Veljeskansa pahassa paikassa

 

Ne Baltian suuret kansanmurhat

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Aia silloin tällöin olen yrittänyt katajaiselle kansallemme kertoa, ettei asemamme Venäjän ja Ruotsin naapurissa ole nyt ollut ihan niin huono kuin se olisi voinut olla.

   On syytä epäillä, että saksalaisten naapuruus se vasta olisi tuhoisaa ollut.

   En lainkaan vähättele sitä hävitystä, jonka Baltia koki Liivinmaan sodassa ja suuressa Pohjan sodassa erityisesti Venäjän puolelta ja joka oli aivan toista luokkaa kuin Suomen sinänsä hirmuinen kohtalo miehitettynä maana (Isoviha, vrt. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ).

   Kuitenkin Suomi ns. ristiretkiaikana säästyi siltä , voisi sanoa, vanhatestamentilliselta hävitykseltä, joka tuli  yhä uudelleen vanhan Liivinmaan eli Viron ja Latvian osaksi. Omassa historiakuvassamme maahamme tulee ruotsalainen sotajoukko, joka kastaa kansaa ja kansa ottaa kuin ottaakin kasteen mieluummin kuin saa miekasta. Linnojen valtauksista ja panttivangeista ei ole mitään tietoa.

   Toki jotakin meilläkin tehtiin. Kuten paavin bullassa kerrotaan, ainakin hämäläiset, tajuttuaan pitkällä viiveellä, mitä olivat menneet tekemään, sanoutuivatkin irti koko kristinuskosta ja kiduttivat pappeja sangen kekseliäällä ravalla: irrottamalla heiltä navan ja sitomalla sen puuhun, jonka ympäri heitä sitten ajettiin niin, että suolet tulivat ulos vatsaontelosta.

   Aika pahaahan tämä jo oli, vaikka ilmeisesi keksittyä, mutta kohdistui sentään maahantunkeutujiin ja kaikki viittaa aika pieneen mittakaavaan. Suomalaisista kuninkaista, armeijoista ja piirityksistä tai massamurhista emme ole kuulleetkaan, tai jos olemme jotakin kuulleet, se on leimattu huhupuheeksi.

   Baltiassa olivat asiat toisin. Valloittajia olivat siellä saksalaiset ritarit ja aiheesta kuuluu juuri ilmestyneen uusi kirjakin. Aina on ollut tiedossa, että heidän metodinsa olivat äärimmäisen raakoja ja että vastarinta oli suurta ja järjestäytynyttä. Toki pettureita tai uskonsankareitakin, näkökulmasta riippuen sitten esiintyi ja ilman niitä saksalaiset olisivat hyvinkin saattaneet tulla ajetuiksi mereen. Joillekin niin kävikin.

   Olen asiasta kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset), mutta kukapa sitä enää muistaisi. Virossa on toisin ja muuan tuntemani intelligentti ja vieläpä kristillishenkinen naisihminen kertoi, ettei hän voinut itkemättä lukea tuota Henrikin kronikkaa, joka on tapahtumien koristelematon aikalaiskuvaus ja jätti sen kesken.

   Mutta virolaisten kansallisessa muistissa se säilyy ja parhaillaan vietettävässä viron kielen päivän lukumaratonissa sitäkin on taas luettu.

   On kummallista ajatella, että ihan tuossa lahden takana asuu kansa, joka tuhat vuotta sitten puhui samaa kieltä, mutta oli ilmeisesti meitä yhteiskunnallisesti paljon kehittyneempi, koskapa kykeni varustamaan minituhatmiehisiä armeijoita, käymään ajan oloissa nykyaikaista sotaa ja valitsi itselleen kuninkaita.

   Meidänkin kuninkaistamme on paljonkin puhetta erilaisissa kronikoissa, joita monet kansat pitävät omana historianaan. Meidän suhteemme niihin on ollut tyystin toinen: humpuukia mikä humpuukia. Turha sellaista on kaivella. Viimeinen suuri kaivelija, joka otettiin vakavasti, taisi olla Jalmari Jaakkola. Sen jälkeen on ylpeää tietämättömyyttä pidetty hienoimpana asenteena.

   Ehkäpä vielä 1100- 1200-lukujen Suomi tosiaan oli niin harvaan asuttu ja yhteiskunnallisesti kehittymätön, kuin sen vallitsevan konsensuksen mukaan oletetaan olleen, että se itse asiassa oli kehitykseltään suorastaan vuosisatoja jäljessä eteläisestä naapurikansasta?

   Sellainen olisi kuitenkin kovin rohkea oletus. Yhteydet eteläiseen naapuriin toimivat varmasti tuohonkin aikaan ja vastaavat instituutiot on luonnollista olettaa myös tänne pohjoiseen, joka lienee kyllä ollut harvemmin asuttu.

   Ruotsalaisten ja venäläisten tihutöistä maassamme tiedetään kuitenkin aika viitteellisesti. Kronikoissa mainitaan yleensä vain nimeltä jotkut voitot ja jokunen nimi, vanhan Liivinmaan historiasta sen sijaan on säilynyt pitkiä tuohon aikaan kirjoitettuja vuodatuksia.

   Muuan seikka, joka kiinnitti huomiotani Liivinmaan kronikkaa lukiessa, oli se sotataito, jota käytettiin hyökkääjää vastaan. Linnoituksia puolustettiin piiritystorneja polttamalla ja ratsuväkeä ja kai jalkaväkeäkin vastaan oli käytössä eräänlaisia maamiinoja: raudasta taottuja nelipiikkisiä häkkyröitä, jotka kavioon upotessaan saivat hevosen pois pelistä.

   Venäläiset olivat kristittyjä, joskin skismaattisia, eivätkä saksalaiset aina uskaltaneet heitä ainakaan sukupuuttoon hävittää pelätessään tekevänsä siinä syntiä. Tosin aika ajoi heitä vastaan julistettiin ristiretkiäkin, mutta sellainen oli paavin vallassa.

   Pakanalliset kansat olivat sen sijaan vapaata riistaa ja yhä uudestaan heitä tuhottiin viimeiseen mieheen ja joskus harvemmin jopa naiseen ja lapseen saakka ja kiitettiin sitten Jumalaa ristin vihollisista saadusta voitosta.

   Myös esimerkiksi lättiläiset, joita saksalaiset toki ahdistelivat, olivat kärsineet myös virolaisten hyökkäyksistä ja saatiin mukaan saksalaisten puolelle.

   Lättiläiset eivät olleet soldankäynnissä pekkaa pahempia ja esimerkiksi Sakalassa vuonna 1208 he surmasivat miehiä niin paljon kuin jaksoivat, mutta säästivät sentään juhtia, karjaa ja tyttöjä, kuten heillä oli tapana.

   Venäläiset eivät olleet kiinnostuneita käännyttämisestä ja Polotskin ruhtinaskin yritti vuonna 1212 jättää liiviläiset kastamatta ja se sijaan vain panna heidät maksamaan veroja. Lopulta liiviläiset sentään luovutettiin saksalaisille, jotka heidät kastoivat.

   Saksalaisten ja venäläisten ohella Liivinmaata vainosivat joskus myös pakanalliset liettualaiset. He tappoivat miehet, mutta veivät naiset ja karjan mukanaan eivätkä tietenkään kastattaneet ketään.

   Toki myös lättiläiset ja liiviläiset, jotka kronikoitsija joskus mainitsee peräti muita kansoja julmemmiksi, tekivät tuhoa parhaansa mukaan, myös ja erityisesti otettuaan kasteen ja saadessaan taistella Herran nimeen.

    Tarttoon, Emajoelle samotessaan lättiläiset ”…eivät säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin koko sotasaalis mukanaan.”

   Mitäpä sanoakaan, mikäli maamme ainakin suureksi osaksi säästyi tuosta uskomattomasta lakkaamattomien verilöylyjen vyörystä, saamme olla tähän päivään saakka asiasta kiitollisia.

   Asemamme Ruotsin ja Venäjän välillä ei silloinkaan ollut niin huono, kuin se olisi ollut vain 100-200 kilometriä etelämpänä.

 

Tässä vielä asiaa koskeva vanha blogi:

 

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

   Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

   Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

   Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

   Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

   Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

   Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää on, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

   Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

   Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

   Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

   Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

   Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

   Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

   Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

   Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata.     Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

   Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

   Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

   Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

   Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille.