Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle huxleyn maailma. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle huxleyn maailma. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

perjantai 24. huhtikuuta 2026

Melkein valmis utopia

 

Vuonna 2050. Visio

 

     Ne, jotka eivät ole lukeneen Orwellin teosta 1984 luulevat yleensä, että kirjailoja kuvasi siinä täyteen mittaansa kehittyneen dystopian, jossa ihmiset olivat jo täydellisesti omaksuneet uudet arvot ja normit.

     Näinhän ei ollut. Poliittisesti epäkorrektit ilmiöt ja myös ajattelu oli jo ahdistettu nurkkaan eikä niillä enää ollut mahdollisuuksia, mutta vielä ne eivät monella olleet kehittyneet ”vatsatuntuman” mukaisiksi reflekseiksi.

     Moni päästeli jo tottuneesti ”ankkapuhetta”, jota suollettiin ilman aivotoimintaa, mutta eivät vielä kaikki, kaikkialla ja automaattisesti. Vasta vuonna 2050 uusi uljas yhteiskunta olisi täysin rakentunut, kuten voitiin arvioida.

     Orwellin kirjaa hiukan vanhempi Aldous Huxleyn dystopia ”Uljas uusi maailma” on toinen klassikko, joka kuvaa länsimaiden tulevaisuutta niiden trendien pohjalta, jotka olivat jo löhes sata vuotta sitten havaittavissa. Tuo maaginen sadan vupden raja alkaa olla lähellä ja on kiinnostavaa palauttaa mieleen, millaiseksi tulevaisuuden yhtiskunnan ennustettiin muuttuvan.

     Otan tähän alkuun ensin vanhan Huxleyn kirjaan perustuvan blogin ja yritän vasta sen jälkeen hahmotella tuota vuoden 2050 tilannetta, josta on tullut uuden maailman symboli. Vuoteen 2000 liitetyt euforiset ennusteet ovat jo meiltä useimmilta unohtuneet.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Huxleyn maailma

 

Huxleyn maailma

 

     Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ilmestyi vuonna 1932. Silloin maailmassa oli paljon uutta ja uljasta alkaen liukuhihnatuotannosta ja päätyen aina missikisoihin ja alastomuuden ja seksin aivan uudenlaiseen läsnäoloon ihmisten arjessa. Myös musiikin alalla muotiuutuuksia piisasi, saksofonijatsista neekerirummutukseen.

     Tietenkin myös ajan suuret yhteiskunnalliset ongelmat, liikaväestö, massatyöttömyys ja utopistiset yhteiskuntakokeilut, tässä vaiheessa lähinnä kommunismi ja fasismi, antoivat taustansa kirjoitusajankohdalle. Hiljattain käyty suursota ja kirjoittajan omat kokemukset tajuntaa laajentavien kemikaalien parissa kuuluivat myös kontekstiin.

     Puuttumatta Uljaan uuden maailman varsinaiseen utopistiseen sisältöön ihmishautomoineen ja olouttamisineen, voi myös olla kiinnostavaa vilkaista, mitä muuta uutta muutaman kymmenen vuoden kehityksen oletetaan tuoneen mukanaan.

     Seksi normaalina hyödykkeenä on yksi uutuus, jonka kehitys on vuonna 1932 vasta nupulla. Tunnuslause ”kaikki kuuluvat kaikille” vastaa ajan humaania henkeä ja lienee saanut ainakin osan innoituksestaan niistä uutisista, jotka kertoivat seksielämän kommunistisella Neuvosto-Venäjällä olevan vapaata siinä mielessä, että ”yksityisomistus” naisiin ja siis myös miehiin nähden on poistettu.

     Eiväthän ne ihan totta olleet. Mutta perheen hävittäminen sanan vanhassa mielessä ja seksi hyödykkeenä kuuluvat toki aikamme kulttuurin ytimeen.

     Automatisointi näyttää kirjassa olevan lapsenkengissään ja sen sijaan, että edes yksinkertaisen työn tekisivät robotit, sitä tehdä puurtavat alempien kastien edustajat –toki myös alfat ja alfaplussat tekevät omia työtehtäviään. Alfojen oma valtio sen sijaan päättyi verilöylyyn ja niinpä palattiin vanhaan, hieman Platonin valtiota muistuttavaan systeemiin.

     Huvittelu näyttää primitiiviseltä. Liukuporrastennis, sähkömagneettinen golf ja vastaavat typerän oloiset pelit ja leikit kelpaavat ajankuluksi myös alfoille, samoin kuin vaikkapa naisten raskaan sarjan painiottelut. Gammoilla, semi-moroneilla ja vastaavilla ryhmillä ilmeisesti pallopelit ovat yhä vain samassa suosiossa kuten ne olivat vuonna 1932. Fanittajien tappeluista ei kerrota. Ilmeisesti sellaisia ei osattu ennakoida.

     Työn ainoa funktio ei toki ole tuotanto. Oli kokeiltu rajusti lyhennettyä työpäivää, mutta se johti vain soman eli mielihyvälääkkeen kysynnän valtavaan kasvuun. Parasta oli edelleenkin täyttää ihmisten tajunta jonkinlaisella enimmäkseen joutavalla askartelulla.  Niinpä automaatteja ei ole eikä tarvita. Mutta eipä ole työttömyyttäkään.

     Vanhuus taas täytetään erilaisilla onnellistamisen konsteilla ja lopputuloksena on aikanaan siirtyminen polttolaitoksiin ilman sen kummempia emootioita tai seremonioita, kun se aika koittaa. Fosfori kerätään tarkoin talteen.

     Yhteiskunnassa ei ollut lainkaan perhettä, koska kaikki monistettiin (kloonauksen vastine) ja haudottiin ja sen jälkeen oloutettiin eli hypnotekniikoilla ennaltamäärättiin sosiaalisesti ja saatiin omaksumaan tietyn kastin identiteetti.

     Uskontoa ei tarvittu, koska ihmisten nuoruutta jatkettiin aivan samanlaisena kuuteenkymmeneen (?)ikävuoteen, jonka jälkeen rats -tuli loppu ja yksittäinen kastinsa tapaus siirrettiin taas raaka-aineeksi edesauttamaan uusien sukupolvien kasvua lannoitteena.

     Suuret yksilölliset kriisit ja onnettomuudet puuttuivat tästä maailmasta, mukaan lukien intohimot, kuten rakkaus ja myös kuolemaan liittyvä mystiikka ja vanhuuden seesteisyys. Nautintoja oli kullekin riittävästi ja mielialaa muutettiin tarpeen tullen somalla. Kerran kuussa saatettiin antaa tarvitseville RIK -rajuin intohimon korvike.

     Ihmisten tajunnan täytti jokatuntinen radio kaiketi älyttömällä jumputuksella, vaikka kirjassa ei kerrotakaan ihmisten pitävän joka hetki korvillaan kuulokkeita ja apinamaiset (minun tulkintani) journalistit kilpailivat parhaista luontokuvista, esimerkiksi villin alkukantaisista hourailuista, joita voitiin esittää yleisölle tuntokuvina.

     Villihän, sivumennen sanoen, oli luonnollista tietä syntynyt ihminen, joka jossakin reservaatissa oli onnistunut hankkimaan Shakespearen kootut ja koetti niiden avulla orientoitua uljaassa uudessa maailmassa (termi näytelmästä Myrsky).

     Uskontojen tutkimus oli läheistä Huxleylle, joka hyvin tunsi myös huumeiden maailman ja oli kirjoittanut mm. teoksen Doors of Perception (siitä sitten tuli erään yhtyeen nimi).

     Villi eli luonnollinen ihminen kapinoi kirjassa keinotekoisia paratiiseja ja korvikekokemuksia vastaan, mikä minusta tuntuu hieman oudolta, mutta lienee tarpeen kirjan juonen takia.

     Yhtä kaikki. Sangen monet nykyajan asiat ja suuntaukset näkyvät Huxleyn visiossa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa sitä, missä määrin promiskuiteetissa elävät naiset huolehtivat kimmoisuudestaan. Kirja ei kuitenkaan tunne kimmoisuus (ja muhkuraisuus)laitosten valtavaa verkostoa eli kuntosaleja. Kummallista kyllä, itse kukin näyttää vain hyväksyvän niin sanoakseni synnyinlahjana saamansa kimmoisuuden.

     Ihmisten kastit on ilmeisesti mahdollista erottaa ulkoisten tunnusten perusteella, mutta Huxleyn mieleen ei juolahtanut ennustaa valtavaa tatuointibisnestä, jonka avulla erilaiset moronit haluavat tehdä kastinsa julkiseksi ja kaikille näkyväksi.

     Aika erikoinen on tuon varhaisen aikakauden näkemys tulevaisuuden huipputekniikasta. Radioreportteri pyytää villiltä anteeksi, ettei voi tervehtiessään ottaa päästä alumiinista tehtyä silinterihattuaan, koska se on kovin painava. Siinä joka tapauksessa sijaitsee mahtava tekniikka:

 ”hän kehitti auki kaksi johdinta, jotka oli kytketty hänen uumilleen kytkettyyn kannettavaan paristoon, kiinnitti ne pistokytkimillä alumiinihattunsa sivuihin, kosketti hatun kuvussa olevaa joustinta ja siitä loikkasi esiin mikrofoni, kuin vieteriukko ja vaappui väristen viidentoista sentin päässä hänen nenästään, laski kuulutorvet korvilleen, painoi hatun vasemmalla sivulla olevaa katkaisinta”.  (Suom. I.H. Orras)

Sen jälkeen seurasi putkiradion lämmitys ja kalibrointi: ”Hatusta alkoi kuulua heikkoa ampiaisensurinaa. Sitten hän käänsi hatun oikealla sivulla olevaa nappia, ja surinan keskeytti stetoskooppinen läähätys ja ratina, nikotus ja äkilliset vingahdukset. ’Halloo’, hän sanoi mikrofoniin, ’halloo, halloo’. Äkkiä hänen hatussaan kilahti kello…”

     Fantastinen vehje tuo lähetin, epäilemättä, mutta ei tästä meidän maailmastamme ja tuskin myöskään muutaman sadan vuoden päässä odottavasta tulevaisuudesta.

     Huxley itse arvioi myöhemmin ennustuksiaan ja huomasi hyvin pian, ettei tekniikan osalta ennustanut oikein. Se ei kuitenkaan ole tärkeää. Kun atomipommit oli räjäytetty, hän sen sijaan oli yhäkin vakuuttuneempi tulevan totalitarismin mahdollisuudesta ja katsoi, ettei sellaista tarvinnut odottaa puolen vuosituhannen ajan, vaan se voisi koittaa jo sadan vuoden kuluttua.

     Nyt tuon vaadittavan vuosisadan jälkipuolisko sitten on jo hyvässä vauhdissa. Eivät mitkään ennusteet voi kovin tarkkoja olla, mutta jotakin tuttua on tuossa Huxleyn kuvittelemassa maailmassa näkevinään, vaikka esimerkiksi täystyöllisyys ja yleinen tyytyväisyys antavat yhä odottaa itseään.

-            -   -   -

     Nykytekniikan näkökulmasta reportterin taikahattu on aika hilpeä laite, mutta ennustettu uusi yhteiskunta tuntuu vähemmän hilpeältä. Visio on aivan liian todenmukainen.

     Vielä sodan jälkeen -nykyään joutuu yhä useammin selittämään, mikä sota on kyseessä- suomalaiselle yhteiskunnalle oli ominaista voimakas eteenpöin pyrkiminen ja kulttuuritahto.

     Se näkyi voimakkaana myös työväenluokassa, missä ei ollut jälkeäkään amerikkalaisesta slummikulttuurin hengestä. ”Luuserin” käsite oli meillä täysin vieras suunnilleen 2000-luvulle saakka. Nyt se tuntuu olevan aivan luonteva osa kulttuuriamme (ks. Vihavainen: Haun luuseri tulokset ).

    Myös slummikulttuuri on jo voimakkaasti kehittymässä ja sen entinen runsas säätykierto, joka oli ominaista nopean talouskasvun yhteiskunnalle, alkaa pysähtyä.

     Ihmisryhmät eivät enää muodosta luokkia, vaan kasteja. Ne ovat käytännössä perinnöllisiä ja Huxley erottaa monia sellaisia: alfat, betat, gammat, deltat, semimoronit… Orwellilla on prole-sääty, joka roomalaisen edeltäjänsä tapaan ei tuota mitään, vaan sen sijaan kuluttaa leipää ja sirkushuveja.

     Yhteiskunta itse voi yrittää jakaa kansalaisten ryhmiä arvostuksen mukaan, mikä vain osin liittyy tuloihin ja palkkaukseen. Koulutus ja yhteiset arvot määräävän enemmän identiteettiä. Tekoälyn myötä rakenteet saattavat vielä nykyisestä muuttua nopeasti ja paljon.

     Millaisia ryhmiä meillä Suomessa voisi olla vuonna 2050?

Aivan vapaalla kädellä maalaten kenties seuraavia Huxleyn ja Orwellin kuvittelemia:

 

Uljaat uuden maailman ihmisluokat

 

-Prolet. Slummiasukkaita, jotka käyttävät huumeita ja pyrkivät helppoon elämään. Noin 20% väestöstä. Ei mitään koulutusta, ei edes lukutaitoa. Tilapäistöitä, huumekauppaa ja kiristystä.

Musiikin sijasta teknistä jumputusta. Taiteena pornofilmit, kitsch, musiikkivideot,2-3 minuutin tik tok. Bodaus ja plastiikkakirurgia arvossaan. Kauttaaltaan tatuoituja. Personoituneet suhteet, kingien valta. Ihanteena mielivaltaa käyttävä narsisti.

Politiikassa ei aktiivista osallistumista, anojia ja valittajia, vailla visioita ja ohjelmaa. Satunnaisia lapsia, sarjarakastajia ja yksinhuoltajia. Ihanteena rikollistyypit. Osaavat ja käyttävät innokkaasti englannin slangi-ilmaisuja. Hyödyntävät mielellään ja kyynisesti poliittista korrektiutta ja ”antirasismia” jne.

-Semi-moronit. Koulutettuja (vähintään alkeisoppikurssi, luku- ja kirjoitustaito), mahdollisesti jopa erikoistietoja IT -alalla. AI:n aktiivisia käyttäjiä. Pärjäävät käytännön elämässä ja huolehtivat sen sujumisesta. Noin 20% väestöstä.

Taiteena Hollywood-tuotteet, lyhyet sketsit, toimintaelokuvat ja pelit, joskus jopa puhdistettu kirjallisuus erityisesti äänikirjoina, sarjafilmit 11-vuoden tasoisille. Pop-musiikki, heavy metal, goottilaisuus. Pikku tatuoinnit normina.

Naapurien mielipide ja arvostus tärkeää. Smith-effect, Jones-effect. Politiikassa valittajia, äänekkäitä vaatijoita, mukana myös radikaaleja. Joukossa kovan työn tekijöitä. Ihanteena vauras elämä ja paljon tavaraa. Aktiivisia konformisteja.

Saattavat maailmaan lapsia, joista koettavat kasvattaa poliittisesti korrekteja ja uusajattelun omaksuneita jo pienestä pitäen. Oleellista pyrkimys päteä vertaisryhmän silmissä ja oman aseman todistaminen materiaalisilla keinoilla. Ei varsinaisia visioita. Huomio keskittyy omaan perheeseen ja tuttavapiiriin. Poliittisesti välinpitämättömiä.

-Gammat. Koulutettuja, korkeakoulutus. Poliittisesti korrektin ajattelun sisäistäneitä ja ahkeria AI:n käyttäjiä, ei omaperäistä ajattelua. Korkeasti palkattuja toimihenkilöitä ja virkamiehiä sekä pudokkaita, jotka sinnittelevät mukana. Noin 30% väestöstä.

Lukevat joskus, mieluusti ajanmukaistettuina versioina ja joskus jopa klassikoita, tosin kuuntelu ja katselu ovat vallitsevia tapoja omaksua informaatiota. Käyvät teattereissa, joissa suosivat ajankohtaisia tai muuten opettavaisia näytelmiä ja elokuvia, joissa läntisen maailman ja erityisesti oman maan kurjuus ja pahuus paljastetaan.

Pyrkivät pitämään koko ajan yllä oman kelvottomuutensa sisällistä tuntoa. Pyrkivät poliittisesti korrektin ajattelun sisäistämiseen ja ovat herkkiä pöyristymään, mistä saavat suurta tyydytystä. Osaavat idiomaattista englantia.

Vailla sitoutumista perheeseen, sukuun tai kansakuntaan. Sen sijaan feminismiä, poliittista korrektiutta, ekologista hörhöilyä, veganismia. Viestimistä HS:n jälkeen tullutta ”Totuuden ääntä” seurataan, YLE, Threads. Aktiivisia netin lyhytpalstoilla.

Visiona katoaminen maan pinnalta, lapsettomuus, paluu teollistumista edeltäneeseen aikaan, kolmannen maailman saaminen kotimaata rikastuttamaan ja turvaan köyhyydeltä. Uskovat ajattelevansa tieteellisen maailmankuvan mukaisesti. Taistelevia konformisteja.

 

-Betat. Kuten gammat, mutta omaavat tiettyä kykyä omintakeiseen ajatteluun, mitä eivät kuitenkaan uskalla julkisesti osoittaa. Ulkoisesti täysin oloutuneita, mutta yksityisesti tekevät jopa pilaa virallisen ideologian dogmeista. Noin 20% väestöstä.

Lukevat kaikenlaista, joskus myös epämuodikkaita klassikoita. Ei aitoa pyrkimystä omaan poliittiseen rooliin. Inhoavat väärinajattelevia ja harrastavat oman piirin rituaaleja, joissa osoitetaan lojaalisuutta viralliselle edistykselliselle yleislinjalle.

 Harrastavat eksklusiivisia elämyksiä. Oopperan ystäviä.  Ihanteena tyylikäs elämä ekologisella twistillä. Lapsi tai pari kasvatetaan suurella huolella ja ohjataan sivistyksen piiriin. Ovat oppineet muitakin vieraita kieliä kuin englantia, mutta eivät niitä käytä eivätkä ymmärrä. Maailmankuva ei ole täysin ongelmaton. Taipumusta pessimismiin. Konformisteja.

 

-Alfat ja alfaplussat. Aidosti omintakeiseen ajatteluun kykenevät. Noin 10% väestöstä. Lukevat klassikoita ja pyrkivät itse kohdaltaan suorittamaan sen intellektuaalisen työn, jonka uusien asioiden omaksuminen vaatii. Eivät omaksu maailmankatsomusta ilman omaa kriittistä harkintaa. Uskaltavat jopa tuoda näkemyksensä julki ja ovat siis potentiaalisiesti vaarallisia järjestelmälle. Nimellisesti konformisteja.

 Järjestelmä soveltaa sallivuustaktiikkaa ja ryhmän edustajat saavat joskus jopa äänensä kuuluviin, mutta vain rajoitetusti. Eivät organisoidu poliittiseksi voimaksi. Eivät ole menettäneet omanarvontuntoaan. Eivät lainkaan hyväksy poliittisesti korrekteja ajattelun rajoituksia. Ovat kiinnostuneita filosofiasta ja kirjalisuudesta ja esimerkiksi eri kielille tyypillisistä finesseistä ja yleensäkin ajattelun eri muotojen rajoituksista ja perusteista. Pyrkivät tutustumaan asioihin kaikinpuolisesti, leimaamatta ennakolta mitään vakavia argumentteja vääriksi tai vahingollisiksi. Visiona traaginen optimismi, vailla illuusioita.

Tämän ryhmän sisältä löytyvä Alfa- Plus- ryhmä on hyvin pieni, mutta merkittävä siksi, että se hallitsee historian ja kulttuurin perusteet laajasti ja syvällisesti ja kykenee itse tulkitsemaan niiden merkitystä nykyisyyden ja tulevaisuuden kannalta.

Tekevät kaikessa hiljaisuudessa työtä, joka säilyttää kulttuurin keskeistä ainesta läpi barbarian vuosisatojen. Mukana edustajia kaikista yhteiskuntaluokista, työpaikat löytyivät jopa Alkon kassalta ennen kuin sellaiset poistettiin vuonna 2030. Vetäytyvät katakombeihin, pois valtakulttuurin piiristä.

 

Näin siis vuonna 2050. Tässä ei ole erityisesti mainittu uskonnollisia (90% muhamettilaisia) ryhmiä, joita on prole-osastossa jopa 30-40% populaatiosta. Kristityt ryhmät kannattavat monia erilaisia lahkoja, erityisesi afrikkalaisia. Noin puolet väestöstä on sanan ankarassa mielessä uskonnottomia.

Myös semimoroneissa uskonnollisten ryhmien osuus on suuri, etenkin kovaa työtä tekevien joukossa. Muhamettilaisten ohella löytyy myös esimerkiksi mormoneja, lestadiolaisia ja erilaisia hihhuleita.

Ylemmissä kasteissa uskonnollisuus saa toisenlaisia muotoja ja esimerkiksi beta-ryhmän naisilla erilaiset noituutta sisältävät uususkonnot ovat hyvin yleisiä. Maahanmuuttajien piirissä kukoistaa myös woodoo. Venäjältä ja Ukrainasta tulleiden gammojen keskuudessa skoptsilaisuus on yleistä ja kuohilaita arvostetaan erityisen paljon sekä ekologisista, että moraalisista syistä.

 

 

perjantai 27. tammikuuta 2017

Huxleyn maailma



Huxleyn maailma

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ilmestyi vuonna 1932. Silloin maailmassa oli paljon uutta ja uljasta alkaen liukuhihnatuotannosta ja päätyen aina missikisoihin ja alastomuuden ja seksin aivan uudenlaiseen läsnäoloon ihmisten arjessa. Myös musiikin alalla muotiuutuuksia piisasi, saksofonijatsista neekerirummutukseen.
Tietenkin myös ajan suuret yhteiskunnalliset ongelmat, liikaväestö, massatyöttömyys ja utopistiset yhteiskuntakokeilut, tässä vaiheessa lähinnä kommunismi ja fasismi, antoivat taustansa kirjoitusajankohdalle. Hiljattain käyty suursota ja kirjoittajan omat kokemukset tajuntaa laajentavien kemikaalien parissa kuuluivat myös kontekstiin.
Puuttumatta Uljaan uuden maailman varsinaiseen utopistiseen sisältöön ihmishautomoineen ja olouttamisineen, voi myös olla kiinnostavaa vilkaista, mitä muuta uutta muutaman sadan vuoden kehityksen oletetaan tuoneen mukanaan.
Seksi normaalina hyödykkeenä on yksi uutuus, jonka kehitys on vuonna 1932 vasta nupulla. Tunnuslause ”kaikki kuuluvat kaikille” vastaa ajan humaania henkeä ja lienee saanut ainakin osan innoituksestaan niistä uutisista, jotka kertoivat seksielämän kommunistisella Neuvosto-Venäjällä olevan vapaata siinä mielessä, että ”yksityisomistus” naisiin ja siis myös miehiin nähden on poistettu. Eiväthän ne ihan totta olleet. Mutta perheen hävittäminen sanan vanhassa mielessä ja seksi hyödykkeenä kuuluvat toki aikamme kulttuurin ytimeen.
Automatisointi näyttää kirjassa olevan lapsenkengissään ja sen sijaan, että edes yksinkertaisen työn tekisivät robotit, sitä tehdä puurtavat alempien kastien edustajat –toki myös alfat ja alfaplussat tekevät omia työtehtäviään. Alfojen oma valtio sen sijaan päättyi verilöylyyn ja niinpä palattiin vanhaan, hieman Platonin valtiota muistuttavaan systeemiin.
Huvittelu näyttää primitiiviseltä. Liukuporrastennis, sähkömagneettinen golf ja vastaavat typerän oloiset pelit ja leikit kelpaavat ajankuluksi myös alfoille, samoin kuin vaikkapa naisten raskaan sarjan painiottelut. Gammoilla, semi-moroneilla ja vastaavilla ryhmillä ilmeisesti pallopelit ovat yhä vain samassa suosiossa kuten ne olivat vuonna 1932. Fanittajien tappeluista ei kerrota. Ilmeisesti sellaisia ei osattu ennakoida.
Työn ainoa funktio ei toki ole tuotanto. Oli kokeiltu rajusti lyhennettyä työpäivää, mutta se johti vain soman eli mielihyvälääkkeen kysynnän valtavaan kasvuun. Parasta oli edelleenkin täyttää ihmisten tajunta jonkinlaisella enimmäkseen joutavalla askartelulla.  Niinpä automaatteja ei ole eikä tarvita. Mutta eipä ole työttömyyttäkään.
Vanhuus taas täytetään erilaisilla onnellistamisen konsteilla ja lopputuloksena on aikanaan siirtyminen polttolaitoksiin ilman sen kummempia emootioita tai seremonioita, kun se aika koittaa. Fosfori kerätään tarkoin talteen.
Yhteiskunnassa ei ollut lainkaan perhettä, koska kaikki monistettiin (kloonauksen vastine) ja haudottiin ja sen jälkeen oloutettiin eli hypnotekniikoilla ennaltamäärättiin sosiaalisesti ja saatiin omaksumaan tietyn kastin identiteetti.
Uskontoa ei tarvittu, koska ihmisten nuoruutta jatkettiin aivan samanlaisena kuuteenkymmeneen (?)ikävuoteen, jonka jälkeen rats -tuli loppu ja yksittäinen kastinsa tapaus siirrettiin taas raaka-aineeksi edesauttamaan uusien sukupolvien kasvua lannoitteena.
Suuret yksilölliset kriisit ja onnettomuudet puuttuivat tästä maailmasta, mukaan lukien intohimot, kuten rakkaus ja myös kuolemaan liittyvä mystiikka ja vanhuuden seesteisyys. Nautintoja oli kullekin riittävästi ja mielialaa muutettiin tarpeen tullen somalla. Kerran kuussa saatettiin antaa tarvitseville RIK -rajuin intohimon korvike.
Ihmisten tajunnan täytti jokatuntinen radio kaiketi älyttömällä jumputuksella, vaikka kirjassa ei kerrotakaan ihmisten pitävän joka hetki korvillaan kuulokkeita ja apinamaiset (minun tulkintani) journalistit kilpailivat parhaista luontokuvista, esimerkiksi villin alkukantaisista hourailuista, joita voitiin esittää yleisölle tuntokuvina.
Villihän, sivumennen sanoen, oli luonnollista tietä syntynyt ihminen, joka jossakin reservaatissa oli onnistunut hankkimaan Shakespearen kootut ja koetti niiden avulla orientoitua uljaassa uudessa maailmassa (termi näytelmästä Myrsky).
Uskontojen tutkimus oli läheistä Huxleylle, joka hyvin tunsi myös huumeiden maailman ja oli kirjoittanut mm. teoksen Doors of Perception (siitä sitten tuli erään yhtyeen nimi).
Villi eli luonnollinen ihminen kapinoi kirjassa keinotekoisia paratiiseja ja korvikekokemuksia vastaan, mikä minusta tuntuu hieman oudolta, mutta lienee tarpeen kirjan juonen takia.
Yhtä kaikki. Sangen monet nykyajan asiat ja suuntaukset näkyvät Huxleyn visiossa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa sitä, missä määrin promiskuiteetissa elävät naiset huolehtivat kimmoisuudestaan. Kirja ei kuitenkaan tunne kimmoisuus (ja muhkuraisuus)laitosten valtavaa verkostoa eli kuntosaleja. Kummallista kyllä, itse kukin näyttää vain hyväksyvän niin sanoakseni synnyinlahjana saamansa kimmoisuuden.
Ihmisten kastit on ilmeisesti mahdollista erottaa ulkoisten tunnusten perusteella, mutta Huxleyn mieleen ei juolahtanut ennustaa valtavaa tatuointibisnestä, jonka avulla erilaiset moronit haluavat tehdä kastinsa julkiseksi ja kaikille näkyväksi.
Aika erikoinen on tuon varhaisen aikakauden näkemys tulevaisuuden huiipputekniikasta. Radioreportteri pyytää villiltä anteeksi, ettei voi tervehtiessään ottaa päästä alumiinista tehtyä silinterihattuaan, koska se on kovin painava. Siinä joka tapauksessa sijaitsee mahtava tekniikka:
 ”hän kehitti auki kaksi johdinta, jotka oli kytketty hänen uumilleen kytkettyyn kannettavaan paristoon, kiinnitti ne pistokytkimillä alumiinihattunsa sivuihin, kosketti hatun kuvussa olevaa joustinta ja siitä loikkasi esiin mikrofoni, kuin vieteriukko ja vaappui väristen viidentoista sentin päässä hänen nenästään, laski kuulutorvet korvilleen, painoi hatun vasemmalla sivulla olevaa katkaisinta”.  (Suom. I.H. Orras)
Sen jälkeen seurasi putkiradion lämmitys ja kalibrointi: ”Hatusta alkoi kuulua heikkoa ampiaisensurinaa. Sitten hän käänsi hatun oikealla sivulla olevaa nappia, ja surinan keskeytti stetoskooppinen läähätys ja ratina, nikotus ja äkilliset vingahdukset. ’Halloo’, hän sanoi mikrofoniin, ’halloo, halloo’. Äkkiä hänen hatussaan kilahti kello…”
Fantastinen vehje tuo lähetin, epäilemättä, mutta ei tästä meidän maailmastamme ja tuskin myöskään muutaman sadan vuoden päässä odottavasta tulevaisuudesta.
Huxley itse arvioi myöhemmin ennustuksiaan ja huomasi hyvin pian, ettei tekniikan osalta ennustanut oikein. Se ei kuitenkaan ole tärkeää. Kun atomipommit oli räjäytetty, hän sen sijaan oli yhäkin vakuuttuneempi tulevan totalitarismin mahdollisuudesta ja katsoi, ettei sellaista tarvinnut odottaa puolen vuosituhannen ajan, vaan se voisi koittaa jo sadan vuoden kuluttua.
Nyt tuon vaadittavan vuosisadan jälkipuolisko sitten on jo hyvässä vauhdissa. Eivät mitkään ennusteet voi kovin tarkkoja olla, mutta jotakin tuttua on tuossa Huxleyn kuvittelemassa maailmassa näkevinään, vaikka esimerkiksi täystyöllisyys ja yleinen tyytyväisyys antavat yhä odottaa itseään.

perjantai 15. maaliskuuta 2024

Parin sukupolven takaa

 

Buddhalainen utopia

 

Aldous Huxley, Saari. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Basam Books 2013 (Alkuteos Island 1962), 527 s.

 

Tämä kirja on kiinnostava lähinnä kolmesta syystä, jotka ovat sen kirjoittaja, sen ilmestymisvuosi ja sen ideologia. On se muutenkin hyvä.

Kirjoittaja (ks. Vihavainen: Haun huxleyn maailma tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) tuli tunnetuksi dystopiastaan Uljas uusi maailma (Brave New World 1932) ja sodan jälkeen hänet tunnettiin erityisesti mystiikan ja tajuntaa laajentavien aineiden tutkijana.

Huxley tutki sekä perinteistä läntistä mystiikkaa, Mestari Eckartista (Eckhart) ja Hildegard Bingeniläisestä lähtien, että itämaista mystistä kokemusta sellaisena kuin se kuvattiin etenkin buddhalaisuudessa. Hänen teoriansa mystisen kokemuksen ja tajuntaa laajentavien aineiden (LSD, psilosybiini) keskinäisestä yhteydestä lienee vaikuttanut paljon 1960-luvun hippiliikkeen nousuun.

Ajatus siitä, että todellisuuden aidon merkityksen oivaltaminen voisi tapahtua avaamalla ”tajunnan ovet” selkoselälleen, jolloin olemassaolon mystinen ydin avautuu pyyteettömälle katsojalle sai hänen mielestään vahvistusta myös muilta uskonnollisen kokemuksen tutkijoilta, kuten William James.

Olennaista ja uutta Huxleyn tarkastelutavassa oli se, että hän asetti askeettien ja mystikkojen mietiskelyn samalle viivalle erilaisia, hallusinogeeneiksikin nimettyjä aineita nauttiville avautuvan kokemuksen kanssa.

Ymmärrettävästi Huxleyn seuraajista monet vulgarisoivat pahoin hänen ajatteluaan keskittyivät erilaisten nautintojen ja kiksien hankkimiseen kemiallisten aineiden välityksellä. Huxleylle ne eivät kuitenkaan merkinneet ennen muuta mielihyvän hankkimista, vaan mietiskelyn kautta löydettävän totuuden välinettä.

Hallusinogeenit olivat 1960-luvun alussa vielä sallittuja ja muistan, että myös Suomen Kuvalehdessä ilmestyi silloin artikkeli uudesta ihmerohdosta. LSD, joka oli löydetty torajyvästä. Vastaavia aineita olivat myös eräät luonnonkansat käyttäneet, ja tämä antoi paljon lisää pontta hippien ajatukselle siitä, että länsimainen sivistys oli itse asiassa alemmalla tasolla kuin erilaisten primitiivisten kulttuurien.

Tämä ajatus löytyy myös tämän Huxleyn romaanin taustalta. Kirjassa päähenkilö joutuu saarelle, joka elää lähes omavaraisena ja muusta maailmasta eristäytyneenä. Sen kulttuuria määrää Mahajana-buddhalaisuuden muoto, jonka periaatteita kunnioittaen myös lasten kasvatus, perheet ja valtio on järjestetty.

Näin on päästy eroon länsimaisen kulttuurin vastemielisimmistä piirteistä, jotka liittyvät lasten ruumiilliseen kurittamiseen, seksuaalisiin tabuihin, ydinperheeseen, tapauskovaisuuteen ja militarismiin.

Palan pikkuvaltiossa on hankittu kaikille tarpeellinen elintaso ja sivistystaso. Rikkautta ei ole, eikä sitä tavoitella ja ulkopuolisen kulutusyhteiskunnan tarpeettomuudet, kuten skootterit ja televisiot, kiinnostavat vain joitakin henkisesti jälkeenjääneitä. Sama koskee sellaisia ilmiöitä kuin jazzmusiikki.

Länsimaisen kulttuurin muodollinen koulutus päähän pänttäämisineen ei ole käytössä Palan kouluissa, joissa asioista opitaan tai pyritään oppimaan ennen muuta niiden olemus eikä muotoa. Lapset saavat tutustua kaikkeen, mitä maailmasta löytyy ja oppia pyrkimään sitä koskevaan kokonaisvaltaiseen tietoon.

Seksuaalisuus ja sen järjestäminen on jokaisen utopian keskeisiä asioita. Palalla lapset eivät kuulu yhteen perheeseen, vaan noin kahteenkymmeneen. Myös aikuiset pyrkivät useisiin henkistä kasvua mahdollisimman paljon tukeviin seksuaalisuhteisiin. Kyseessä ei suinkaan ole promiskuiteetti, saati helppohintaisen nautinnon hakeminen.

Maailman suurimpia ongelmia ovat tämän kirjan mukaan köyhyys ja nälänhädät, joita on etenkin Kiinassa. Ne johtuvat liikakansoituksesta, onhan maailmassa pian kolme miljardia ihmistä. Myös eugeniikka, kaiken tulevaisuuden perusta, on maailmassa retuperällä (vrt Vihavainen: Haun wolstenholme tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Palalla asiat on hoidettu järkevästi, jos niin voi sanoa, sillä järkeily yleiskäsitteillä suoritetun kalkyloinnin mielessä ei tosiaankaan ole arvossaan. Joka tapauksessa syntyvyys on saatu optimaaliseksi ja ihmisille on voitu turvata sellainen elintaso, jota he todella tarvitsevat.

Siihen ollaan yleensä tyytyväisiä, kuten asiaan kuuluukin ja etsitään rikkautta todellisuuden yhä syvemmästä tajuamisesta ja yhteydestä kanssaihmisiin.

Ihmissuhteet ovat keskimäärin ideaalisella tolalla, mutta kaikkea pahaa ei sentään ole maailmasta hävitetty. Se asuu jokaisessa ihmisessä yhtenä mahdollisuutena, eikä edes rikollisuus ole kokonaan hävinnyt, kuten Neuvostoliitossa ajateltiin kommunismin kaudella tapahtuvan.

Ihmiset ovat vajavaisia, sillä se kuuluu heidän luontoonsa, eikä yhteiskunta voi asiaa muuttaa, vaikka sen avulla onkin kyetty ratkaisemaan noin kaksi kolmannesta ihmisten ongelmista, mukaan lukien heidän eksistentiaalinen ongelmansa ja suhteensa kuolemaan. Se otetaan hyvin rauhallisesti ilman sen kummempia emootioita ja lapsetkin otetaan mielellään mukaan kastomaan vanhusten lähtöä.

Mitä tulee tajuntaa laajentaviin aineisiin, niitä otetaan noin kaksi kertaa kuussa. Se riittää pitämään yllä ymmärrystä immanentin todellisuuden oikeasta, pyhästä luonteesta. Viisauden ytimessä on buddhalaisen totuuden oiveltaminen: sinä olet Se (ja sen mukana tietenkin siihen liittyvät asiat: sinä olet minä, minä olen sinä jne.)

Kirjoittaja kuvaa sangen hurmioituneena Bachin Brandenburgilaisen konserton kuuntelemista tai pikemmin elämistä tajunnan laajenemisen aikana: kyseessä ei ole suinkaan pelkkä ääni, kaikki aistit kokevat musiikin omalla tavallaan. Pidän kuvausta onnistuneena.

Huxleyn utopia on kirjoitettu 1960-luvun alussa, jolloin kerskakulutus oli vielä lapsenkengissään, kuten myös maapallon väestönkasvu.

 Jälkeenjääneiden yksilöiden Palalla unelmoimien kymmenhevosvoimaisten skootterien sijasta meillä on nyt todelliset turhuuden markkinat: on monisatahevosvoimaiset sähköautot. hehtaarien laajuiset hypermarketit, räjähtävä väestönkasvu siellä, missä ei pitäisi, täysin ala-arvolista henkistä saastaa tuottavat viihdekanaalit internetissä ja siis jokaisen taskussa ja joka hetki ”nautittavina”.

Sen sijaan, että meillä olisi syvempään ihmisyyteen pyrkivät seksisuhteet, meillä on puolivirallinen kuvallinen ja sanallinen prostituutio, jonka kritisoinnistakin rangaistaan. Syvempien inhimillisten tarpeiden sijasta yritetään ylitarjonnalla ”tyydyttää” kaikkein primitiivisimpiä persoonallisuuksia ja heidän pätemistään.

Mutta tämänhän jokainen tietää, tai tietäisi, jos kehtaisi tai uskaltaisi edes ajatella.

Huxley osasi kyllä maalata utopian, mutta miten oikein olisi sen toteuttamisen kanssa? Utopiaa ei jo lähtökohtaisesti ole missään, mutta kannattaisiko sinne päin edes pyrki? Miksi kannattaisi tai miksi ei?

Monet asiat, joita kirjoittaja kaipaa, kuten se, että lakattaisiin pieksämästä lapsia, ovat toteutuneet. Myös perinteinen kirkkouskovaisuus ja itse kirkot ovat olemassa enää lähes merkityksettöminä haamuina menneisyydestä. Se englantilaisen sisäoppilaitoksen maailma, jota vastaan Huxley polemisoi, on enää pelkkä kuriositeetti.

Mutta miten ovat asiat ihan oikeissa buddhalaisissa valtioissa? Onko missään niistä edes pyritty sellaiseen tilaan, jossa Huxleyn kuvaama Saari elää?

Tietääkseni ei, ja mikäli olisi pyritty, ei menesty taida olla merkittävä. Se, mitä yhä uudellen saa kuulla vaikkapa tuollaisten maiden sotilaallisista selkkauksista tai Intian seksuaalirikollisuudesta ja vastaavasta, ei rohkaise ottamaan oppia.

Toki on muistettava, että Huxleyn utopiassa huolehdittiin ennen muuta siitä, että itse kukin pääsi syventymään olemassaolon mysteereihin, kuka paremmin, kuka huonommin siinä onnistuen.  Jotkut jäivät kirkkouskovaisuuden tasolle.

Kirkkouskovaisia on tietenkin myös buddhalaisissa maissa, kuten niitä oli jopa Huxleyn kuvaamalla Palalla. Kaikissa itsenäisissä maissa tärkeällä sijalla on myös valtio ja sen mukana enemmän tai vähemmän militarismia.

 

tiistai 21. huhtikuuta 2026

Takaisin lähtöruutuun

 

Keskiaikaan palaaminen

 

     Aina kun sanoo sanan ”keskiaika” aiheuttaa se joillakin selkäydinreaktion, joka panee heidät suorastaan moraalisesti närkästymään ja todistelemaan, ettei se mikään huono aikakausi ollut. Noitaprosessitkin kuuluvat lähinnä ns. uuteen aikaan ja keskiajallahan elettiinkin aika hyvin, kun se kuuluisa pieni jääkausi ei vielä ollut tullut.

     No, keskiajassa on ainakin se hyvä puoli, että se, kuten muutkin aikakaudet tekivät aikanaan itsestään lopun. Vuosituhannen pituinen ajanjakso alkoi pikkuhiljaa päästä eroon tylsästä pysähtyneisyydestään, maanviljelyksen tuottavuus lisääntyi ja kaupunkeja syntyi. Kapitalistinen tutanto ja jopa globaali talous saivat alkunsa.

     Se pimeä kausi, joka lännessä alkoi kansainvaellusten jälkeen, oli myöhäiskeskiajalla jo taaksejäänyttä elämää. Jos Rooman valtakunnan kukoistuskauden ihminen olisi silloin herännyt henkiin, hänellä olisi jo riittänyt ihmettelyn ja ihastelunkin aihetta. Valtavat goottilaiset katedraalit ja  skolastinen filosofia eivät olleet enää halveksittavia asioita.

     Mutta pahimmillaan keskiaika oli ollut sekä materiaalisen kulttuurin osalta primitiivistä ja yhteiskunnallisesti ja intellektuaalisesti matalatasoista. Kuten muuan nykyaikainen kirjoittaja maalaili: mitä olisi mahtanut valistunut Jeesuksen ajan roomalainen sanoa, jos hänet siirrettäisiin tuhat vuotta eteenpäin ajassa ja hän saisi katsella, mitä maailmasta oli tuossa ajassa tullut.

     Sokki olisi ollut täydellinen: missä ovatkaan komeat kaupungit leveine katuineen ja tavernoineen, vesijohtoineen ja kylpylöineen, teattereineen ja forumeineen? Niitähän oli ollut maailma täynnä Britanniasta Eufratille!

     Tuhannen vuoden kehityksen tuloksena jäljellä olikin vain ahtaita, asukkaiden virtsalle ja ulosteille haisevia loukkoja, joita asukkaat jostakin syystä kutsuivat ”kaupungeiksi”. Hienostuneiden patriisien sijasta parempaa väkeäkin edustivat vain pesemättömät barbaarit, jotka asuivat synkissä, nokiseinäisissä kivilinnoissa.

     Missä oli kukoistava kauppa? Missä kirjastot? Missä järjestys ja rauha? Mitä olivat nuo ristiä kantavat ääliöt mustissa kaavuissaan ja nuo synkät rakennukset, jotka parodioivat entisiä valoisia temppeleitä? Miksi nuo mustakaapuiset ääliöt puhuivat uskomattoman kurjaa latinaa? Missä olivat filosofit ja kaunopuhujat, missä maantiede ja astronomia?

     Siinäpä sen mullistuksen kuva, joka oli ns. sivistynyttä maailmaa kohdannut puolentoista vuosituhatta sitten. Tuon kuvan esittäjä on noita venäläisiä hörhöjä, nimimerkki Maksim Kalašnikov, jonka poliittiset mielipiteet eivät kuitenkaan nyt tässä ole elevantteja.

     Oleellista keskiajan jälkeisessä kehityksessä oli niin sanottujen tuotantotavan ja tuotantosuhteiden muuttuminen. Marx selitti urhoollisesti siirtymisen feodalismiin olleen jonkinlainen askel eteenpäin ja merkinneen eräänlaista vallankumousta. Siinä jo käsitteet venyivät ja paukkuivat, mutta kukapa estää yrittämästä. Ainakaan vielä taannoin se ei ollut tapana.

     Keskiaikainen elämä ja ajattelu oli oleellisesti toisenlaista kuin moderni. Ihan lyhyesti sanoen siinä voimme todeta yhteisön ylivertaisen vaikutuksen, muun muassa suvun ja klaanin herruuden yksilöön nähden.

      Myös kunnialla oli keskiaikaisessa yhteiskunnassa aivan primäärinen merkitys, kuten opimme vaikkapa Pentti Renvalllin teoksesta ”Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskäsitystensä valossa”. Voimme lähteä siitä, että Soumen maaseudulla 1500-luku oli yhä aidosti keskiaikaista.

     Näin oli asia Venäjälläkin. Kun ruhtinas Andrei Kurbski hylkäsi herransa ja syytti tätä -Herran voideltua- epäkrisitllisyydestä, vastasi Iivana näin: Jos olet niin vanhurskas ja oikeudenmukainen…miksi olet pelännyt viattoman kuolemaa?...se on Jumalan tahto- tekee hyvää kärsiä. Jos olet niin hurskas… miksi et anna itsellesi lupaa ottaa kärsimystä minulta, vastahakoiselta mestariltasi ja siten periä elämän kruunu?

     Kurbski teki siis synnin, kun kieltäytyi antautumasta esivaltansa kidutettavaksi. Individualismilla ei ollut mitään sijaa keskiaikaisessa ajattelussa.

     Siitä lähtien maailma on perusteellisesti muuttunut. Toki muutos alkoi jo myöhäiskeskiajalla, mutta se pääsi hurjaan vauhtiin idustrialiskin myötä. Marx ja Engels julkaisivat vuonna 1848 ”Kommunistisen (puolueen) manifestin”, jossa uuden tuotantotavan mullistava merkitys koko yhteiskunnalle ja maailmalle oli nerokkaasti oivallettu.

     Se, että samat miehet sitten tekivät aivan virheellisiä johtopäätöksiä oivalluksistaan ja antoivat aseet käteen historian pahimmille tyranneille, oli taas toinen juttu. ”Manifestin” visio oli pääpiirteissään oikea: kapitalismin synty hajotti kaiken vanhan, jopa perhettä myöten:

Porvaristo on esittänyt historiassa mitä kumouksellisinta osaa. Porvaristo, missä se on päässyt valtaan, on hävittänyt kaikki feodaaliset, patriarkaaliset, idylliset suhteet. Se on säälimättömästi repinyt rikki feodaaliajan kirjavat siteet, jotka olivat sitoneet ihmisen hänen "luonnolliseen esimieheensä", eikä ole jättänyt ihmisten välille mitään muuta sidettä kuin alastoman edun, tunteettoman "käteismaksun…

 Se on sanalla sanoen asettanut uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston tilalle avoimen, häpeämättömän, suoran ja raa’an riiston.

Porvaristo on riisunut pyhyydenloisteen kaikilta toimilta, joita tähän asti on pidetty kunnianarvoisina ja joihin on suhtauduttu pelonsekaisella hartaalla kunnioituksella. Lääkärin, lakimiehen, papin, runoilijan ja tiedemiehen se on muuttanut maksusta työskenteleviksi palkkatyöläisikseen.

Porvaristo on repinyt perhesuhteelta sen liikuttavan tunnelmallisen verhon ja typistänyt sen pelkäksi rahasuhteeksi…

     No, hieman mutkia suoriksi, mutta meneillään olevan aikakauden vaihtumisen perusteet ja dynamiikan tuo pamfletti hahmotteli melkoisella terävänäköisyydellä.

     Ranskalaisten annalistien piirissä on puhuttu siitä, että ”pitkä keskiaika” olisi Ranskassa päättynyt vasta joskus 1930-luvulla. Aina siihen saakka sielläkin oli uskonnollisuudella ollut vankka asema, kaikesta kolmannen tasavallan kuuluisasta laicitésta huolimatta.

     Samaan aikaan modernisaatio oli hajottanut vanha yhteiskunnan ja tuhonnut sen rakenteet. Prosessi tosin jatkui vielä myöhemmin, kun pientaloudet vetelivät viimeisiään toisen maailmansodan jälkeen ja ranskalaiset järjestivät yhä uudelleen jo perinteeksi tulleita mellakoitaan.

     Mutta eihän kehityksen suuntaa muuttaa voinut.

     Ja nyt sitten olemme ilmeisesti palaamassa valistuksen ja uskonpuhdistuksen harharetkeltä takaisin keskiaikaan, sikäli kuin takaisin palaamisesta voi tällaisessa yhteydessä puhua. Kehitys on pikemmin spiraalin muotoista eikä se aina suuntaudu ”ylöspäin”.

     Länsimaiden kehitys on ehkä käynyt jo siinä huipussaan, johon se kykeni nousemaan historiallisen perintönsä voimin. Niiden asema maailmassa on nyt kiistatta hiipumassa ja niiden kulttuurin arvovalta on romahtanut kaikkialla maailmassa, ei vähiten niiden itsensä piirissä.

     Uutta keskiaikaa on ennusteltu ainakin noin sata vuotta, tarkoittaen kulttuurista taantumaa, jonka vuoksi koko entinen arvomaailma ja yhteiskunta muuttuvat perusteellisesti ja nimenomaan primitiivisempään suuntaan.

     Nyt on historian näyttämölle taas astumassa ja jo astunutkin uusi barbaari. Kyseessä on rappion tuote, joka on paljon kauheampi kuin se barbaari, joka aikoinaan pyrki kohti valoa ja sinne työn ja taistelun kautta pääsikin.

    Toisin kuin alkuperäinen barbaari, joka koko ajan oppi uutta, ei uusi kykene mitään oppimaan. Kyseessä on ”hirveä degradaation koe, joka suoritetaan ihmiskunnalla. Kaikesta todella inhimillisestä on tulossa marginaalista. Sen sijaan kaikki iljettävä, patologinen, idioottimainen ja mätä on julistettu normiksi”, tuo aiemmin jo siteerattu kirjoittaja toteaa.

     Aitoa keskiaikaa edustaa tänä päivänä islamilainen maailma, joka elää 1400-luvukua ihan virallisestikin. Sen vallitessa perhe, suku ja uskonto, kunnia ja muu irrationaalis-kollektivistinen aines ovat keskeisiä yhteiskunnassa ja ajattelussa. ”Aatteet” ja ajattelu ovat tarpeettomia, kuten jo kirjojen julkaisemisen määrästä voi todeta. Oppineisuuden huippu on Koraanin oppiminen ulkoa.

     Kun länsimaat tyhjenevät alkuperäisväestöstä ja täyttyvät muslimeilla, on paluu keskiaikaan jo tapahtunut. Siihen kuluu vain muutamia kymmeniä vuosia. Jo 20-30 prosenttia tuota uutta ainesta muuttaa varmasti ja peruuttamattomasti koko yhteisön luonteen.

     Suuntaus on hyvin selvä ja näkyy kulttuurisesti vaikkapa siitä, että samaan aikaan kun kristinuskoon länsimaissa (vaikkakaan ei Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa) suhtaudutaan avoimen ja demonstratiivisen halveksivasti, herättää islam kunnioitusta myös ateisteissa, jotka sen mukaan ovat pakanoista pahimpia ja ehdottomasti helvetin tuleen tuomittuja.

      Toki moni kapitalistikin jo toistasataa vuotta sitten ihasteli marxilaisuutta ja rahoitti kommunisteja. En näe asiaa mitenkään kummallisena. Kun oma ideologia on muuttunut irrelevantiksi ja tarpeettomaksi se hylätään väistämättä.

     Tähän saakka kehityksen suunta on mielestäni niin ilmeinen, ettei se kaipaa mitään erityistä perustelua, tuskinpa edes kommentteja. Muuan kiinnostava uutuus on kuitenkin nyt ilmaantunut maailmaan ja sillä lienee tätä prosessia kiihdyttävä vaikutus.

     Tarkoitan tekoälyä. Pidän hyvin todennäköisenä, että ihmisten halu irtaantua omasta ajattelusta on jo nyt kehittynyt paljon siitä, mitä se oli vielä puoli vuosisataa sitten. Sen ajan muistan hyvin.

     Silloin omaa älyä ja järkeä oli kuitenkin vielä mahdollista ja jopa pakko käyttää aina silloin tällöin. Näyttää siltä, että tekoäly tekee koko asian lopullisesti tarpeettomaksi. Se alkaa pian määrätä uustotalitaarisen yhteiskuntamme kaikkia tasoja ja myös valvoa, että sitä totellaan.

     Aldous Huxleyn dystopiassa (ks. Vihavainen: Haun huxleyn maailma tulokset

 ) oli säilynyt jonkinlainen saareke, jossa villi-ihmisillä oli hallussaan Shakespearen teokset, jotka tietenkin olivat ankarasti kiellettyjä ns. sivistyneessä maailmassa.

     Sopii kysyä, miten monta vuosikymmentä kuluu enää siihen, että esimerkiksi Raamatun siteeraaminen myös yksityisissä tilaisuuksissa ja jopa perhepiirissä tulee rangaistavaksi.

Ken elää, hän näkee.

 

torstai 28. huhtikuuta 2016

Uljas uusi maailma



Uljas uusi maailma

Aldous Huxleyn Brave New World kuului aikoinaan lukiossa äidinkielen tunneilla luettujen joukkoon. Nythän Huxley on paljastettu taantumukselliseksi retrohenkilöksi, jolla oli paljon epäkorrekteja ajatuksia. Eipä sikäli, onhan myös George Orwell osoitettu lahjattomaksi kynäilijäksi, jolla ei tosiasiassa ole mitään annettavaa tälle ajalle eikä millekään muullekaan.
Tietenkin tuollaisia paljastajia ja maineen mustaajia löytyy aina, mutta itse puolestani näen asian niin, että kyse on kateellisen lahjattomuuden hyökkäyksestä itselleen tavoittamatonta ja jopa käsittämätöntä neroutta vastaan. Siis vähän samaan tyyliin kuin nuoret teatterintekijät Helsingin Sanomien mukaan eivät halua toistaa konventioita, joissa sankari on valkoinen, sukupuolia kaksi ja naisen alistaminen tehokasta näyttämöviihdettä.
Nyt siis halutaan loistaa aivan uuden maailman taivaalla oman nerouden tulta. Ikävä kyllä, pelättävissä on, että asetelma on joka kohdastaan falski. Tuollaista maailmaa ei ole eikä ole sitä nerouttakaan. Lisäksi puuttuu vielä yleisö, joka tämän ilveilyn kustantaisi. Tai se puuttuisi, ellei aina avoin veronmaksajan kukkaro olisi käytettävissä.
Mutta jotakin tämä nykyinen asenne ja suhteemme vanhaan kertoo ajastamme. Orwellin profeetallinen näky on toteutunut suorastaan pirullisella tarkkuudella ja siksi onkin ilmeistä, etteivät monet lukijat hänen kirjoituksissaan pysty näkemään mitään erikoista.
Orwell nyt vain kuvaa meidän touhujamme ja entäs sitten? Sama koskee Huxleytä, joka sitä paitsi ei ollut ymmärtänyt tasa-arvon peruskysymyksiä, kuten sitä, ettei tulevaisuudessa olisi mahdollista olettaa ihmisten kuuluvan erilaisiin arvoluokkiin, vaikka he todellisuudessa niihin kuuluvatkin.
Toki Huxleyllä on ansionsa myös nykyajan silmissä. Doors of Perception on ilmeisesti jopa antanut nimensä kulttiyhtyeelle ja sen ajatuksissa todella on jotakin, joka panee tajuntaansa joskus laajentaneen ajattelemaan toisenkin kerran.
Mutta se soma, jota koko kehittynyt maailmamme nykyään päivittäin nauttii, ei vielä ole sitä uutta ja uljasta, minkä tulevaisuus vielä tuonee tullessaan. Se on kai kaikki sitten vielä edessäpäin, vaikka Huxley saikin innoituksensa vanhalta, heteroksikin epäillyltä Shakespearelta:
O wonder!
How many goodly creatures are there here!
How beauteous mankind is! O brave new world,
That has such people in't.

Uudet ihmisethän ne ovat uljaan uuden maailman suurin ihme ja tärkein anti. Doorsin perusteella voisi kuvitella, että joka kulmakunta tässä maailmassa on oikeastaan jo ihmeistä suurin, kunhan havaitsija vain kykenee sen näkemään ja eikö siihen voisi kuka tahansa kyetä soman avulla? Eikö jokainen oikeastaan ole taiteen suurimpien nerojen vertainen? Kysymys on vain havainnon vapauttamisesta.
Orwellin henkilöt joivat halpaa giniä turruttaakseen mielensä, Huxleyn sankarit lähtivät soma-lomalle, mutta loppujen lopuksihan molemmat jäivät ylivoimaisen systeemin kynsiin surkeaan ja nuhjuiseen elämäänsä vailla ylevyyttä ja täynnä falskiutta. Kapinointi kaikkein perustavimpia vankilan rakenteita vastaan oli tuskin edes mahdollista ja ainakaan onnistumisen mahdollisuuksia sillä ei ollut.
Ja nämä rakenteet ja tabut eivät tosiaankaan koskeneet sitä, millaista oli elää yhteiskunnassa ei-valkoisena, ei-terveenä ja ei-luterilaisena/anglikaanina. Tuntuu siltä, etteivät kaikkein perustavimmat kysymykset koskeneet edes sitä, montako prosenttia valtionosuusteattereissa edusti kutakin sukupuolta ja miten johtajien määrä jakaantui sukupuolittain, ihonvärittäin, uskontunnustuksittain, sukupuolisuuntauksen mukaan tai muista vastaavista syistä. Nyt kai ne sitten koskevat.
Kaikkein perustavimmalle ja siksi kaikkein arimmalle alueelle päästäänkin ehkä tutkistelemalla ihmisen, vaikkapa valkoisen keski-ikäisen miehen eksistentiaalisia kriisejä. Mutta tämähän on niin itsestään selvää, ettei sille kannata uhrata edes logosfäärin rajallista bittitilaa. Näin voisi kuvitella ja siksi onkin merkittävää, mihin mustetta tämän ajan lehdistössä tuhlataan ja millaista todellisuutta teattereissa oikein luodaan. Hohhoijaa. O wonder!
Entä onko meidän aikakaudellamme lainkaan utopioita, joihin innolla ja tarmolla suunnistaisimme ja joista ehkäpä välkähdys jo näkyy tässä Kimmerion yössä? Huxley, Orwell ja kumppanit ovat kovin pessimistisiä. Olisiko meidän vain lohduttauduttava sillä, että koko edistyksen projekti oli suuri vitsi, mutta ei ilkeä sellainen? Vai oliko se?
Neuvostoliitossa joskus 1970-luvulla nousi Cervantesin Don Quijote yhdeksi suureksi kulttihahmoksi. Kysymys saattoi tosin pikemmin olla siitä, että valtiovalta eli puolue työnsi häntä esille. Syy tähän oli ilmeinen. La Manchan surullisen hahmon ritari saattoi olla koominen sikäli, ettei hän pysynyt kiinni todellisuuden koko ankeudessa, mutta pyrkimystensä suhteen hän joka tapauksessa ansaitsi mitä suurimmat kiitokset!
Paralleeli Neuvostoliittoon oli osoittelemattakin selvä tai ainakin sen haluttiin olevan. Kun nostettiin esille herttaista Lenin-setää ja entusiastien uljasta uhrimieltä ja unohdettiin koko se karu väkivaltakoneisto, joka koko valtiota pyöritti ja ne lukemattomat viattomat uhrit, jotka se teurastutti, saatiin aikaan kuva pyyteettömästä pyrkimyksestä hyvään. Falskiahan se oli, mutta sitäpä on tämä nykyaikakin, ainakin valtavirran tiedonvälityksellä ja ideologian etujoukon touhuilla mitaten.
Millaiseen maailmaan ja millaiseen Suomeen me nyt haluaisimme päästä? Minne me nyt pyrimme innolla ja antaumuksella? Millainen on se uljas uusi maailma, jonka tähden me olemme valmiit tinkimään nykypäivästä ja, jos niin vaaditaan, kaikkemme antamaan?
Asia näyttää kiinnostaneen kovin harvoja. Selvää ainakin on, ettei kukaan kovin paljon suostu sen hyväksi antamaan, olipa syy mikä tahansa.
Vielä Paasikiven lähtiessä Moskovaan syksyllä 1939 kansa osasi sanat ja veisasi Lutherin virttä, jonka tämä oli runoillut turkkilaisvaaran uhatessa: 

 Jos veis he henkemme, osamme onnemme
jäis meille kuitenkin Jumalan valtakunta

Voi vain kuvitella, miten veisuu nykyään onnistuisi. Siitä syntyisi ikään kuin massiivista, valtavan hyttysparven hyrinää. Tämän virren sanat ovatkin vanhentuneet ja tarvittaisiin uudet, sillä eihän näitä vanhoja kukaan ymmärrä eikä voikaan ymmärtää. Esimerkiksi tähän tapaan:

Jos veis he maat ja veet, asunto-osakkeet,
jäis meille kuitenkin, tuo fattan taikaluukku…

Itse asiassa voisi käydä paljonkin huonommin, mutta sellaisilla asioillahan ei sovi leikitellä eikä niistä muistuttaa. Lähtekäämme siitä, että BKT on tuomittu kasvamaan, mutta vain hiukan. Elämämme suurimmat peruskysymykset, monisukupuolisuuden ohella, liittyvät tähän.
Sen mukaisesti myös suurimmat kansalliset erimielisyytemme koskevat ja voivat koskea vain kysymyksiä siitä, onko BKT:n oikea kasvuprosentti aikaansaatava väestöä vaihtamalla, siirrättämällä nykyinen väki Helsinkiin vai lopettamalla maastamme huonosti tuottavat alat, kuten opetustoimi ja antamalla luovan tuhon heiluttaa viikatettaan mahdollisimman vapaasti vai pitäisikö sitä vielä auttaakin.
Kuten tiedämme, näkymätön käsi kyllä tulee ja korjaa kaiken. Paitsi että se korjaa sen minkä irti saa ja vie mennessään Cayman-saarille, se myös luo uuden ja aidosti arvokkaan maailman.
Kun nykyiset tolvanamme asuvat maaseudulla valtavissa ladoissaan peltojensa keskellä puoli-ilmaiseksi, he voisivat yhtä hyvin muuttaa suurkaupunkeihin, joissa pelkän asumisen hinta nousisi sanokaamme, jopa kymmenkertaiseksi. Se jo näkyisi BKT:ssä se!
Ja onhan näitä argumentteja ja tulevaisuusvisioita loputtomasti. Yhtä vain jään kaipaamaan: missä on kuva siitä uljaasta uudesta ihmisestä, jonka tämä aikakausi haluaa luoda? Ei kai nyt sentään ole kysymys vain siitä, että tulevaisuudessa ihminen koko olemassaolollaan ja toiminnallaan kohottaa entisestään BKT-lukuja?
Ei kai sekään kovin montaa elähdytä, että maskuliiniheteroiden maailma mitätöidään ja juhlitaan yhdessä monisukupuolisen Anja-enon ryhdistäytymistä oikeuksiaan vaatimaan? Vai onko tulevaisuuden ihminen esimerkiksi niin suvaitsevainen, että antaa kenen tahansa tulla koska tahansa viemään tuhkatkin sieltä, missä niitä vielä on? Millainen tämä ilmeisesti ainakin monisukupuolinen henkilö on tarkemmin kuvailtuna?
Vai onko tosiaan niin, että tämä maailma on nyt siinä tilassa, ettei se edes jaksa unelmoida paremmasta? Onko nyt jo Don Quijoten aika? Pitäisikö lohduttautua sillä, että ainakin hyvät olivat kerran tarkoituksemme, vaikka koko homma meni tylsäksi farssiksi? Nauretaan nyt yhdessä sitten sille.