Kenen luvalla me ajattelemme?

 

Mitä saa ajatella?

 

Igor Šafarevitš oli ajattelija, joka herätti paljon vastustusta ja jopa aggressioita, mikä on toki ymmärrettävää.

Häntä voi verrata Pentti Linkolaan, joka esitti sangen samansuuntaisia ajatuksia teknologisen sivilisaation pirullisuudesta ja luonnon järjettömästä rasittamisesta ylenpalttisella väestönkasvulla ja tarpeettomalla kulutuksella.

Itse asiassa Linkolalla oli hyvin samansuuntaisia ajatuksia, kun Saksan natseilla, jotka myös ihannoivat maalaiselämää ja turmeltumatonta luontoa saastaisen suurkaupungin vastakohtana. Samaan aikaa he toki myös suunnittelivat maailman suurinta rakennusta Berliiniin ja saksalaisten hillitöntä lisääntymistä ”elintilassaan”.

Šafarevitš lainasi suurimman osan ideoitaan varhaisilta 1840-luvun slavofiileiltä ja hänen ajatuksensa ”orgaanisuudesta” ja venäläisen kyläyhteisön harmonisesta elämäntavasta voisivat olla suoraan Aleksei Homjakovin fantastisesta historiakäsityksestä.

Siinähän ”iranilainen” henkisen vapauden ja ”orgaanisuuden” historiallinen, ikiaikainen prinsiippi siirtyy Bysantin kautta Venäjälle, joka siis on vapauden valtakunta (myös tuona Nikolai I:n aikana), kun taas etiopialainen eli ”kushilainen” prinsiippi siirtyy Rooman kirkon kautta länteen ja edustaa kaikkea sitä, mikä on kuollutta, mekaanista ja pakonalaista.

 Itsevaltiuden siipien suojassa kukoistaa vapaus ja parlamentaarisessa demokratiassa orjuus, Q.E.D.

Šafarevitšin ajattelua voi halutessaan kutsua naiiviksi aivan kuten Linkolankin. Ihmisen elämä vähän tuottavan maatalouden varassa olisi ollut hyvin köyhää ja olosuhteet hyvin ankarat. Nykyaikaista terveydenhuoltoa ei tietenkään olisi voinut edes kuvitella.

Sellaisessa utopiassa voisi haluta elää vain masokisti, jolla olisi suurten kärsijöiden ja erakkojen luonne. Luontokaan ei kiittäisi niin kauniisti, kuin voimme kuvitella, sillä alkeellisin menetelmin sitä olisi rasitettava suhteellisesti hyvin paljon.

Eivät esimerkiksi kaskenpoltto ja turkismetsästys mitään luontoa säästäviä elämäntapoja olleet, eikä venäläinen kyläyhteisö ollut ihanteellisen kristillisen veljeyden ja rakkauden tyyssija. Ankara isäntävalta liittyi siellä maaorjuuden aikana tilanherrojen ja valtion mielivaltaan ja se kansan tarumainen nöyryyskin hävisi aina välillä kuin tuhka tuuleen.

Venäläinen kapina (russki bunt) oli ”järjetön ja säälimätön”, kuten Puškin sanoi. Hänen aikanaan Pugatšovin kapina oli vielä tuoreessa muistissa, kuten kansalaissota oli vielä lähellä Šafarevitšin aikaa. Sitä hän nimittääkin talonpoikaissodaksi, jossa valtio sitten hävisi ja joutui julistamaan NEP-politiikan.

Kollektivisoinnin aikana kaikki järjestettiin ovelammin. Silloin valtio kukisti talonpojan vastarinnan ja lähes hävitti hänen elämäntapansa. Marxilaisuudelle se oli päämäärä sinänsä ja suoranainen uskonkappale. Sitä kannatti innolla myös esimerkiksi Maksim Gorki.

Talonpoikaiseen maanviljelyyn perustuvasta yhteiskunnasta unelmointia voi pitää utooppisena, mutta sellaista oli myös kommunistien usko kollektivisointiin ja heidän vilpillinen julistuksensa siitä, että he olivat muka voittaneet talonpoikaiston yksityisomistuksellisen psykologian jo 1930-luvulla. Neuvostoliitto ylpeili valheesta ja rikoksesta.

Šafarevitš tuli toisinajattelijana kuuluisaksi kolmesta ideastaan, joista yksi käsitteli sosialismin historiaa, jonka kirjoittaja aloitti Platonista ja jonka hän näki kuolemanvietin ilmentymänä.

Toinen, joka tuli julkisuuteen perestroikan aikana ja oli nimeltään ”Kaksi tietä samaan kuiluun” käsitteli kapitalismin ja sosialismin samanlaisuutta luonnon tuhoajina.

Kolmas liittyi käsitteeseen ”pieni kansa” (malyi narod), joka viittasi niihin oikofobisiin ryhmiin, jotka eri kulttuureissa toimivat kansan enemmistön. ”suuren kansan” tavoitteita vastaan. Idea oli lainattu eräältä ranskalaiselta ajattelijalta eikä viitannut erityisesti juutalaisiin.

Venäjän historian kontekstissa tuli kuitenkin itse kullekin mieleen, että tuohon ”pienen kansan” rooliin sopisivat erinomaisesti Venäjän juutalaiset, jotka olivat tavattomasti yliedustettuina vallankumouspuolueiden johdossa ennen vallankumousta ja sama koski myös heidän osuuttaan toisinajattelijodien joukossa sosialistisella Venäjällä.

Šafarevitšia vaadittiin irtisanoutumaan antisemitismistä, mutta hän intti, ettei ole sellaiseen syyllistynytkään. Tämä ei joillekin kansainvälisille kollegoille riittänyt ja he yrittivät saada huippumatemaatikon menettämään ulkomaiset arvonimensä ja maineensa.

Tätä asiaa on oppilaani ja ystäväni Krista Berglund perusteellisesti käsitellyt väitöskirjassaan, enkä puutu siihen sen enempää. Luotan hänen johtopäätöksiinsä.

 Šafarevitš ei ollut esittänyt erityisesti juutalaisia syyllisiksi bolševikkien rötöksiin, mutta ei myöskään sietänyt ajatuksenvapauteensa puuttumista.

Sen mukaisesti hän koskaan myöskään mennyt julkisesti tuomitsemaan sitä antisemitismiä, joka Neuvostoliiton hajotessa näytti jo uhkaavan saada vaarallisia muotoja. Itse asiassa se jäi vaille sen kummempia seurauksia.

Tässä käsitellyssä kirjassaan Šafarevitš viittaa ohimennen läntisiin intellektuelleihin, joiden moraalista pelkuruutta hän halveksii. Ilmeisesti asenne perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Tuon joukon piirissä ei uskallettu riskeerata kerrassaan mitään, vaikka mahdollisena seurauksena omasta ajattelusta olisi ollut aivan vähäisiäkin sanktioita.

 Šafarevitš, Neuvostoliiton Tiedeakatemian jäsen, joka selitti sosialismia kuolemavietillä ja siis esitti sille rohkeimman mahdollisen haasteen, oli eri puusta veistetty, eikä enää kaivannut tuollaisten ”vapauden ritarien” tunnustusta.

Saattaa hyvinkin olla, että Šafarevitš pitää juutalaisia ryhmänä jotenkin kielteisenä ilmiönä. Se olisi hyvin ymmärrettävää jo sikäli, että juutalaisuus on epäilemättä ollut 20. vuosisadan valtavan teknisen kehityksen ja urbanisaation ytimessä (vrt. Vihavainen: Haun jewish century tulokset). Niitähän hän intohimoisesti vastustaa.

Jos hän olisi maalannut kuvaa Venäjästä nimenomaan juutalaisten ja vapaamuurarien avuttomana uhrina, jonka olisi noustava tuota kollektiivista vastustajaansa vastaan ja vaikkapa kostettava menneet vääryydet, olisi kyse tietenkin ollut sen lajin demagogiasta, jota kai aikoinaan tarkoitettiin käsitteellä ”kiihottaminen kansanryhmää vastaan”. Sittemminhän siitä on tullut yleinen mielivallan väline.

Toinen asia kuitenkin on, mitä ihmisellä on lupa ajatella. Jos otamme liberalismin vakavasti, meidän on pakko hyväksyä se, että jotkut ajattelevat aivan toisin kuin me ja saattavat tulla mielestämme vääriin, vastenmielisiin tai naurettaviin johtopäätöksiin.

Se on kuitenkin heidän oikeutensa ja nimenomaan oppineiden maailmassa, république des savants, olisi ajatuksenvapauden rajoittaminen perinteisesti ollut aivan anteeksiantamatonta, jopa rikoksista pahin ja törkein.

Tai näinhän meillä oli vielä minun nuoruudessani tapana ajatella. Nyt aika on toinen ja etenkin läntisistä yliopistoista on kuultu toinen toistaan häpeämättömämmistä sensurointivaatimuksista.

Nimenomaan tätä taustaa vasten niin Šafarevitš ja hänen ystävänsä Solženitsyn ansaitsevat täyden kunnioituksemme. He olivat miehiä eivätkä lampaita ja sellaisia näkee tässä maailmassa yhä harvemmin.