Näin Helsingin muuttuvan

 

Väestönvaihtoja

 

Erinomainen historiantutkija ja armoitettu popularisoija Teemu Keskisarja on nyt päässyt otsikoihin puhumalla ”väestönvaihdosta”.

Koska tämä kuuluu niihin sanoihin, jotka laukaisevat primitiivireaktion siinä joukossa, joka pitää kunnianaan olla ajattelematta omilla aivoillaan, Keskisarjan luennon otsikko oli kuulemma muutettu muotoon ”väestövaihto”.

Se on kuitenkin huonoa suomea ja itse aion puhua nyt ja vastaisuudessakin väestönvaihdosta, kuten tein jo kirjassani ”Länsimaiden tuho” vuonna 2009. Mikäli joku on siitä asiasta muutamaa vuotta myöhemmin kehittänyt ns. salaliittoteorian, ei asia kosketa minua millään tavalla. Minä uskon aritmetiikkaan ja niin kuuluu jokaisen järjissään olevan ihmisen tehdä.

Väestönvaihto kuuluu aivan normaaleihin historian prosesseihin. Lähes kaikki Suomen kaupungit olivat valtaosin ruotsinkielisiä1700- ja 1800-luvuilla ja myös venäläisyys oli parissa tapauksessa suhteellisen suuri tekijä, joka toisissa oloissa olisi voinut kasvaa jopa hallitsemattomaksi.

Kaupunkien kasvu muutti  jo1800-luvun jälkipuoliskolla väestösuhteet perinpohjin ja jo vuoden 1900-tienoilla Helsingissä oli yhtä paljon suomenkielisiä kuin ruotsinkielisiäkin. Venäjänkieliset olivat jo aivan pieni vähemmistö. 1990-luvulla väestöpohja oli jo kokonaan muuttunut ja pääkaupunkimme oli täysin suomenkielinen. Alkuperäisestä ruotsinkielisyydestä oli jäljellä vain hajanaisia rippeitä siellä täällä.

Jo ala-asteella lapset ainakin ennen oppivat, että mikäli jokin luku koko aja pienene ja toinen  taas vastaavasti suurenee, nousee se jälkimmäinen ehdottomasti ja vastustamattomaksi suuremmaksi tietyn, laskettavissa olevan ajan kuluessa. Se toinen taas jossakin vaiheessa häviää kokonaan. Pää tulee pihaleikeissäkin aina viimein vetävän käteen ellei narua koko ajan jatketa.

Puolitoista vuosikymmentä sitten pohdiskelin Helsingin kohtaloa väestönvaihdon näkökulmasta. Sehän oli ollut kuluneiden puolentoista vuosisadan mittaan erittäin raju prosessi. Nyt ennusteet olivat varsin maltillisia ja nyttemmin niitä on varmastikin jo korjattu. Pääsuunta on kuitenkin selvästi pysynyt samana.

Ennen kuin liitän tähän tuon muinoisen ennusteen pohjalta kirjoitetun blogini, totean vielä sen, että tuolloin uskottiin vielä yleisesti siihen, että maahanmuuttajat integroituvat ympäristönsä kulttuuriin, kuten omat, mainiot tataarimme. Taustalla lienee ollut ajatus länsimaisen kulttuurin objektiivisesta kehittyneisyydestä, mikä pakottaisi rationaalisetihmiset mukaansa. Ja kuka voisi olla olematta rationaalinen?

Toki edistys oli kaikkien yhteiskuntien kehityksessä lainomaisuus, kuten länsimaissa oli ajateltu jo Turgot’sta ja Condorçet’sta lähtien. Harva kai tosissaan ajatteli tänne syntyvän uusia Mogadishuja, jonne ennemmin tai myöhemmin vaadittaisiin sharia-lakia, ensin omille ja sitten jo kaikille. Jäljelle jääneet olisivatkin jo omaksuneet islamin.

Sitkeimpien tosiasioiden kieltäjien mielestä kehitys ei mitenkään voisi mennä taaksepäin ja sitä paitsi maahanmuuttajien valikointi esimerkiksi uskonnon huomioon ottaen olisi jonkinlaista rasismia. Eihän ollut lupa ajatella, että jotkut kulttuurit olisivat ainakin uudessa ympäristössään jollain tavalla ei-toivottavia.

Koko ajatus väestönvaihdosta leimattiin äärioikeistolaiseksi, eivätkä syvän tyhmyyden edessä mikään matematiikka tai muualta tuodut esimerkit auttaneet. Kyseessä on ollut ja on ilmiö, jota Yrjö Ahmavaara aikoinaan nimitti ”fasistiseksi informaation torjunnaksi”.

On kummallista ajatella, että se saattaisi eräänä päivänä olla kehittyneen yhteiskuntamme valtavirtaa. Niin se kuitenkin on.

 

Mutta tässä nyt se taannoinen blogi:

 

maanantai 26. syyskuuta 2011

Muuttajat Helsingin riesana

 

Muuttajat Helsingin riesana

 

Myönnän heti, että olen itse Helsinkiin muuttanut enkä siellä syntynyt. Kaupunki ei liene tästä nimenomaisesta asiasta enemmälti muuttunut, mutta meitä oli monta. Olin vain yksi Suuren muuton osanottajista. Yhteiskunnan rakennemuutos Suomessa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä oli yksi maailman rajuimmista.

Takavuosina esiintyi vielä aika useinkin koomisia hahmoja, jotka ylpeilivät sillä, etteivät olleet mitään muuttajia vaan ihka aitoja kaupunkilaisia. Nämä olivatkin useimmissa maissa vielä vähemmistö, usein pieni, joten heillä oli millä enemmistölle rehvastella. Jostakin syystä vanhan Sörkan sakilaiskielen osaamista pidettiin noissa ”paljasjalkaisissa” piireissä aivan erityisen suurena ansiona. ”Landelaiset” saivat niskaansa runsaasti vihapuhetta, jota ei tuolloin vielä ymmärretty kriminalisoida.

Mutta muuttajat ovat nykyään jo enemmistö. Taajamien ulkopuolella asuu ihmisiä enää hyvin vähän. Helsinki on hyvä esimerkki siitä, miten muutto muuttaa asioita myös itse kaupungissa. Vuonna 1875 Helsingissä oli asukkaita vain 23000.

Enemmistö oli tietenkin ruotsinkielisiä, kuten oli asia ollut iät ja ajat. Suomenkielisiä oli kuitenkin jo noin neljännes eli kuutisen tuhatta. Toista suurta vähemmistöä eli venäjänkielisiä oli kaupungissa noin puolet suomenkielisten määrästä eli kolmisen tuhatta (ainakin vuonna 1870 heitä oli vielä 12,1%).

Helsingin kasvaessa sen alkuperäinen luonne ruotsinkielisenä kaupunkina muuttui nopeasti ja venäläiset kutistuivat pieneksi vähemmistöksi. Suomenkieliset sen sijaan nousivat entisestä vähemmistöstä suureksi enemmistöksi.

1900-luvun alussa Helsingin väkiluku saavutti jo maagisen 100000:n asukkaan rajan. Siihen aikaan tämä tarkoitti suurkaupunkia.  Samaan aikaan myös suomenkielisten määrä ylitti jo 50 prosenttia.

Tällöin venäläisten määrä sen sijaan jäi jo alle viiden prosentin ja myöhemmin heidän sekä suhteellinen että absoluuttinen määränsä kutistui melkein olemattomiin, kun suomenkielisyys valtasi alaa kasvavassa suurkaupungissa.

Vielä vuosisadan vaihteessa muistellaan suomenkielisiin suhtaudutun pääkaupungissa kopeasti, eikä heidän puhettaan suostuttu kaikkialla edes ymmärtämään. Monessa tapauksessa asia saattoi johtua siitä, ettei sitä todella ymmärretty.

Kantaväestön nuivuus muuttajien invaasiota kohtaan samoin kuin toisaalta näiden uudet vaatimukset kielensä ymmärtämisestä tuntuivat varmaan monesta kohtuuttomilta. Kun toisen kotiin tullaan, on kuitenkin tapana toimia isännän ehdoilla. Tämä tapa on pätenyt vuosituhannesta toiseen.

Muuttajat eivät muodostaneet varsinaisia slummeja. Työläiskaupunginosissa asuttiin köyhästi, sairastettiin paljon ja siellä syntyi vuosisadan vaihteessa kuuluisa sakilaiskulttuuri, joka pelotti sekä paikallisia että sivullisia.

Siitä huolimatta siitä ei tullut vallitsevaa elämäntapaa. Huliganismi pysyi marginaalissa ja normaalisti työläiskaupunginosien asukkaat elivät työllään, kuten jo nimikin sanoo. Ajan mittaan he vaurastuivat ja heidän asuinalueensakin nousivat arvoon arvaamattomaan.

Talouskehityksen myötä muuttovirta pääkaupunkiin vain kiihtyi. Itsenäisessä Suomessa se koostui melkein pelkästään kotimaisesta valtaväestöstä. 1970-luvun alussa suomenkielisiä oli helsinkiläisistä jo 90%, kun taas venäjänkielisten osuus oli enää vaivaiset 0.2% Ruotsinkielisten ryhmä oli sekin kutistunut kovin heiveröiseksi vähemmistöksi omassa kotikaupungissaan. Kulminaatiopiste saavutettiin joskus 1990-luvulla.

 Vuonna 1990 suomenkielisiä oli hieman yli 90%, loput olivat lähinnä ruotsinkielisiä eikä venäjänkielisten edustama promillemäärä enää ollut ilman erityisiä instrumentteja havattavissa.

Sen jälkeen tilanne onkin alkanut nopeasti muuttua, eikä prosessille ole loppua näkyvissä. Vuonna 2009 suomenkielisiä oli helsinkiläisistä enää alle 84% .

Venäjänkielisten osuus väestöstä oli nyt jo kaksi prosenttia, mikä absoluuttisin luvuin mitattuna oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Helsinki on jo nyt, meidän päivinämme kansallisesti kirjavampi kuin legendaarisen kansainvälinen Pietari oli vuonna 1897.

Sen sijaan se ei ole yhtä monikulttuurinen kuin, sanokaamme, Kööpenhamina, Amsterdam, Lontoo tai Pariisi. Tämä selittänee pitkälle myös sen, ettei sen katuelämästä yleensä kerrota kansainvälisissä uutisissa.

Suurkaupunkien kasvu on kaikkialla ollut hämmästyttävän nopeaa ja sen seuraukset mullistavia. Toisin kuin meillä sitkeästi ajatellaan, Helsinki ei enää tosiasiallisesti ole mikään puolen miljoonan asukkaan pikkusuurkaupunki, vaan yli miljoonan asukkaan metropoli. Tämä pätee aivan huolimatta siitä, että sen alueella on useita hallinnollisia yksiköitä. Niin on kaikkien suurkaupunkien alueella.

Tämä suurkaupunkilaisuus on monen mielestä hienoa ja sen puitteissa todella on kaikkialla syntynyt aivan uusi elämänmuoto, jolle on tyypillistä anonymiteetti, irrallisuus ja kaleidoskooppinen kirjavuus. Tämä kaikki meilläkin jo on, mutta monessa suhteessa kehitys näyttää olevan vielä kesken.

Uudenlaisen elämänmuodon ohella nykyaikaisen suurkaupungin kypsään muotoon on nimittäin säännönmukaisesti kuulunut myös jyrkkä sosiaalinen kerrostuminen ja segregaatio, joka hajottaa erilaiset kansanryhmät omiksi kokonaisuuksikseen.

 Yleensä slummit ovat syntyneet keskustaa ympäröiville alueille, ”inner cities”, joista parempi väki on muuttanut pois esikaupunkien väljempiin oloihin. Tämä ilmiö on viimeisen puolen vuosisadan mittaan kaikkialla synnyttänyt näiden alueiden konflikteja ympäristönsä kanssa.

Slummeja voisi nimittää suurkaupunkien loiskasvannaisiksi, sillä ne elävät sen kyljessä kuluttaen sen resursseja itse mitään tuottamatta. Konflikteista, jotka antavat lehdistölle värikkäitä uutisaiheita, syyttävät ns. edistykselliset tahot säännönmukaisesti syrjivää ympäristöä ja yhteiskunnan kitsautta alueiden hoitamisessa. Vastapuolen näkemys on päinvastainen ja keskittyy slummien oman primitiivisen kulttuurin arvostelemiseen. Onko työ juopottelevien luokkien vitsaus vai päinvastoin? Pyrkimättä ratkaisemaan tätä munan ja kanan ongelmaa, voidaan joka tapauksessa ennustaa, että ilmiö, joka on tapahtunut vastaavissa oloissa kaikkialla muualla, tulee tapahtumaan meilläkin, kun kriittinen massa eli kyllin suuri uusi muuttajaväestö on saapunut. Slummit ovat nykyaikaa, työläiskaupunginosat ovat taakse jäänyttä elämää ainakin läntisessä maailmassa.

Tämä prosessi on meillä vielä kesken ja täysin kehittyneitä slummeja saanemme odotella vielä parisen kymmentä vuotta. Samassa ajassa myös vanhan suomen- ja ruotsinkielisen aineksen syrjäyttää koko kaupungissa yhä enemmän maahanmuuttajaväestö, joka muodostanee pääkaupungin väestöstä neljänneksen jo tämän vuosisadan puolivälissä.

 Tämä ei Helsingin kehityshistoriassa sinänsä merkitse mitään erityisen rajua muutosta. Matkaa on vielä pitkälti siihen, että suomenkieliset olisivat yhden neljänneksen vähemmistö, kuten asia oli puolitoista vuosisataa sitten. Luultavaa onkin, että he jäävät enemmistöksi vielä sadan vuoden eli noin kolmen sukupolven päästä. Varmaa se ei tietenkään ole.

Tämä on vain skenaario, jonka toteutumisesta ei ole mitään takeita. Joka tapauksessa tulee olemaan hyvin tärkeää se, ketkä muodostavat Suomen pääkaupungissa kriittisen suuren vähemmistön. Aiempi kokemus tuskin toistuu sellaisenaan. Nopeasti kasvavassa pääkaupungissa syntyi 1900-luvun alussa uudenlainen ilmiö, huliganismi, josta Kari Koskela on tehnyt kiinnostavan tutkimuksen poliisiasiakirjojen perusteella.

Aikalaisten silmissä huligaanit olivat moraalisesti ja kenties rodullisestikin ala-arvoinen aines, jonka käytös heijasteli muuttajaväestön olemusta laajemmaltikin. Kansalaissota nähtiin sittemmin monella taholla juuri taisteluna huliganismia ja yleensäkin ihmissuvun hylkiöitä vastaan.

Nykymaailman silmissä huligaanit olivat kuitenkin lähinnä luusereita, joiden elämältä yhteiskunnan muutos oli vienyt pohjan pois. Kuten Pohjanmaan puukkojunkkareille tai nykyisemmille moottoripyöräkerholaisille, myös Sörkan sakilaisille oli useinkin tarjolla vain rikollinen elämäntapa, mikäli he halusivat säilyttää itsekunnioituksensa.

Helsingin kasvava suomenkielinen muuttajajoukko tuli aikoinaan etupäässä työn perässä. Sen liepeille syntynyt huliganismi koettiin aikoinaan melkoiseksi riesaksi, mutta lopultakin se oli enemmistön kannalta suhteellisen harmitonta.

 Sörkassa kukoistivat kyllä rikollisuus, viinakauppa ja prostituutio ja väkivaltakin oli jokapäiväistä. Kuitenkin tämä vähemmistö puhui maan valtakieltä, kuului luterilaiseen kirkkoon ja pysyi pääasiassa erossa huumeista viinaa lukuun ottamatta. Lukutaitoisia olivat kaikki ja kansakoulukin kuului jo 1900-luvulla jokaisen sivistykseen. Sosiaaliturva sen sijaan oli olematon, joten yhteiskunnan niskoilla taakka oli kevyt.  Kotouttamiskustannukset jäivät tuolloin jokaisen itsensä maksettaviksi. Pelastusarmeija ja settlementtiliike yrittivät lisäksi tehdä räikeimmille epäkohdille jotakin.

Nyt kaikki on toisin. En oikein tiedä, saako tätä sanoa, mutta pelkään pahoin, että nopea monikulttuurisen muuttajaväestön lisääntyminen tarkoittaa pommin virittämistä.

Tapaamani maahanmuuttajat ovat poikkeuksetta olleet mukavaa väkeä, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että uuden ja ympäristöstään rajusti poikkeavan aineksen nopea lisääminen aiheuttaa suurella varmuudella ongelmia kaikille osapuolille. Odotan kiinnostuksella ensimmäistä uutista joukkomellakasta. Kontulan pinonpolttajat tänä kesänä eivät vielä oikein ylittäneet tätä rimaa.

 

Tuo edellinen oli siis näkökulma puolentoista vuosikymmenen takaa. Koska rakastan Helsinkiä vähän niin kuin vierasta maata ja pidän sitä aika huvittavana paikkana, liitän tähän vielä linkin pääkaupunkimme kulttuurisesta merkityksestä, johon kuuluu mielestäni varsin omalaatuisia kansallisia piirteitä. Ainakin toistaiseksi.

Vihavainen: Haun helsinki tulokset