Saapasrotat ja pyhimys

 

Mystikon kohtalo

 

Elina Kahla, Gulagin viisas. Into 2025, 295 s.

 

Syyskuussa 1922 lähti Pietarista kuuluisa ”filosofien laiva”, jossa matkusti Stettiniin ja sieltä usein edelleen Pariisiin pitkälti kolmattasataa Venäjän merkittävintä intellektuellia. Paluu kotimaahan oli tältä joukolta ampumisen uhalla kielletty.

Mukana oli muun muassa sellaisia filosofeja ja teologeja kuin Nikolai Berdjajev, Sergei Bulgakov, Fjodor Stepun, Ivan Iljin, Pjotr Struve, Sergei Trubetskoi, Pitirim Sorokin, Semjon Frank ja monia muita.

Monet näistä olivat Pavel Florenskin tuttavia ja ystäviä, Sergei Bulgakov oli jopa hänen sielunveljensä sanan kaikkein intiimeimmässä merkityksessä. Kuten Elina Kahlan kirjasa kerrotaan, ideana oli kahden tuleminen yhteiseksi sieluksi.

 Tuollaisia veljesliittoja tunnustettiin ja jopa siunattiin Venäjän ortodoksisen kirkon piirissä. Ehkä on turha sanoakaan, että kyseessä oli yhteinen kilvoittelu, eikä irstaus. En tiedä, mitä Florenski olisi sanonut nykyisestä pride-ideologiasta, mutta tuskin mitään positiivista. Rohkenen olettaa tämän jo sillä perusteella, että ylpeyttä pidetään ortodoksisessa kirkossa kaiken paheen äitinä.

Mutta tässä ei nyt ehkä kannata hyppiä aikakaudesta toiseen. Venäjän hopeakauden aatteiden ymmärtäminen on jo kyllin hankalaa nykyajan ihmiselle sellaisenaankin.

Tuossa hopeakauden kirjallis-filosofisessa piirissä suurta roolia näytteli vuonna 1900 kuollut Vladimir Solovjov, jonka ajattelun suuriin teemoihin kuului jumalihmisyys (bogotšelovetšestvo). Se syntyi ihmisen jumalallistumisen (theosis) kautta ja oli vastakohta sille, mitä Dostojevski ”Riivaajissa” nimitti ”ihmisjumaluudeksi”. Tuo jälkimmäinen muuten taitaa olla taas ajankohtainen teema.

Pavel Florenski, armenialaista sukuperää ollut matemaatikko, mystikko ja luonnontieteilijä sai vaikutteita niin Solovjovilta kuin ortodoksisesta teologiastakin. Hänet jopa vihittiin papiksi, mutta hän ei ryhtynyt munkiksi, vaan perusti perheen, joka Kahlan dokumenttiromaanin perusteella näyttää olleen onnellinen.

Florenski oli siis matemaatikko ja kuului niihin mystikoihin, jotka saivat innoituksensa matematiikasta. Sellaisiahan olivat olleet jo muinaisen Kreikan pythagoralaiset. Samaan aikaan hän näyttää olleen myös luonnonfilosofi, jonka ajatuksilla oli sukulaisuutta itämaiseen filosofiaan.

En väitä ymmärtäväni Florenskin ajattelua ja sikäli kuin kyse on mystiikasta, ei ymmärtäminen pelkän loogisen ajattelun avulla voikaan onnistua. Mystiikka on eräs tapa kokea maailma. Sellaiseen joko kykenee tai sitten ei. En tiedä, missä määrin esimerkiksi eri uskontokuntien luostareissa tapahtuvat hengelliset harjoitukset auttavat asiassa.

John Dewey, sikäli kun muistan, (vaiko sittenkin Aldous Huxley?) olettaa, että asiaan voisivat vaikuttaa aivan lääketieteellisetkin seikat, kuten jatkuvan rukoilun aiheuttama hiilidioksidin lisääntyminen veressä.

Mutta tällainen lähestymistapa ainakin oli Florenskille vieras. Georges (Georgi) Florovski teoksessaan ”Venäläisen teologian tiet” (Valamon luostari 2009, alkuteos 1983) korostaa Florenskin Solovjovilta saamia vaikutteita ja nostaa merkittäväksi esille hänen teoksensa ”Pylväs” (Totuuden pylväs ja perusta) vuodelta 1914.

Florovskin mielestä teos puhuu paljon kirkollisuudesta ja myös katolisuudesta, mutta on itse asiassa ennen muuta itseensäsulkeutuneen kirjailijan tuotos. Hän esittää kritiikissään myös, ettei Florenskilla ollut historian tajua, sen sijaan hän korosti yksittäisiä teologisia käsityksiä. Todellisen ortodoksin tavoin Florovski näkee siellä myös kaikkialla ”hyvin selkeän teologisen eksytyksen häivähdyksen”.

Florovskin tuomio Florenskista on lopulta karu: ”Romantiikan kohtalokas myrkky oli myrkyttänyt Florenskin. Tietty epäsointu särähti siinä jälleen. Melankolia sekoittui omalaatuisella tavalla riemuun”.

Ortodoksisessa maailmassa Florenski tämän arvostelijansa mielestä pysyi muukalaisena. ”Läntisen kulttuurin romanttinen traagisuus” oli Florenskille ymmärrettävämpää kuin ortodoksisen tradition problematiikka. ”Sisäiseltä ytimeltään tämä teos on hyvin länsimainen, idässä haaveellisesti ja esteettisesti kilvoittelevan zapadnikin teos”.

No tuossa maallikko aistii jotakin aidosta teologisesta kiivaudesta (furor theologicus), jolle mikään muu kuin yksi ainoa oikea oppi ei kelpaa.

Joka tapauksessa Florenskin maailmankatsomusta siis lienee ainakin pidettävä omaperäisenä ja myös hänen elämänsä todisti siitä, että hän otti oman ajattelunsa ja mystisen kokemuksensa vakavasti. Hän ei lähtenyt mukaan ”filosofien laivaan”, vaikka toisena vaihtoehtona oli vaino, jota bolševikit systemaattisesti harjoittivat sekä kirkkoa että intellektuelleja kohtaan. Pariisin vaihtoehtona oli Gulag.

Paitsi matemaatikko, Florenski oli myös monipuolinen luonnontieteilijä, joka kehitteli sekä teorioita että sai aikaan käytännön tuloksia niin sähköopin kuin kemian alalla. Gulagissa hän sai myös tietyssä mielessä jatkaa työtään ja kehitti muun muassa menetelmiä jodin uuttamiseksi merilevästä. Hän oli myös kehittänyt menetelmän valmistaa jonkinlaista muovin esiastetta.

Kun Neuvostoliitossa sitten oli toisen viisivuotissuunnitelman päättyessä julistettu siirrytyn niin sanottuun sosialistiseen yhteiskuntaan, tuli ajankohtaiseksi hävittää menneisyyden jäänteet, eli sellaiset aatteet ja ihmiset, jotka edustivat yhteiskunnan aiempaa kehitysastetta.

Vuosihan oli tuo kuuluisa 1937 ja silloin tuhottiin sadoin tuhansin sekä ns. ”entisiä ihmisiä” ja oppositioaineksia että myös muita parantumattomina pidettyjä tapauksia. Myös ”väärän” kansallisuuden edustajat joutuivat tähtäimeen, kuten tiedämme.

”Filosofien laiva” oli ollut vasta yhteiskunnan puhdistuksen esiaste, nyt oli aika päästä eroon lopuistakin. Kaikkia ei tietenkään voinut tuohta, mutta kun tapettujen määrä lähenteli miljoonaa, osasivat jo kaikki loputkin pitää mahdolliset kerettiläiset ajatuksensa omana tietonaan.

Florenski oli tuolloin Solovetskissa, joka oli Neuvostoliiton vankiieirien äiti ja kuuluisa nimenomaan älymystön karkotuspaikkana. Sieltä hänet ja monet muutkin tapettavat kuljetettiin Leningradiin, jossa teloitus tapahtui ja ruumiit heitettiin Levašovossa sijaitsevaan joukkohautaan.

Näin päättyi monipuolisen neron ja uskonnollisen mystikon elämä. Elina Kahlan teos on suomenkielisessä kirjallisuudessa aivan poikkeuksellinen käsitellessään laajasti Florenskin ajattelua. Yleensä filosofia, saati mystiikka ei kuitenkaan varsinaisesti vanhene, toki muodit silläkin alalla muuttuvat.

Luulen, että tämä kirja on omiaan innostamaan lisää lukijoita venäläisen filosofian harrastamiseen. Suomeksihan ei asiaan liittyvää kirjallisuutta paljon ole, mutta ainakin olemassa on Leonid Stolovitšin ”Venäläisen filosofian historia” (Suomennos Risto Numminen, 2012, 305 s.), jossa esimerkiksi Solovjovia on jonkin verran esitelty.