Kansojen historiat ja niiden vuoropuhelu

 

Zaharovan historia

 

Kremlin puhuva pää Maria Zaharova kuuluu taas päästelleen viisauksiaan Suomen historiasta ja tietenkin asiaankuuluvalla paatoksella, jollainen on aina ollut diktatuurimaiden tavaramerkki.

En mene tässä arvioimaan, onko hänen kohdallaan kyseessä ihan vilpitön usko siihen, että nuo, muka arvovaltaisten tutkijoiden tuloksiin perustuvat syytökset olisivat totta. Zaharovan psyyken ongelmat ovat sitä paitsi varsin mitätön teema, jolle ei kannata monta ajatusta uhrata.

Todennäköisimmin hän kyllä itsekin ymmärtää, että kyseessä on teatteri, Venäjän puolesta tehtävä propaganda, jolta nykyään kutsutaan melko huvittavalla nimellä ”Piar” (PR). Siinä annetaan totuudelle täsmälleen yhtä vähän arvoa, kuin aikoinaan siinä valheskenaariossa, jolla selitettiin Venäjän hyökkäystä talvisodassa.

Meillä oli vielähiljattain venäläisten kanssa varsin hyvä yhteistyö historiantukijoiden kesken ja myös Suomen historian tosiasiat tunnustettiin Venäjälläkin, jossa tosin ihmeteltiin, miksi suomalaiset kaivelivat omasta menneisyydestään kaiken maailman ikäviä asioita, joita kukaan ei ole heiltä pyytänyt.

Tämä ikävien asioiden kaivaminen perustui sellaiseen yksinkertaiseen asiaan, kuin pyrkimys totuuteen. Osmo Jussilan sanontaa lainatakseni meillä ymmärrettiin, ettei totuus ole mikään mahtava sankari, joka astuu näyttämölle ja rumpujen päristessä.

Sen sijaan se on pieni ja sitkeä mies, joka jossakin vaiheessa aina kaivautuu esille sen vuorenkorkuisen hevonpaskan alta, jonne se on onnistuttu tunkemaan. Näinhän kävi bolševikkien historiassakin, joka oli onnistuttu totaalisesti väärentämään.

Nykyiselläkin Venäjällä monet tutkijat tuntevat yhä erinomaisesti totuuden Suomen historiasta. He ovat yleensä niitä, jotka osaavat suomen kieltä ja ovat kyenneet lukemaan  suomalaisia lähteitä. Kun tyrannian ote tutkimuksesta hellittää, voimme jatkaa hedelmällistä vuoropuhelua heidän kanssaan.

 Toistaiseksi venäläisten käsitykset maamme historiasta ovat suurelta osalta sen varassa, mitä heille ylhäältä kerrotaan ja mitä saa julkaista. Vanhoja teoksia ei kuitenkaan ole voitu neuvostoaikojen tapaan kokonaan hävittää ja vetää pois yleisön ulottuvilta ja paljon tietoa on myös netissä jokaisen saatavissa.

Asia erikseen on, osataanko sitä käyttää. Onhan siellä netissä likipitäen koko ihmiskunnan tietovarasto, mutta ei se ole tehnyt tavallisesta tallaajasta suurta historian ymmärtäjää. Demagogia on yhä se tärkein taso, jolla kansojen välisten suhteiden historiaa esitetään ja ymmärretään kriisiaikoina.

Täytyy tässä todeta, että havaitsin huolestuttavia merkkejä uudenlaisesta historiallisen demagogian synnystä Venäjällä jo 2000-luvun ensi vuosikymmenellä, jolloin samaan aikaan oli toki aivan toisenlaistakin toimintaa olemassa

Kreml on nyt pannut uuden vaihteen päälle ja haluaa tällä kertaa häpäistä itsensä ” Mujstalla kirjalla” Suomen politiikasta.

On sanomattakin selvää, että Venäjän politiikkaan verrattuna Suomen politiikka on ollut saman verran humaanimpaa ja totuudellisempaa kuin demokratia on bolševistista diktatuuria parempi noissa suhteissa. Tämähän ei tarkoita sitä, että se olisi aina ollut moitteetonta ja parasta mahdollista. Eihän se sitä ole nytkään.

En tiedä, kannattaako provosoitua, kun provosoidaan. Ajatus suomalais-venäläisestä historiantutkijoiden symposiumista, jollaisia aikoinaan pidettiin jopa parikymmentä, on tällä hetkellä tietenkin mahdoton.

Joka tapauksessa suomalaisilla ei ole syytä lähteä mukaan sen tasoiseen demagogiseen kilpalaulantaan, johon Zaharova meitä haluaisi yllyttää. Historiantulkintojen erimielisyydet on ratkaistava tieteellisten periaatteiden mukaan.

Toki niissä on mukana myös poliittinen aspekti, jossa osapuolilla on oikeus katsoa asioita omasta näkökulmastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mielivaltaa. Pyrkimys objektiivisuuteen ja toisenkin osapuolen näkökulman ymmärtämiseen on tällöin erityisen tärkeä.

Tässä nyt joka tapauksessa kymmenen vuoden takainen kommentti silloiseen tilanteeseen:

 

Perjantai 17. heinäkuuta 2015

Kun kansat pahastuvat

 

Kun kansat pahastuvat

 

Maailma on täynnä vääryyttä kärsineitä kansoja. Itse asiassa taitaa olla mahdotonta löytää kansakuntaa, jota aina olisi kohdeltu oikeudenmukaisesti tai edes ansionsa mukaan. Niinpä tarvetta historiallisten vääryyksien sovittamiseen ja korvaamiseen on kaikkialla.

 Räikeä esimerkki kaltoin kohtelusta on Puola, jonka naapurit hävittivät kokonaan vastoin sen pontevasti ilmaisemaa tahtoa. Törkeän väkivallan kohteeksi joutuivat Baltian maat, jotka pyrittiin denationalisoimaan ja onnistuttiinkin jo suureksi osaksi asuttamaan vieraalla kansalla ilman alkuperäisten asukkaiden lupaa tai kutsua.

Myös nykyisen eteläisen Ruotsin entiset tanskalaiset maakunnat ruotsalaistettiin armotta eikä siinä auttanut vastarintaliikekään. Tornionjokilaaksossahan sellaista ei edes syntynyt.

On turha sanoakaan, että kansoilla on kalavelkoja, jollaiset on helppo muistaa ja vaikea unohtaa. Paljon yksinkertaisempaa on unohtaa maan ja kansan toiselta maalta ja kansalta saama apu. Sehän voidaan aina tulkita auttajan moraaliseksi velvollisuudeksi ja sitä paitsi sen toteuttaminen vajavaiseksi ja liian vähäpätöiseksi.

Ruotsin apu oli meille aikoinaan kultaakin kalliimpi, mutta harvoin sitä taidetaan ainakaan julkisesti muistella. Gruusiasta (Sakartvelo) tuli neuvostovallan vuosina entistä gruusialaisempi, Tiflis (nyk Tbilisi) oli aiemmin armenialaisvaltainen, nyt ei. Lieneekö tästä kukaan paikallinen nationalisti kiittänyt?

Ja onhan niitä historiassa aina myönteisiäkin asioita. Jotkut ikävät asiat saattoivat paradoksaalisesti jäädä tapahtumatta. Myöskään Armenia ei joutunut russifikaation kohteeksi Venäjän yhteydessä ollessaan eikä Suomi liioin. Asemamme Venäjän imperiumin yhteydessä oli vapaampi kuin Ahvenanmaalla Suomen yhteydessä.

Venäjän valta pelasti meidät ruotsalaistumiselta, mikä olisi saattanut olla ikäväkin kohtalo. Meillä venäläistämistä ei myöskään tapahtunut. Toki meilläkin tällä alalla jotain yriteltiin, mutta imperiumin hampaat eivät purreet. Toista se oli Elsass-Lothringenissa ja Irlannissa, esimerkiksi. Englanti ja Ranska eivät siekailleet lähialueillaan.

No, Karjalan riistäminen oli kyllä ilman muuta suuri historiallinen vääryys. Sitä mielestäni jollakin tavalla pehmentää, että se myös palautettiin kansallisesti lähes koskemattomana vuonna 1812. Tällainenhan on kansojen suhteissa harvinaista ja niinpä se kuriositeettina yleensä unohdetaan ja muistellaan sen sijaan vuosia 1940 ja 1944.

Tällaista on historia. Joskus nostetaan esille myönteisiä asioita, kuten Suonen itsenäisyyden tunnustaminen Venäjän taholta vuonna 1917, sitten taas kielteisiä, ainakin virallisen Suomen kannalta, kuten se, että Virallinen Venäjä lakkasi sitä tunnustamasta niin vuonna 1918 kuin vuonna 1939. Toki se sitten aina pian tuli taas muuttaneeksi näkemystään.

Lienee väistämätöntä, että oman maan historiassa kohtaamia kärsimyksiä nostetaan esille ja sen suorittamia konnuuksia puolestaan vähätellään samaan aikaan kuin muiden maiden kohdalla menetellään aivan päinvastoin.

 Jokainen valtio on toki luotu huolehtimaan omasta kansastaan eikä naapureistaan, saati vielä kaukaisemmista vieraista. Se, että asia on ymmärrettävä, ei vielä tee siitä erityisen kannatettavaa, saati kiitettävää.

 Kansainvälinen yhteistyö kärsii, mikäli kansakuntien kuva itsestään eli niiden kansallinen historiankirjoitus muodostuu lähtökohtaisesti voimakkaan asenteelliseksi. Uhriutuminen ei tässä ole juuri tyhmänylpeyttä hedelmällisempi lähtökohta ja usein nämä molemmat yhdistyvät muodostaen myrkyllisen seoksen.

Meillä Suomessa on akateeminen historiankirjoitus noussut mielestäni varsin kiitettävälle tasolle penkoessaan viileästi myös historiamme roskatynnyreitä.

Kansalaissodan terrori, ensimmäisen maailmansodan ja sen jälkeisen ajan venäläissurmat, sota- ja siviilivankien kohtelu, ihmisluovutukset ja yhteistyö Saksan kanssa on selvitetty asiallisesti, monien mielestä jopa tarpeettoman masokistisesti.

Mutta terveelle kansalliselle itsetunnolle tämä työ on välttämätöntä. Kansakunta, joka vain keskittyy muistelemaan tähtihetkiään ja unohtaa ja jopa kieltää pahuutensa, on henkisesti keskenkasvuinen.

Epäilemättä tilanne muodostuu epäsymmetriseksi, mikäli historialliseen rehellisyyteen panostaa vain yksi maa samaan aikaan kun sen naapurit kirjoittavat omaa historiaansa apologisista ja panegyyrisistä lähtökohdista, mutta onhan totuudenpuhujan osa ainakin kunniakas.

Itse asiassa niin sanottu tieteellinen historiankirjoitus ei nykymaailmassa ole juuri missään tuntemassani maassa kovin pahasti vääristynyt. Sen tasostahan pitää huolta tiedeyhteisö, jonka rooli aktualisoituu etenkin kansainvälisissä symposiumeissa, joiden säännöllistä järjestämistä ei pitäisi unohtaa.

Toisenlainen ongelma ovat ne maallikkoveljet, joiden toimintaa usein näyttää ohjaavan jonkinlainen hurmio heidän eläessään yhä uudelleen kunnian päiviä ja surressaan maansa kohtaamaa historiallista vääryyttä.

Tällä joukolla en tarkoita yksinkertaisesti sotahistorian harrastajia, joiden panos historian elävöittämiseen ansaitsee kaiken kiitoksen. Tarkoitan sitä Korkeajännityssarjan psykologiaa, jossa sodasta tulee extreme-kokemus vailla vertaa, moraalisesti ylivertainen tila, jossa tappamisen oikeus ja velvollisuus liittyy adrenaliinia nostattavaan hengenvaaraan ja molemmat palkitaan ylenpalttisella kiitoksella ja ihailulla. Juuri sellaista vastaan suuntasi Väinö Linna aikoinaan kirjallisen konekiväärinsä.

Tämä atavistinen psykologia näyttää väistämättä nousevan pinnalle kaikissa sodissa eikä rauhan aika taida sitä mihinkään hävittää.

Niinpä sotalelujen kieltäminen, poikien opettaminen itkuherkiksi ja muut vastaavat yritykset lienevät turhia. Ihmisen psykologiasta löytyvät valmiudet äärimmäisiin tekoihin äärimmäisissä tilanteissa saattavat olla ongelma, mutta se on tuskin poistettavissa.

Luultavasti sillä on myös myönteinen potentiaalinsa tietyissä poikkeustilanteissa. Normaalioloissa se tietysti olisi syytä pitää poissa ainakin lasten ja lapsenmielisten ulottuvilta, mutta silloin koko viihdeteollisuus romahtaisi.

 Sen sijaan lienee paljonkin mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, ettei kansakuntien kuva itsestään ja naapureistaan muodostu primitiivisen omahyväiseksi ja kaunaiseksi. Jokaisella kansalla on oikeus sankareihinsa, joille on syytä antaa kaikki kunnia siitä, mitä he ovat tehneet kansansa hyväksi, olipa kyseessä sitten vaikka mahdollisimman monen sotilaan tappaminen salaa pensaan takaa ampuen.

Mutta oikeudenmukaisuus vaatii toki myös, että jokainen kansakunta tunnustaa julkisesti ne synnit, joita sen lurjukset ovat tehneet. Ei ole mahdollista omia itselleen vain kaikkea myönteistä ja kieltää samaan aikaan kaikki paha. Itse asiassa tarvitsisimme erilaisten kansallista kunniaa juhlistavien päivien lisäksi myös kansallisen katumuspäivän. Me kaikki kansat, ilman poikkeusta.

Mikäli historiaa aletaan kirjoittaa ja ymmärtää kansallisen erinomaisuuden ja katkeruuden hengessä, ollaan liukkaalla tiellä.

Naapurien demonisointi kuuluu jo sodan psykologiaan, mutta hämmästyksellä voi havaita, että sen ilmaantuminen keskellä syvintä rauhan aikaa ainakin iltapäivälehtien sivuille on täysin mahdollista. Osittain asiaan saattaa vaikuttaa lehdistön kriisi, joka on edistänyt nimenomaan roskajournalismin kasvua, kun uutisvälitys ja analyysi ovat siirtyneet internetiin.

Venäjällä historiantutkimuksen vaiheet ovat lähihistoriassa olleen erityisen dramaattisia. Harva taitaa enää edes ymmärtää, miten totaalisesti neuvostoideologia piti Kleioa otteessaan.

Muuan esimerkki tästä on vanhan Venäjän upseeristo, jossa vallankumouksen aikana ruumiillistui luokkavihollinen. Niinpä minkäänlaista objektiivisuuteen pyrkivää historiakirjoitusta tuollaisesta kohteesta ei voinut olla olemassa. Käytännössä aihetta ei tutkittu lainkaan, vaan tyydyttiin leimaamaan koko porukka vastenmieliseksi ja kyvyttömäksi sortajan käsikassaraksi.

Asiaan kuului, että ”tsarismi” määriteltiin sortovallaksi, joka oli aina väärällä asialla ja sen vastustajat taas oikeassa.

Ennen pitkää tulkintaa jouduttiin pehmentämään ja alettiin puhua ”pienemmästä pahasta”, jonka Venäjän valta oli tuonut sortamilleen kansoille: ne näet olivat tuon sorron ansiosta päässeet liittymään yhteisöön, joka muita aiemmin pääsi sosialismin ihanuuteen.

Kuitenkin myös sorrettujen kansojen vapaustaistelua arvostettiin ja ymmärrettiin sen oikeutus. Olihan tsarismi myös Venäjän kansan vihollinen. Sosialistinen Neuvostoliitto taas oli synnitön organismi, joka ei voinut tehdä mitään epäoikeudenmukaista.

Kun aikaa vierähti, alkoi neuvostoliitolaisen historiantulkinnan sisäinen ristiriita käydä yhä ilmeisemmäksi. Tsarismi saattoi olla paha asia, mutta ei sillä perusteella voinut kieltää virolaisia kertomasta, miten he olivat aikanaan venäläisestä väkivallasta kärsineet esimerkiksi Liivinmaan sodan tai Suuren Pohjan sodan aikana. Patoutumia syntyi.

Mutta patoutumia oli myös Venäjällä ja paljon olikin. Yksi koski juuri noiden tsaarin kultakaluunaisten palvelijoiden mainetta. Sehän oli itsestään selvästi huono ja sitä huonompi mitä lähemmäs Suurta Lokakuun Sosialistista Vallankulusta tultiin.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, alkoi Venäjän vanahan historian voitokas esiinmarssi. Vanhat kansalliset ikonit Karamzinista lähtien nousivat arvoon arvaamattomaan ja esimerkiksi Venäjän upseeristosta kirjoitettiin nyt kymmenittäin ellei sadoittain kirjoja, joiden sävy oli peittelemättömän panegyyrinen.

On esimerkiksi kirjoja Venäjän ritarikuntien kavaljeereista ja muista sotasankareista, pelottomista ja nuhteettomista. Mieleen tulee Bulat Okudzhavan laulu, jonka mukaan kaikki he olivat loistavia lahjakkuuksia, uljaita sankareita ja runoilijoita:

Сумерки. Природа.
Флейты голос нервный.
Позднее катанье.
На передней лошади едет император в голубом кафтане.
Белая кобыла с карими глазами, с челкой вороною.
Красная попона.
Крылья за спиною, как перед войною.

Вслед за императором едут генералы, генералы свиты,
славою увиты, шрамами покрыты, только не убиты.
Следом -- дуэлянты, флигель-адъютанты. Блещут эполеты.
Все они красавцы, все они таланты, все они поэты.

Все слабее звуки прежних клавесинов, голоса былые.
Только топот мерный, флейты голос нервный да надежды злые.
Все слабее запах очага и дыма, молока и хлеба.
Где-то под ногами и над головами -- лишь земля и небо.

No, kaikkea oli, se tunnustakaamme. Mutta todellisuus on aina ankeampaa kuin se glooria, jonka löydämme ritarikuntien ohjesäännöistä ja historiikeista.

Jos sota aletaan esittää kovin yksipuolisesti kiinnostavana kunnian kenttänä ja unohdetaan, mistä siinä oikeastaan on kyse, päädytään hyvin nopeasti absurdiin tilanteeseen, jossa kansakunnat alkavat muistuttaa kollektiivisia apinoita, jotka raivoavat toisilleen ja pitävät vielä käytöstään kunniakkaana.

Helsingissä on taannoin perustettu yhdistys nimeltä Historioitsijat ilman rajoja. Toistaiseksi sillä ei taida olla vielä toimintaa, mutta idea on mitä kannatettavin.

 Kuten lääkärit ilman rajoja –yhdistys toimii Hippokrateen valan hengessä toteuttaen kaikkialla ilman erotusta lääkärin velvollisuutta käyttää taitojaan ihmisten auttamiseen, niin myös historioitsijan velvollisuutena on pyrkiä saavuttamaan objektiivinen totuus niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Se triviaali seikka, ettei historiankirjoitus voi sanan varsinaisessa merkityksessä olla objektiivista, vaan on sidoksissa tarkastelijaansa ja hänen lähtökohtiinsa, ei tässä suinkaan tee pyrkimystä turhaksi, päinvastoin. Kyseessä on toki haaste, mutta tämän, kuten monen muunkin ihanteen kohdalla epätäydellisyys kuuluu normaaliin ihmiselämään.

Ei ihanteen tavoittelu ole mieletöntä vaikka tulos aina jäisikin epätäydelliseksi. Siitä luopuminen sen sijaan on törkeää ja jopa anteeksiantamatonta, mikäli se tehdään tietoisen kyynisesti ja julistetaan totuudeksi sellainen sepustus, jonka uskotaan parhaiten imartelevan yleisöä ja palvelevan hallitusta.

Tiedämme kaikki, että virallinen historiankirjoitus Venäjällä koki täydellisen mullistuksen Neuvostoliiton romahtaessa. Tähän liittyy myös se, että maassa on juuri nyt aivan uskomaton määrä villiä historiografista kasvustoa, joka on usein äärinationalistista ja uhoaa kansallista pahastumista ja loukattua ylpeyttä.

Mutta samaan aikaan valtaosa akateemisista tutkijoista on sielläkin vakavia ja periaatteellisia Kleion palvelijoita, joille tärkeintä on totuus. Meillä on kaikki syyt tehdä heidän kanssaan yhteistyötä.

Kansallista loukkaantumista ei voi parantaa kehittelemällä menneisyydestä myönteisiä myyttejä, jotka muka toimivat balsamina haavoille. Sellainen rohto on vain palliatiivi, joka estää havaitsemasta organismia uhkaavaa vaaraa.

Kuten tuntoaisti on ihmisen ehkä tärkein itsesuojelun väline, vaikka se kipua tuottaakin, samoin on totuudellinen historia ainoa tie kansakunnan psyykkisten haavojen tervehtymiseen.

 Mutta haavojen paljastaminen on vaikeaa, mikäli ne muut, joita asia koskee, samaan aikaan kätkevät omansa ja julistavat olevansa ja aina olleensa kaikessa hyviä ja syyttömiä, kun taas historian konnaksi valittu alkaa tuollaisessa ympäristössä saada suorastaan demonisia piirteitä.

Kohtuuden mukaan jokaisen kansakunnan olisi kyettävä löytämään kylliksi arvokkuutta ja omanarvon tuntoa, jotta se voisi tunnustaa myös historiallisen sortajansa ansiot ja omat vikansa. Niitä kaikkia toki löytyy, aivan varmasti.

Omassa pahuudessa piehtarointi olisi pelkästään typerää, mutta vielä pahempaa on sen vastakohta, historiallinen uhriutuminen ja katteeton tyhmänylpeys. Se on tie, jonka kohdalla aita on matalin ja se on tarjolla niin suurille kuin pienille. Sitä tietä karttakaamme.