Euroopassa

 

1920-luvun matkailua

 

Heikki Välisalmi, Savolainen neekeri muilla mailla. Pikku juttuja matkalta Helsingistä Napoliin. Kansanvalta 1926, 119 s.

 

     Kuten kaikki keski-ikäiset ja sitä vanhemmat vielä muistavat, käytettiin tuota n-sanaa aikoinaan myös sanomalehtimiehistä, jotka korrehtuuriliuskoja lukiessaan tuhrivat itsensä painomusteeseen.

     En oikein pitäisi asianmukaisena ruveta jälkikäteen korjaamaan tuota sanaa jollakin afro-alkuisella rakenteella tai millään muullakaan. Se nyt vain oli, mikä oli. Enää se ei oikein sopisi kuvaamaan toimittajia.

     Heikki Välisalmi oli siis toimittaja ja vieläpä sosialidemokraatti, mutta säilytti järkensä myös punakapinan aikana. Venäjälle hän kuitenkin joutui ensin kenraalikuvernööri Seynin karkotettua hänet Siperiaan ja sitten kansalaissodan aikana ja kirjoitti kiinnostavan muistelmateoksen ”Neljäkymmentä kuukautta Neuvosto-Venäjällä”.

     Paitsi toimittajana, Välisalmi ehti työskennellä muun muassa poliisimestarina ja kansanedustajana sekä teatterimiehenä ja kiirjailijana ja hänestä tuli yksi sotien välisen Suomen suosituimpia elokuvanäyttelijöitä.

     Matkailu oli maailmansotien välisessä Suomessa jo suhteellisen suosittu harrastus, mutta sen verran harvinaisia ulkomaanmatkat olivat, että niistä kannatti kirjoja tai ainakin artikkeleita kirjoittaa. Ernst Lampén ja Kalle Väänänen olivat tunnettuja myös matkakirjailijoina (ks. Vihavainen: Haun väänänen tulokset ).

     Usein turistin matka johti Italiaan ja sieltä joskus Afrikan puolellekin. Nizzan palmut olivat jo eksotiikkaa. Erään Väänäsen kirjan nimi ”Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen” kiteyttää sen välimatkan, joka vallitsi Savon ja Välimeren välillä.

     Välisalmi aloittaa kirjansa matkavalmisteluista, jotka tuohon aikaan olivat aika hankalia.

     Passin hän hankki asianajotoimiston kautta ja kauhistui ahneiden juristien laskuun liittämiä erilaisia summia. Matkatoimiston hommaamat yhdeksän viisumia sen sijaan tulivat kohtuuhintaan ja joustavasti.

     Valuutan hankkimisesta kirjoittaja ei puhu mitään eikä liioin siitä, missä muodossa hän sitä mukanaan kuljetti. Luulisin että matkasekkeinä. Joka tapauksessa hänellä oli matkan varrella aihetta usein huokailla ”valuutta, valuutta” ja paluumatkalla Prahassa rahat loppuivatkin.

     Niitä saatiin lainaksi Suomen konsulilta ja lähetystöissä ja kunniakonsulien virastoissa turisti usein vierailikin, kuten kuului asiaan.

     Jo Tukholman-laivalla ulkomaalaisuus alkoi näkyä ja kuulua. Englantilaiset, jotka eivät ”osanneet mitään käypää kieltä”, osasivat kyllä valita ruokalistasta tarvitsemansa ja kailottivat sen jälkeen keskinäisiä asioitaan omalla kielellään kuin isännät konsanaan. Samoin he käyttäytyivät kaikkialla.

     Suomalainen turisti sen sijaan joutui pärjäämään kaikkialla saksallaan, jota kyllä yleensä ymmärrettiinkin ja sen lisäksi hän joutui käyttämään runsaasti kyynärpääkieltä selvitäkseen erilaisten kantajien, kerjäläisten ja prostituoitujen armeijoista, joita oli kaikkialla, Saksasta lähtien.

     Eri kansallisuuksien ominaisuuksista annettu kuva ei ole juuri yllättävä, vaan pikemmin päinvastoin. Voi puhua pliseestä, mutta myös empiiristä havainnoista, joita yhä uudet turistit tekivät. Sellaselta se näytti suomalaisen silmin.

     Pieniä yllätyksiä sentään oli. Saksalaiset olivat erittäin nuukia, mutta vähemmän siistejä ja rehellisiä kuin maineensa. Sodan jälkivaikutuksessa naisylijäämä ja köyhyys antoivat oman leimansa asioille.

     Sveitsiläiset sen sijaan olivat hyvin siistejä ja hillittyjä, mutta armottoman totisia. Tekniikassa yllätti rautateiden sähköistäminen ja luontohan oli toki vallan huikeaa.

     Varsinainen kulttuurisokki tuli itse asiassa vasta Italiassa, jossa oli lähes kaikkialla hirmuinen hässäkkä ja ihmiset puhuvatkin huutamalla. Paljon puhutun ja parjatun Mussolinin eli Muhosen touhuista ei itse asiassa ollut paljoakaan näkyvissä. Vain fasistimiliisi käski junassa panna kengät jalkaan.

     Italiassa sai tutustua myös äärimmäiseen ja ”järjestelmälliseen” köyhyyteen, jonka kohtasi Napolissa, jota kirjoittaja jäi vihaamaan. Se oli tunkeileva ja epäsiisti paikka eikä millään tavalla edes kaunis. Capri oli kuitenkin erikseen eikä sitä voinut kyllin ylistää.

     Paluumatkalla sai sitten tutustua myös uuteen Tšekkoslovakiaan, jossa ihmiset puhuivat slaavilaista kieltä, mutta olivat aivan erilaisia kuin Venäjällä. Italialaiset ja venäläiset sen sijaan olivat hyvin samanlaisia.

     Puolassa pistivät silmään militarismi ja köyhät juutalaiset ja maassa näyttää vallitsevan aivan venäläinen henki, vaikka venäläiset ovatkin väittäneet Euroopan alkavan Puolan itärajalta. Välisalmen mielestä se alkoi sen länsirajalta ja saman väitteenhän oli esittänyti myös hyvin kanoyheisesti  jo aiemmin Maila Talvio.

     Baltian maat kirjoittaja käsittelee nopeasti ja huomauttaa, että Viro muistuttaa Karjalan kannasta venäläisaikana, se on ”puoleksi sitä, puoleksi tätä”. Kuitenkin venäläisten määrä Virossa oli tuohon aikaan vielä hyvin vähäinen, eivätkä saksalaisetkaan olleet vielä lähteneet.

     Tämä pikku kirja ei toki sisällä mitään sensaatioita, mutta on ihan kiintoisaa lukemista sille, joka haluaa tietää, millaisina suomalaiset tuohon aikaan itseään pitivät muiden kansojen joukossa.

     Ainakin yksi asia oli Välisalmen mielestä selvä: se Suomen piirtäminen tai juokseminen maailman kartalle jota oli tehty, ei ollut vielä kertaheitolla kovin selkeästi onnistunut. Tarvittaisiin vielä monta kynän vetoa. Ja niitähän sitten tulikin, talvisodasta Nokiaan.