Tietämättömyys on voimaa

 

Oppineiden olemuksesta

 

     Jo 1960-luvulla tankkasin urhoollisesti Johan Gottlieb Fichten saksaksi kirjoitettua ja fraktuuralla painettua kirjaa ”Über das Wesen der Gelehrten”, Oppineiden olemuksesta.

     Tuo rooli, joka siinä kirjassa erityisesti filosofeille oli annettu, oli niin suuri ja ylevä, että se auttoi motivoimaan omaakin vähäpätöistä askartelua oppineisuuden alemmilla portailla. Ylöspäin tietä riitti, mutta sehän se kiinnostavaa ja suurenmoista olikin.

     Tuo kirja oli ensi kertaa ilmestynyt vuonna 1805 ja siinä oli aikansa saksalaisen filosofian kaikki tunnusmerkit. Se käsitteli kaikkein suurimpia kysymyksiä kaikkein korkeimmalla abstraktiotasolla ja tuntui avaavan tien kohti salaperäisen Ding an sich -kysymyksen hallitsemista logiikan keinoin.

     Ja miten valtava olikaan yksilön vähäpätöiseltä näyttävä rooli tässä maailmankaikkeudessa. Eikö se itse asiassa ollut kaiken alku ja juuri: ”Das Ich setzt fuer sich ein Nicht-Ich…”  -”Minä” siis itse asiassa luo itselleen koko maailman koko ajan ja päivästä päivään.

     Siinähän jo oli sen tason mielettömyyttä, että myöhemmät postmodrnistis saattoivat sen edessä vain noloina karistella kurkkuaan. Hekin olivat mielestään jonkinlaisia maailman luojia, mutta mikä olikaan postmodernistisen filosofin rooli tässä maailmassa? Taisi silläkin olla vain ”kusiaisen valtuuvet”, Veikko Huovista siteeratakseni.

     En nyt suoraan sanoan enää ihan muista, millä tavalla oppineet, die Gelehrten, maailmaan sijoittuivat, mutta sen käsityksen sain, että he olivat eräänlaisia välittäjiä todellisuuden syvemmän olemuksen (das Ding an sich) ja aistihavainnoilla tavoitettavan maailman välillä.

     Roomassa ylimmäinen pappi oli virkanimeltään ”pontifex maximus” -ylin silanrakentaja. Tuo silta oli jumalten ja ihmisten välillä ja sen kautta voitiin säilyttää ”pax deorum”, rauha jumalten kanssa, joka oli valtion menestykselle välttämätön. Myös paavi on ottanut itselleen tuon pakanallisen nimityksen.

     No, oppineet olivat todellisuudessa niitä henkilöitä, jotka loivat tuollaisen sillan ja siksi heillä oli ainakin periaatteessa jopa puolijumalan rooli. Ei ole sattuma, että tuohon aikaan alettiin pystyttää pronssipatsaita kulttuurin sankareille. Valloittajat ja hallitsijat olivat tärkeitä, mutta todella tärkeitä olivat oppineet, nuo sillanrakentajat.

     Fichten kansakuntakäsitteeseen en itse asiassa jaksanut juuri perehtyä, vaikka tiesinkin, että Fichten kuuluisin teos oli ”Reden an die Deutsche Nation” -puheita Saksan kansalle (kanskunnalle).

     Kansakunnat olivat suuri henkisiä yhteisöjä, jotka oli herätettävä ja saatava tietoisiksi itsestään. Niitä, joita oppineiden oli ajattelullaan ohjattava, olkoonkin, että varsinainen käskijä ja komentaja oli joku muu. Hänelle olivat tarjona oppineiden ajatukset ja visiot.

     Meillä Suomessakin oppineet saivat nyt eritysesti kansallista arvostusta. H.G. Porthanille pystytettiin ensimmäisenä Turkuun patsas ja muita suurmiehiä ilmaantui viimeistään 1800-luvun puoliväiin mennessä: Snellman, Lönnrot, Runeberg, Topelius… Kaikki he olivat suuri sillanrakentajia ja oppineita siinä mielessä, kuin Fichte asian käsitti, jos nyt sitäkään oikein muistan ja ymmärrän.

     Joka tapauksessa oppineisuudessa oli jotain pyhää viimeistään Fichten ja Hegelin päivistä lähtien. Ei Fichte sinänsä liene ainakaan meillä erityisen suuri vaikuttaja ollut, mutta hänen käsityksensä oppineiden roolista oli niin sanotusti ilmassa tuona aikana muutenkin: Saksassa nostettiin korkeuksiin aivan erityisesti Goethe, yleisnero ja olympolainen puolijumala. Suurmiesten patsaita nousi jokaiseen Euroopan maahan.

     Koko kansakunnan opettaminen oli valtava tehtävä, jonka merkitys ei suinkaan ollut vain materiaalisen hyvinvoinnin edistämisessä. Kansakoulunopettajat olivat se ryhmä, joka käytännössä loi perustan kansalliselle kulttuurille. Siinä sivussa se tuotti myös ylivertaista sotilaallista kykyä, mikä ilmeni Preussin voittaessa Itävallan. Voitonhan sai tunnetusti preussilainen koulumestari, kuten sanottiin.

    Preussilainen koulumestari on ollut hieman huonossa maineessa, sillä hänet on esimerkiksi Heinen teoksissa kuvattu piiskaa heiluttavaksi tomppeliksi, mutta kansanopetuksen filosofiassa oli avautunut myös uusi, humaani linja, jota edustivat Pestalozzin ja Fröbelin kaltaiset hahmot.

     Kansa oli vastahakoista ja saattoi pyrkiä pakenemaan tarjolla olevaa oppia, kuten Maiju Lassilan kuvaama Manasse Jäppinen Säämingistä, joka suostui oppimaan ensimmäiset kirjaimet vasta ankaran taistelun jälkeen, mutta kehittyi myöhemmin itse suureksi oppineeksi.

     Joka tapauksessa oppi sen alimmillakin tasoilla oli sivistystä ja se oli ainakin jossakin määrin ajettava jokaisen kansalaisen kalloon. Oma lukunsa olivat sitten suuret oppineet, johon koko kansakunta katsoi kuin puolijumaliin kaapin päällä ja joiden pronssipatsaiden edessä suoritettiin vuotuisia palvontamenoja.

     Miten toisin ovatkaan asiat nyt. Oppineisuus sanan arkisessa merkityksessä on varsin neutraali ja pahimmillaan koominen asia. Kenenkään ei tarvitse koota päähänsä kaiken maailman tietoja, kun tietokone tekee sen hänen puolestaan. Nyt tekoäly hoitaa itse ajattelunkin.

     Tilanne on hieman samanlainen kuin sillä 1960-luvun  suurella amerikkalaisella poliitikolla, jolta kysyttiin, oliko hän suorittanut MA-tutkinnon. ”En ole”, hän vastasi,”mutta minulla on muutamia kymmeniä sellaisia palveluksessani”.

     Miksipä ihmisen pitäisi oppia ja sivistyä ja mitä nuo sanat edes tarkoittavat? Eikö suurin moukka koko maassa, joka on etevä pelaamaan pokeria ja tekemään diilejä, ole joka tapauksessa se, joka voittaa? Muut häviävät eli ovat luusereita ja joutavat elämään slummiin ja ryöstelemään siellä toisiaan. Koulun käynnistäkään ei ole heille mitään hyötyä.

     Tekoäly jo mainittiinkin. Se epäilemättä hallitsee esimerkiksi vaikkapa Fichten filosofian ja kaiken muunkin monin verroin peremmin kuin minä, joka sentään kulutin viikkotolkulla aikaani päästäkseni asiasta selville.

     ”Oppineiden” glooria on jo kauan sitten kuihtunut ja heidät on pantu paikalleen myös yhteiskunnassa. Ei se tohtorintutkintokaan välttämättä lisää ihmisen niitä kykyjä, joita työssä tarvitaan, kuten on yhä uudelleen todettu.

     Ehkäpä vanhamuotoinen opiskelukin jo pian unohdetaan tykkänään? Ehkä katsotaan riittäväksi, että jokainen osaa muotoille tekoälylle sellaisia kehotuksia, että se pystyy saamaan aikaan tarvittavia tuloksia.

     Millaisia sitten tarvitaan? Se saattaa olla kysymyksistä oleellisin, kuten se oli jo Fichten aikoina. Luulen, että sen päättävät meidän yläpuolellamme olevat tahot. Ihanteellinen kansalainen on niiden mielestä varmaankin poliittisesti korrekti (ja tämän merkityksen määrää kulloinenkin politiikka) ja tietenkin tottelevainen.

     Luultavasti varsinaiseen oppineisuuteen tarvitaan enää luku- ja kirjoitustaitoa, vaikka ei suinkaan välttämättä. Suullisia komentoja on jo kauan käytetty tietokoneissa ja ne pystyvät kommunikoimaan sujuvasti eri kielillä myös lukutaidottomien kanssa.

     Ehkäpä ”oppineen” tulevaisuudessa tunnistaa siitä, että hän osaa ihan itse lukea ja kirjoittaa. Ehkä noidenkin taitojen hankkimista rajoitetaan ja valvotaan. Nehän saattavat olla vaarallisia ja tiedossa on, että menneisyydessä niiden avulla on tehty hirvittäviä asioita. Tekoäly osaa jo nyt olla tottelematta ”vääriä” komentoja.

      Kaikkein perustavanlaatuisin rikos on ajatusrikos. Mikäli rikollinen vielä saa käsiinsä dokumentteja, jotka kertovat hänelle vääriä asioita, hän saattaa pian tietää liikaa. Aldous Huxleyn maailmassa (ks. Vihavainen: Haun huxleyn maailma tulokset ) tämä oli tehty mahdottomaksi ja ehkäpä tilanne on pian sama tässä omassakin maailmassamme.