan elättäminen kirjoittamalla ei sen ajan Suomessa ollut ihan yksinkertainen yhtälö, jos nyt on vieläkään.

Minusta tuntuu, että olen jo aiemmin lukenut tämänkin kirjan. Ainakin kaikki asiat ja jopa jotkut repliikit siinä tuntuvat tutuilta, joskin jokunen asia esitetään hieman toisella tavalla, kuin joskus muistan lukeneeni. Mutta ei se haittaa, on se siitä huolimatta viihdyttävä.

Ellen erehdy, taisimme 1960-luvulla asuakin Kiannon kanssa naapureina. Hän asui Mariankadulla ja minä Meritullinkadulla, parinsadan metrin päässä. Eiväthän tiemme toki koskaan yhtyneet, mutta on ihan hupaisaa kuvitella, että näitä katuja se Ikikin aikoinaan tallaili ja joskus seisoskeli yölläkin vartiossa Uudenmaan kasaemin edessä, vapaaehtoisena palvellessaan, kun oli saanut tänne siirron Oulusta.

Mutta se on sivuseikka. Uudelleen lämmitetyn makuhan näissä muistelmissa on, rahaahan vanhakin mies tarvitsi, eikä Kiannon elämän varsinainen dramatiikka niistä enää tule esille. Hän oli jo tuohon aikaan jo vanhempi kuin minä nyt (hän eli vuosina 1874-1970) ja elämän kriiseihin ja dramatiikkaan sopi jo suhtautua lupsakkaalla ironialla, jota on hauska lukeakin.

Kiannosta on tietenkin kirjoitettu paljon ja itsekin olen tällä palstalla käsitellyt Panu Rajalan taatulla taidollaan kirjoittamaa kirjaa ”Suomussalmen sulttaani” (ks. Vihavainen: Haun navalta navalle tulokset ).

Kianto, josta vanhemmiten kehkeytyi todellinen ”sulttaani” ja polyamoristi, oli nuorena saamaton märehtijä ja naisten kiusaaja, joka oli heistä pääsemättömästi lumoutunut ja nostatti tunteita, mutta ei sitten saanut aikaan yhtään mitään.

Tämä näyttäisi osittain olevan kristillis-siveellisen kodin perintöä, mutta tolstoilaisen Kiannon kohdalla on otettava vakavasti lukuun myös hänen suuren ja vakavasti häiriintyneen oppi-isänsä kauhunsekainen suhde seksuaalisuuteen, joka piti häntä vallassaan, mutta jota hän suuresti suri ja paheksui, itse asiassa sen kaikissa muodoissa, avioliitto mukaan lukien.

Niin myös Kianto, joka ei tässä piinassaan yksin ollut. Samanlaisesta todistavat niin Joel Lehtosen eräät kirjat (ks. Vihavainen: Haun sorron lapset tulokset) kuin vaikkapa virolaisen Anton Hansen Tammsaaren ”Elämä ja rakkaus” tai ”Rakastin saksalaista” (ks. Vihavainen: Haun rakastin saksalaista tulokset ).

Listaan voidaan heti lisätä vielä vaikkapa Thomas Manni ”Taikavuori” (ks. Vihavainen: Haun taikavuori tulokset ). Olihan se aikakausikin mitä oli.

Kiannon koulutoveri Paavo Virkkunen, joka tässä kirjassa on reipas koulupojan vekkuli, kunnostautui pian, paitsi poliitikkona, myös ”siveellisen puhtauden” apostolina. Nuorison synnillisyyttä pyrittiin tuohon aikaan vimmaisesti vastustamaan erityisen Puritas-kirjaston kasvattavilla neuvoilla ja pelastamaan myös itsesaastutukselta, joka tuhosi ihmisen hermoston ja taisi heikentää rotuakin. En enää tarkemmin muista noita kirjoja, joita kyllä aikoinaan luin.

Kalpean kelmeästä tolstoilaisesta sukeutui Kiannon kohdalla joka tapauksessa verevä korven poeetta, joka tosin hylkäsi aikuisena runoharrastuksensa, jossa hän itse asiassa oli päässyt varsin pitkälle.

Proosaa hän sen sijaan sitten tykitti herkeämättä koko kansan iloksi ja kauhistutti moralisteja siviiliavioliitollaan, joka oli kaiketi Suomen ensimmäinen. Lapsetkin jäivät kastamatta, vaikka ainakin yhdestä sukeutui sittemmin pappi.

Koianto joutui kuin joutuikin sieltä korvestaankin myös historian pyörteisiin. Suomussalmelta oli suhteellisen lyhyt matka Itä-Karjalaan, jonka vapauttamisesta hän alkoi uneksia ja aktiivisesti esiintyi asia puolesta.

Osoittautui kuitenkin, ettei tuolla asialla ollut kylliksi kannatusta edes Karjalassa, vaikka kyllähän sielläkin entusiasteja löytyi. Niin sanottu geopolitiikka saneli omat lakinsa ja maastamme löytyi vielä kylliksi viisautta lopettamaan aktivistien juonet silloin, kun ne olivat täysin epärealistisia.

Vuoden 1918 kauhut Kianto joutui kohtaamaan paikan päällä ja niitä hän kuvaa tavattoman tehokkaasti kirjassaan ”Elämän ja kuoleman kentiltä”, joka ei aluksi saanut kustantajaa. Sodan uskomaton raakuus myös valkoisten puolella tuli siinä liian kaameana kasvoille.

Tämä kirja myös unohdettiin nopeasti, mutta sen sijaan koko niin sanottu edistyksellinen älymystömme on tuolta ajalta lähtien muistanut yhden ainoan lauseen eräästä Kiannon artikkelista, jossa pohdiskeltiin, että metsämieskin tietää, että kun susia hävitetään, kannattaa ottaa tähtäimeen ennen muuta naaraat.

Tässähän siis viittasi punaisten puolelle taistelleisiin naiskaartilaisiin ja kehotti tappamaan heitä. Toki se tapahtui keskellä sotaa, jolloin ihmisten henkiset toiminnat yleensäkin ovat taantuneet primitiiviselle asteelle, kuten nykypäivästäkin tiedämme.

Silti se oli tietenkin hyvin pahasti sanottu ja jäi monen mieleen se jäi ainoaksi asiaksi, joka määräsi suhtautumisen koko Kiantoon.

Toki tämä on täysin typerää ja kuvastaa ennen muuta tuon joukon matalaa älyllistä tasoa, mutta näinhän se vain on.

Kiannon aatteellisesta kehityksestä on kirjoittanut erinomaisen ja vakuuttavasti perustellun teoksen Maria-Liisa Nevala. Kirjan nimi ”Kianto- anarkisti ja ihmisyyden puolustaja” kertoo oleellisen siitä, millaisia asioita kirjoittaja on tavoittanut kohteestaan.

Mutta jos ihminen on oman typeryytensä lumoissa, hänelle riittää, kun hän sielunsa silmillä näkee jonkin vihaamansa (ja itse piirtämänsä) karikatyyrin ikuisesti tekemässä yhtä ainoaa asiaa: kirjoittamassa naarassusien tappamisesta, bloggaamassa ajatuksesta, olisiko sen ja sen ihmisen ampuminen tuottanut mielihyvää vai ei tai laskemasta hyperbolista hevosenleikkiä lasten ampumisesta.

Se, että älymystönä esiintyvä kansanosamme ajattelee juuri tällä tasolla, on tosiasia, jolle emme  mitään voi. Heidän kykynsä suhtautua todellisuuden koko rikkauteen sallivasti ja lämpimän myötäelävästi on olematon. Sen sijaan he rakentavat kiihkeästi itsestään kuvaa sankareina, jotka ovat nousseet taistelemaan absoluuttista pahuutta vastaan.

Siinä toimessa tarvitaan ehdottomasti kummituksia, joille kaikki inhimillisyys on vierasta ja jotka pyrkivät vain tuhoamaan kaiken kauniin ja inhmillisen. Pyhä viha -se on pyhä rakkaus, muotoili epä-älyllisyyden evankeliuminsa jo Otto Ville Kuusinen (ks. Vihavainen: Haun suuri vuosisatamme tulokset ).

Jotakin Kiannon kaltaista ihmistä tuo Kuusisen jälkiä seuraileva porukka ei halua tuntea eikä vallitsevan mentaliteetin oloissa ehkä edes pystyisi häneen tutustumaan sine ira et studio, vaikka haluaisikin.

Tuota ryhmää voisi varmaan vanhaa venäläistä sanontaa soveltaen nimittää säikkymättömien idioottien joukoksi, joka tyytyy henkiseen keskenkasvuisuuteensa ja jopa nauttii siitä. Luulen, että se sentään voisi periaatteessa olla pelastettavissa sivistyneelle ajattelulle hitaan ja kärsivällisen kasvatuksen kautta.

Tutustuminen Kiannon tai vaikkapa Lehtosen kaltaisiin monipuolisiin kirjailijoihin voisi olla muuan mahdollinen tie henkiseen kasvuun. Eihän tuo joukko nykyään kirjoja lue, mutta jospa edes niitä kuuntelisi.

Sekin olisi parempaa kuin pelkästään elävän kuvan typerä passiivinen vastaanottaminen, kuin karja kaukalostaan, ilman ajatuksia ja kriittistä mieltä.