Täydellisyyskin on olemassa

 

Ennen erikoisoperaatiota

 

     ”Kaikissa meissä vikaa on” otsikoi muistelmateoksensa Martta Salmela-Järvinen, merkittävä sd-poliitikko, joka aloitti kansanedustajan uransa jo ennen sotia.

     Tätähän voi pitää truismina, mutta sitä se ei ole monissa elämänpiireissä. Hyvin harva aktiivinen poliitikko suostuu sellaista suustaan päästämään ja kiivaille nationalisteillekin se olisi kauhistus -kyllä vika löytyy aina muualta, kun etsitään.

     Neuvostoliitossa olisi tällaisen periaatteen julistaminen ollut maanpetokseen (engl. high treason) verrattavaa neuvostovastaista kiihotusta (vrt. kansanryhmien vastainen kiihotus sotarikoksena ja rikoksena ihmisyyttä vastaan). Kiellettvä puhetta ja kiellettyä ajattelua sanan varsinaisessa merkityksessä.

     Toki Neuvostoliitossakin oli sallittua ja itse asiassa pakollistakin arvostella joitakin tahoja. Ennen muuta kyseessä oli maailman kaikesta pahuudesta vastuussa oleva kapitalismi erityisesti imperialistisessa USA) muodossaan ja sitä eri tavoin tukevat ja mahdollistavat ainekset.

     Oli myös kotimainen kohde, jota ruoskittiin armottomasti päivästä toiseen. Se oli kansa. Neuvostoliitto oli tieteellisesti todettu virheettömäksi yhteiskuntajärjestelmäksi, jonka arvosteleminen oli siis epätieteellistä ja epätieteellisyys oli Neuvostoliitossa asia, josta rankaistiin rikoslain mukaan(!).

     Täydellistä ei kuitenkaan ollut tämänkään maan elämän arkipäivä. Oli vielä puutteita ja epäkohtia ja niiden syynä oli kansa, joka ei ollut valtionsa arvoinen.

     Neuvostoliitto oli maa, jossa kansa ei arvostellut valtiota, vaan jossa valtio arvoisteli kansaa. Jos kansa toimi tai edes ajatteli oman järkensä ja omantuntonsa, eikä tieteellisen sosialismin dogmien mukaan, kyseessä oli luultavasti rikos. Se oli koko järjestelmää vastaan kohdistuvaa toimintaa, joka voi olla maanpetosta tai huliganismia. Molemmista saattoi saada kovan tuomion, mikä olikin nuhteettoman logiikan ehdoton vaatimus.

     Kun me nyt tällä valistuneella aikakaudella liberaalin demokratiamme puitteissa olemme vapaat ajattelemaan mitä haluamme, saamme sanoa asioista oman poliittisen mielipiteemme, jonka ei suinkaan tarvitse olla tieteellinen.  Sellaista poliittista tiedettä, joka määräisi meille sallitut ajatustemme ja asenteidemme rajat, ei yksinkertaisesti ole.

     Niinpä me saatamme tuntea itsellemme hyvinkin etäisiksi ne ajat, jolloin se oli totalitaristisissa maissa normaalia arkipäivää.

     Totalitaarinen ajattelu ja käytäntö ovat kuitenkin tulleet taas koko ajan lähemmäksi meitä sen sijaan, että ne olisivat jääneet menneisyyden kummitukseksi. Miksi näin on, ei ole mikää tuhannen taalan kysymys, vaan paljon suurempi.

     Naapurimaassa Venäjällä kehitys alkoi jo varhain, itse asiassa tietyt piirit siellä eivät koskaan toipuneet totalitarismin romahduksesta, vaan jatkoivat sen hengess uusin keinoin ”oottain aikaa parempaa”.

     -Niin sota syttyikin. Sotaa käyvä valtio on luonnostaan henkisesti taantuva yhteisö, joka krampinomaisesti palaa lapsenomaiseen uskoon omasta täydellisyydestään ja rankaisee jokaista, joka uskaltaa esittää arvostelua. Alamaiset, nuo entiset kansalaiset (ransk. citoyen), ovat nyt niitä, joita saa ja pitääkin arvostella.

     Venäjällä suuntaus kohti totalitaarisen ajattelun paluuta oli tietyissä piireissä(ns. lunatic fringe) havaittavissa jo vuosia ennen Ukrainan sodan syttymistä. Ilmiö vaikutti laajalta ympäristöönsä ja meilläkin oli jokunen yksittäinen ”desantti” (oik. desantnik, maahanlaskujoukkojen sotilas. Nimitys tulee ranskan verbistä descendre -laskeutua), joka rauhan aikaa elävässä maassamme sai tietenkin sen mielipuolen rooli, jonka ansaitsikin.

     Mitä tulee itse totalitaariseen ajatteluun, on kiintoisaa havaita, että siihen aina sisältyvä olettamus oman yhteisön täydellisyydestä ja sen nousemisesta kaiken arvostelun yläpuolelle, oli tietyissä piireissä kovin räikeää jo kymmenisen vuotta sitten.

Meillähän tämä ilmiö on nyt jo selvästi havaittavissa, vaikka liberaalit instituutiot ovatkin säilyneet. Kysymys on mentaliteetista, jossa alkavat vaikuttaa piiritetyn kansan piirissä vallitseva refleksinomainen ajatuksenvapauden kammoksuminen ja oman vajavaisuuden kieltäminen.

Venäjän puolella jo kauan sitten havaituista ilmiöistä kertoo tämä vanha blogi:

 

perjantai 14. joulukuuta 2018

Hirmuisia asioita

 

Kauhistuksia

 

Николай Стариков Ненависть. Хроники русофобии. «Питер» 2019, 351 с. (Viha. Russofobian kronikka).

 

     Nikolai Starikov on omituinen kirjailija. Hän on yksi niistä, jotka Venäjällä ovat viime aikoina aina vuorollaan syytäneet maailmaan historiallisia kirjoja yhtenä putkena, kuin konekivääristä.

     Muita vastaavia ovat olleet muuan herra Širokorad ja myös nykyinen kulttuuriministeri Medinski. Yhteistä heille on historian reipas vääntäminen uuteen uomaan. Kyseessä olevasta kirjallisuudesta ei yleensä voi käyttää nimikettä tutkimus (issledovanije), vaan kuuluu sen sijaan Venäjällä myös sangen suosittuun sarjaan versioita (versii). Kyseessä ovat siis ns. vaihtoehtoiset totuudet.

     Starikovin tuotantoon voi tutustua wikipediasta, jossa myös kerrotaan Starikovin itse kuvaavan genreään historialllis-poliittiseksi salapoliisityöksi.

     Täytyykin sanoa, että tämä nykyisen ajan Sherlock Holmes onnistuu yhä uudelleen löytämään historiasta tukuttain asioita, jotka muuttavat kokonaan perinteisen käsityksemme. Tai muuttaisivat, ellemme ymmärtäisi jo alusta lähtien, että kyseessä ei ole historiallinen, vaan nimenomaan historiallis-poliittinen työ, jolla on yhtä selvät tavoitteet kuin metoditkin.

     Ennen vanhaan, eli siis ennen sitä, kun kaikki piti ruveta sanomaan ja ajattelemaan englanniksi, olisi tässä kohden heti sanottu: Man merkt die Absicht und wird verstimmt.

     Wikipedian venäläinen versio tarjoaa taulukon muodossa katsauksen Starikovin teoksiin, joista Nenavist on numero 18. Muutama hänen julkaisemansa kirjan otsikko kuvannee tuotannon luonnetta: Kuka tappoi Venäjän? Venäjän pahin vihollinen. Kaikki paha tulee lännestä. Kuka pani Hitlerin hyökkäämään Stalinin kimppuun? Kriisi, miten sellainen tehdään? Stalin. Muistellaan yhdessä. Sota toisten käsillä. Ja niin edelleen…

     Luettelosta puuttuu ns. antifasistisen komitean suomeksi julkaisema vihkonen Stalin ja Suomi. Jos joku kaipaa huumorihetkeä vakavien asioiden parissa, voi julkaisua suositella. Kirjoittaja väittää siinä muun muassa, että vuoden 1944 suurpommituksissa varottiin tarkoin osumasta Helsinkiin…

     Olisi väärin väittää, että tämän kirjoittajan tuotanto likimainkaan vastaisi sitä, mitä vakavat tutkijat Venäjällä julkaisevat. Siitä huolimatta sillä on tiettyä oirearvoa ja suurissa kirjakaupoissa Starikovin keltakantiset kirjat ovat aina näkyvästi esillä.

     Kannattaa myös huomata, että kirjoittaja on ns. Izborskin klubin jäsen. Tämän think tankin tunnetuin edustajahan on muuan herra Dugin, jota ei tässä tarvinne enää lähemmin esitellä.

     Tämän nyt käsillä olevan kirjan sanoma on mahdollisimman selvä ja muutenkin koko kirja on kirjoitettu eräänlaisella selkokielellä, joka muistuttaa Stalinin tyyliä. Retoriset kysymykset ja vastaukset katekismuksen tyyliin osoittavat, millaista lukijakuntaa tavoitellaan.

     Russofobiaa sinänsä pidän vakavasti otettavana käsitteenä. Mikäli joku ei ole huomannut, totean, että olen itsekin kirjoittanut aiheesta kirjan.

    Venäläisten on kuitenkin yhtä paljon syytä etsiä syitä russofobiaan Venäjästä ja sen poliittisesta roolista kuin amerikkalaisten on syytä ottaa huomioon kotimaansa roolit ihmetellessään sitä jenkkivihaa, joka monessa maailman kolkassa vallitsee.

     Usein on molemmissa tapauksissa kyse irrationaalisesta ja huonosti perustellusta asenteesta, mutta itse asia ja sen taustat ovat aivan todellisia. Niiden ymmärtämiseksi ei tarvita mitään rakettitiedettä.

     Starikovin tavoitteena on joka tapauksessa osoittaa, ettei tämä missään tapauksessa pidä paikkaansa ja että Venäjään kohdistuvan vihan päämääränä on tuhota se vaihtoehto länsimaiselle elämänmuodolle, jonka venäläisyys tarjoaa.

    Tämä länsimainen asenne nojaa uskoon länsimaisen ihmisen poikkeuksellisuudesta ja oikeudesta valjastaa koko maailman resurssit itsensä -kultaisen miljardin- käyttöön.

    Venäjä tarjoaa tälle hirviömäiselle ideologialle vastavoiman ja siksi sen tehtävä lännen ja länsimaisuuden vastustajana on maailmanhistoriallinen. Sen toteuttamiseksi on sitten itäslaavilaisten kansojen yhdistyminen samaan valtioon välttämätöntä…

     En pidä tarpeellisena näiden houreiden enempää selostamista, koska siitä saattaisi syntyä mielikuva, jonka mukaan tämä heijastaa laajojenkin piirien ajattelua. Lunatic fringehän tässä on kysymyksessä, kuten asia nykysuomeksi ilmaistaan.

     Starikovin teksti on hyppelehtivää purkausta, jossa yhtäkkiä saatetaan siirtyä kaukaa menneisyydestä nykypäivään ja päin vastoin. Tavoitteena on voimakas journalistinen vaikutus, joka tukee omaksuttuja näkemyksiä.

     Tämä ei tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi itse keksinyt ne historialliset esimerkit, joita hän sirottelee asiaansa tukeakseen. Kyllä kirjassa on myös tosiasioita ja sellaisethan ovat historiassa usein tulkinnanvaraisia, ellei kyse oli aivan triviaalista tasosta.

     Muuan itseäni aina vaivannut kysymys on ns. Fraustadtin verilöyly ja sen syyt.

     Kyseessä on siis Fraustadtin taistelu nykyisessä Puolassa vuonna 1706, jossa suuresti alivoimainen karoliiniarmeija tuotti rökäletappion saksilaisille, joita avusti 6000 venäläisen muodostama apujoukko.

     Taistelua lienee pidettävä ruotsalaisten kannalta niin sanotusti kunniakkaana, mutta sen jälkiselvittelyä ei.

     Tapahtui näet niin, että ruotsalaisten komentaja Rehnskiöld määräsi tapettavaksi antautuneet venäläiset vangit/venäläisiä vankeja, mikä on kiistatonta.

     Miten paljon vankeja oli ja miksi suoritettiin tällainen kansainvälisen oikeuden vastainen joukkomurha, on sen sijaan kiistanalaista.

     Itselleni on jäänyt jostakin suomalaisesta esityksestä mieleen luku 6000 henkeä, mikä merkitsisi ennenkuulumatonta verilöylyä ja yhtä historian suurimmista sotarikoksista. Koko ajatus tuollaisesta teurastuksesta sen ajan käsityönä on vertahyytävä.

     Tämä luku perustuu kuitenkin ilmeiseen virhearvioon, vaikka lähes yhtä suuren (4000) esittää myös neuvostoaikana sangen arvostettu akateemikko Tarle. Siinä on otettu kirjaimellisesti erään todistajan lause, jonka mukaan venäläiset määrättiin tapettaviksi ilman armoa. Heidän määränsähän oli se 6000

     Nyt kuitenkin tiedetään, että tuhannet venäläiset eivät olleet tilaisuudessa tulla teurastetuiksi, vaan olivat silloin jo siirtyneet muualle ja tämän toteaa myös Starikov omassa esityksessään.

     Tosiasiallisesti tapettujen määristä esitetään vakavasti otettavia erilaisia lukuja 200-500. Wikipedian kansalliset versiot tekevät mahdolliseksi asian nopean tarkistamisen. Yllätys ei liene, että ruotsalaisilla on pienimmät luvut ja koko tapaustakin epäillään.

     Tämähän on jo hirmuista. Ilkityö on joka tapauksessa samaa suuruusluokkaa kuin Viipurin verilöyly vuonna 1918 ja murhaamisen perusteena oli nimenomaan venäläisyys, muita kansallisuuksia se ei koskenut.

     Mutta mistä moinen viha nimenomaan venäläisiä kohtaan? Erilaisia selityksiä on tarjolla. Eräs niistä viittaa venäläisten raakuuksiin, jotka olisivat tapahtuneet jonkin verran aiemmin ja toisessa taas esitetään, että armoa (quarter) ei tarvinnut antaa niille, jotka tekeytyivät joksikin muuksi, kuin mitä itse asiassa olivat.

     Vangiksi saadut venäläiset taas olivat kääntäneet takkinsa, jotta heitä sen punaisen vuorin takia olisi luultu saksilaisiksi. Tämä ei kutenkaan selitä sitä, miksei saksilaisia sitten tapettu. Sitä paitsi aseensa pois heittäneen vihollisen armahtamiseen ei tarvittu mitään erityistä syytä. Se kuului hänen oikeuksiinsa.

     Oli miten oli, sankarikuningas itse hyväksyi Rehnskiöldin teot. Kun Ruotsin armeija sitten Poltavan ja Pervolotšnan jälkeen jäi venäläisten armoille, eivät he kohdistaneet mitään kostotoimia edes niihin ruotsalaisiin, kuten Rehnskiöld, jotka olivat tuon ilkityön suorittajia.

     Tämä on totta ja antaa venäläisistä moraalisesti kiitettävän kuvan. Mitä taas tulee Starikovin väitteeseen siitä, etteivät venäläiset sotilaat koskaan tappaneet käsiinsä joutuneita sotavankeja, riittää sen kumoamiseen yksi ainoa sana. Katyn.

     Kaiken kaikkiaan Starikovin kirjaa ei kannata lukea, mikäli tavoitteena on hankkia tietoa ja ymmärrystä sen teemasta, mutta ei se sitä merkitse, että kirja koostuisi pelkästä humpuukista.

     Sivumennen sanoen, kirjassa mainitaan Fraustadtissa antautuneen saksilaisen joukon erään päällikön nimen olleen von der Golz.

     Vuonna 1918, mainitsee kirjoittaja, samanniminen kenraali toi Suomeen apujoukon, jota ilman Venäjä ja Suomi olisivat yhdistyneet muutaman kuukauden sisällä.

     Ainakin tätä johtopäätöstä voi pitää perusteltuna.

     Mitä taas tulee russofobiaan nykymaailmassa vaikuttavana voimana, olisi sen olemassaoloa turha kiistää. Mutta vain syystä tai toisesta sokea ihminen voi jättää sen syitä etsiessään pois laskuista sen kielteisen rooli, joka Neuvostoliitolla ja Venäjällä on viime vuosikymmeninä tässä maailmassa ollut.

     Tosiasia kuitenkin on, että myös Venäjällä ja sen politiikalla on ollut myönteisetkin vaikutuksensa. Tämän unohtaminen ja systemaattinen vääristely johtaa sellaiseen mentaliteettiin, jota nimitämme russofobiaksi, kuten erilaisten starikovien ja šarikovien yksisilmäiset historiantulkinnat johtavat etumerkeiltään vastakkaiseen fobiaan.

     Onneksi itärajamme molemmin puolin täysipäiset ihmiset ainakin vielä sanelevat normaalin historiankirjoituksen sävyn ja sisällön.

 

Tämä edellinen oli siis kirjoitettu vuonna 2018.