Ujo itsevaltias ja
Ruotsi-Suomi
Peter Ullgren, Krigarkungens
undergång. Karl XII:s sista år. Lind&Co 2025, 238 s.
Tämän kirjan
fokuksessa on Kaarle XII:n persoona ja se on siis ymmärrettävä sen mukaisesti
eikä kuviteltava, että siinä esitetyt käsitykset joistakin sivuasiasta olisivat
myös yhtä vankalla pohjalla. Toki kukin historian seikka on aina oman tarkastelunsa
väärtti, mutta kiinnostavaa on sekin, mitä tarinasta jää pois.
Kaarle-kuninkaan
persoonaa tämä kirja valaisee, sanoisinko, perinpohjaisesti. Kymmenet eri
silminnäkijöiden kuvaukset kuninkaan tavoista ja tavoitteista ja hänen
allekirjoittamansa käskyt luovat vakuuttavan kuvan kohteestaan. Itse asiassa
tuntuu välillä siltä, että paljon vähempikin olisi riittänyt, sama toistuu yhä
uudelleen.
Jos sanoisi,
mettä Kaarle oli omituinen, olisi se asian vähättelyä. Kyllä hän oli ihan
oikeasti outo tyyppi kaikkien aikalaistensa silmissä. Hän oli ensinnäkin
tavattoman ujo ja sulkeutunut, kuten oli ollut hänen isänsäkin. Esimerkiksi
ranskalaisen hovimiehen silmissä tämä ei ollut mikään ansio.
Toki Kaarlella
oli suuri ihailijansa Voltaire, joka nyt toki ennen muuta olikin suuri, henkevä
rienaaja, persifleur (vrt. Vihavainen:
Haun voltaire rautakallo tulokset ).
Kauniimmasta
sukupuolesta Kaarle ei ollut näköjään seksuaalisesti kiinnostunut, mutta sen
sijaan hänellä oli hyvin hellä suhde äitiinsä ja sisareensa. Rakkaan sisaren
kanssa sitten yhdessä itkettiinkin äitiä muistellessa Vadstenassa kuninkaan palattua
monivuotiselta korpivaellukseltaan Ruotsin maaperälle.
Kaarlen tavat
olivat äärimmäisen yksinkertaisia, mikä myös toisaalta herätti pahennusta ja
katsottiin itsevaltiaan arvoa loukkaavaksi, mutta toisaalta taas sai miehet
kunnioittamaan ja palvomaan sankariaan, joka eli samaa elämää kuin hekin.
Kaarlen lumovoima oli valtava.
Kaarlen rohkeus
oli epäilemätöntä ja samoin kuin sankarinsa Kustaa II Adolf, Aleksanteri Suuri
ja Caesar, hänkin johti joukkojaan edestä. Osumaa tuli yhä uudelleen, mutta
legenda kuolemattomuudesta kasvoi sitä mukaa. Stoalaisesti Kaarle osasi kätkeä
kipunsa ja säilytti tyyneytensä.
Kaarle oli myös
säälimätön. Miehitetyillä alueilla hän hallitsi terrorilla ja määräsi, että
vähänkin epäilyttävät tyypit oli tapettava ja saatava väki vakuuttuneeksi siitä,
että mikäli he sabotoivat Ruotsin armeijaa, heidät tuhotaan niin
perusteellisesti, ettei edes lasta kehdossa säästetä.
Tuohan oli
tietenkin aivan samaa kuin venäläisten politiikka Isonvihan aikana. Silläkin
oli oma logiikkansa ja se lähti siitä ykkösasiasta, että miehitysarmeijan
huolto oli turvattava.
Kaarlen
persoonan ytimessä oli kunnianhimo ja tarve saada hyvitystä loukkauksista ja
maineen tahraantumisesta. Ruotsin suurena häpeänä oli Poltavan taistelun
jälkeinen Perevolotšnan antautuminen, josta Kaarle ei ottanut syytä itselleen,
enempää kuin Poltavan tappiostakaan.
Tällaisen miehen
kanssa rauha voitaisiin solmia vasta sitten, kun olisi taas saatu jonkinlainen
voitto.
Kaarlen oleskelu
Turkin alueella vuosikausien ajan on jo sellaisenaan merkki syvästä omituisuudesta,
joka saavutti outouden mitat. Toki Turkki vuosien 1710-1713 sodassa saavutti
Venäjästä sellaisen voiton, jolla koko sen armeija olisi voitu tuhota, mutta
sen jälkeen oleskelusta kaukana vieraalla maalla tuli ennen pitkää absurdi
näytelmä kaikkine kalabaliikkeineen.
Kirjassa
kuvataan elävästi valepukuisen Kaarlen ratsastusta Demotikasta Stralsundiin.
Hänellä muuten oli pitkä parta ja peruukki, jollaisia hän ei koskaan muuten
käyttänyt.
Stralsundin
puolustus petti aikanaan ja kuningas pelastui täpärästi Ruotsiin, josta hän
heti hyökkäsi Norjaan. Tulos oli masentava, mutta kuningas ei antanut periksi.
Se Norjan-retki,
jonka aikana hän kaatui, tehtiin vasta pari vuotta ensimmäisen retken jälkeen
ja isommalla armeijalla. Sellainen oli vielä saatu Ruotsista haalittua tunnetulla
kreivi Görtzin rahanväärennöksellä, joka sitten koitui hänen kohtalokseen.
Kuva Kaarlesta
outona maanikkona piirtyy kirjassa esiin vakuuttavasti. Mielestäni kiinnostava
on myös kirjan se hajanainen aines, jossa tuodaan esille valtakunnan tilaa ja koostumusta.
Kirjoittaja
käyttää nimittäin parikin kertaa ”Ruotsi-Suomen” (Sverige-Finland) käsitettä.
Tämähän on meillä ollut edistyksellisen historioitsijoiden maalitauluna jo
vuosikymmeniä. Tuota käsitettä ei aikanaan ollut tapana käyttää ja siksi on
vaadittu, ettei sitä saisi käyttää nytkään.
Sehän saattaisi
johdattaa heikot veljet kuvittelemaan, että aikoinaan oli olemassa
hallinnollinen yksikkö nimeltä Ruotsi-Suomi, jonka osat kenties olivat jonkinlaisessa
unionissa keskenään.
Näinhän ei ollut.
Naapurimaata ja perivihollista (”arvfiende”,jonka norjalaisia alamaisia
myöhemmin virallisestikin mainittiin veljeskansaksi ”brödrafolk”) nimitettiin
sen sijaan Tanska-Norjaksi, vaikka Norjan status kuningaskuntana hävitettiinkin
jo keskiajalla ja sitä hallittiin Tanskan osana.
Kun Skoone ja
sen naapuriläänit vuonna 1658 liitettiin Ruotsiin, menetti Tanska kolmanneksen
vanhasta ydinalueestaan ja väestöstään. Tanskalainen sissiliike kukistettiin
erittäin julmasti ja joitakin merkkejä veljeydestä (veljesvihan
äärimmäisyydestä) näyttäisi olleen vielä siinä asenteessa, jota norjalaiset
sissit osoittivat ruotsalaisille miehittäjille Suuren Pohjan sodan
Norjan-retkillä. Siihen tietenkin vastattiin samalla mitalla.
Käsite
Ruotsi-Suomi on ehdottoman käyttökelpoinen kuvaamaan valtakunnan ydinaluetta,
jonka hallinnolliset rajat Karjalassa eivät tosin vielä välttämättä silloin
tule selkeiksi. Siellähän Käkisalmen läänillä ja Inkerinmaalla oli toisenlainen
status kuin vanhalla Ruotsi-Suomen alueella.
Joka tapauksessa
Skoone oli se valtakunnan kruununjalokivi, josta Kaarle todella huolehti ja
jonka lähempää liittämistä ja kotouttamista palveli myös hänen aikanaan
perustettu Lundin yliopisto. Kuitenkin alue oli liitetty Ruotsiin niin
äskettäin, että hengissä oli vielä ihmisiä, jotka olivat Skoonessa syntyneet
Tanskan alamaisiksi.
Sen sijaan Ruotsi-Suomen
itäinen puolisko oli vastikään menetetty venäläisille, mistä Kaarle ei näyttänyt
kantavan erityistä huolta. Kuitenkin tsaari Pietari oli nimenomaan ajatellut ”veli
Kaarlen niskan tulevan taipuisammaksi”, kun hän saisi huomata Venäjän
valloittaneen Suomen, joka oli Ruotsia ”ravitseva äiti”.
Sitähän tuo
surkea ja äärimmilleen riistetty Suomi ei ollut eikä se edes kyennyt elättämään
koko sitä 20000 miehen ja tuhansien hevosten armeijaa, jota Pietari piti siellä
uhkaamassa Ruotsia. Etenkin rehua oli tuotava lisäksi Venäjältä (ks. Vihavainen: Haun
kuvaja tulokset).
Suomi ei näytä
olleen erityisen kiinnostava enempää Kaarlelle kuin muillekaan. Etelässä olivat
suuremmat arvot kyseessä. Suomesta saatiin sentään Armfeltin armeija, joka
sitten komennettiin sille toiselle Norjan retkelle, jossa se tuhoutui (ks. Vihavainen: Haun
hansson tulokset ).
Ruotsissa
rakennettiin Tessinin johdolla koko ajan uutta ja entistä ehompaa kuninkaanlinnaa
Kaarlen palaneen nuoruudenkodin, Tre kronorin tilalle. Olihan siinäkin
melkoinen rahanreikä, eikä Lundin yliopiston oerustaminenkaan ihan ilmaiksta
ollut. Suomalaisia taas pidettiinpettureina, he kun eivät olleet saaneet
pidettyä venäläisiä kurissa (vt. Vihavainen: Haun
sarsila tulokset ).
Ikävä lisä
onnettomuuksien kronikkaan olivat katovuiodet, jotka sattuivat Ruotsissa juuri
samaan aikaan kuin Ruotsin kolmannen suuren armeijan värväys, siis Norjan
retkeä varten. Mutta ”rautakallo” ei luopunut suunnitelmistaan.
Kaarlen kansliassa
oli yksi suomenkielen taitaja, mitä pidettiinkin hänen tärkeänä avunaan. Hän
oli vapaaherraksi korotettu Casten Feif, joka oli nuoruudessaan ollut
hatuntekijän oppipoikana Turussa ja oli loppuaikoina Kaarlen lähin mies ehkä
Görtziä lukuun ottamatta, mutta jälkimmäinenhän ei ollut vakituisesti kuninkaan
luona.
Joka tapauksessa
Görtz puuhasi rauhaa ja Ahvenanmaan neuvotteluissa tilanne näytti jo lupaavalta.
Kaarle halusi kuitenkin vielä voiton. Sitä paitsi Kaarlen periaatteisiin kuului
neuvotella tilaisuuden tullen rauhasta voidakseen samaan aikaan varustautua
tehokkaasti sotaan.
Sellaista ei
tullut, mutta hänen kuolemansa jälkeen alkoi Suomeen sijoitettu venäläinen
armeija ahdistella Ruotsin rannikoita (”rysshärjningar”, ks. Vihavainen: Haun
hansson tulokset ).
Näännytetty
valtakunta taipui kuin taipuikin ja itse asiassa rauhanehdot olivat
hämmästyttävän lievät. Skoone säilyi Ruotsilla ja Suomikin palautettiin. Valloitetuista
alueistakin maksettiin melkoinen summa (ks. Vihavainen:
Haun välsignade freden tulokset ).
Ruotsi menetti
imperiuminsa Pommeria lukuun ottamatta, mutta Ruotsi-Suomi oli yhä olemassa.
Perityssä vallassa korostuvat erimuotoiset persoonallisuuspiirteet, jotka voivat olla mitä vaan, omituisuuksineen.
VastaaPoistaVallanhimoiset diktaattorit ovat sitten oma lukunsa: elämän kestävä prosessi valtaan. Esimerkiksi Stalin ja Hitler.
Hitler ehti tuhota puoli Eurooppaa ja päätyi roviolle. Silminnäkijä havainnoitsioiden mukaan lopputulos ei ollut täydellinen. Hammaskartat yms. oli todennettavissa. Outoa on se, että neuvostoliittolaiset eivät juurikaan tutkimustuloksista kertoneet. Rovion ympäristössä leijui - kertoman mukaan - grillatun possun ja bensiinin haju.
Maailma alkoi kuitenkin muuttua.
Sama tapahtui, miljoonamurhaaja Stalinin päästettyä kylmän pierun: Neuvostoliitto jäi Neuvostoliitoksi, mutta poliitiset murhat jäivät suurelta osalta historiaan.
Diktaattorien absoluuttinen, usein elämänpituinen valta, kertoo paljon ihmisestä.