Parodia talvisodasta?

 

Ironista historiaa

 

Куусинен против Маннергейма. К 85-летию победы СССР над Финляндией в Советско-финской войне 1939-1940гг. Музей политической истории России. Санкт-Петербург 2025. 43 с.

Kuusinen Mannerheimia vastassa. Neuvostoliiton Suomessa vuosien 1939-1940 sodassa saavuttaman voiton johdosta. Venäjän poliittisen historian museo, Pietari 2025.

 

     Minulla on takavuosina ollut aihetta kehua Venäjän poliittisen historian museota, joka sijaitsee entisessä Kšesinskajan palatsissa Pietarissa (ks. Vihavainen: Haun venäjän poliittisen historian museo tulokset ).

     Samaan aikaan, kun kaikenkarvaiset hämärämiehet olivat jo puuhaamassa Venäjän palauttamista aikaan ennen järjen saapumista Venäjälle, tuo museo järjesti varsin onnistuneen näyttelyn Venäjän uudistumisen yrityksistä kautta historian. Valitettavastihan niistä aina peräännyttiin.

     Nyttemmin järjenvastainen liike näyttää saaneen niskalenkin koko Venäjästä, kuten sotaa käyville kansakunnille on luonteenomaista. Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, että kaikki ihmiset tuossa suuressa maassa olisivat yhdellä iskulla muuttuneet älykääpiöiksi.

     Kollektiivinen regressio vaikuttaa aina siihen, mitä saa sanoa ja miten saa sanoa, mutta eihän se ajattelua estä. Monessa tapauksessa on syytä pohtia, eikö tämä tai tuo hengentuote itse asiassa haluakin sanoa aivan jotain aivan muuta, kuin se väittää sanovansa.

     Neuvostoaikana Aisopoksen kieli oli normaali tapa puhua ja sitä ymmärsivät kaikki. Myös runoudessa oli mahdollista sanoa asioita, joita proosan vartijat eivät missään tapauksessa olisi sallineet ja se selittääkin suurelta osalta venäläisten intohimon runoutta kohtaan neuvostoaikana.

     Tämä mielessäni lehteilen Poliittisen historian museon uuden näyttelyn luetteloa. Kappas vain, että aiheeksi on otettu Neuvostoliiton voitto(!) Suomesta talvisodassa. On siis oletettava, että kai se olisi hävitäkin voinut, joten voitto kannattaa huomioida.

     Koko asian huomiointi on ylipäätään joka tapauksessa tärkeää, kun kyseessä on sota, jota jo neuvostoaikana oli tapana nimittää maineettomaksi (neznamenitaja). Ollaanko siitä nyt tekemässä maineikasta?

     Kyseessä oli joka tapauksessa koko Neuvostoliiton ja Stalinin suurin nolaus sen siihenastisessa historiassa ja vastaavaa löytyy ehkäpä vain tuon suuren kommunismin rakentamisen projektin (1961-1980) epäonnistumisesta.

     Eikö se sittenkin ole parodia? tulee mieleen. Tatjanahan kysyi samaa Jevgeni Oneginista: ”Уж не пародия ли он?» Kysyn tätä vilpittömällä mielellä.

     Katsotaanpa. Kirjanen koostuu enimmäkseen tuon ajan propaganda-aineistosta. Venäläisen propagandan teho Suomessa näyttää todella olleen merkittävä, mutta vain ja ainoastaan siinä mielessä, että se itse todisti olevansa järjetöntä ja läpikotaisin valheellista.

     Toisin kuin väitettiin, ei Suomessa ollut mitään vallankumousta tapahtunut, eikä Kuusisella ollut täällä mitään kannatusta. Ne lehtiset, jotka tällaista väittivät olivat parasta propagandaa itseään vastaan ja suomalaiset itse levittivät sitä sitten jatkosodassa. Paljonhan sille on naurettu aina noista ajoista lähtien.

     Se koko kirjasen sisällöstä yleisesti. Siinä esitetty lyhyt katsaus talvisodan todelliseen historiaan ansaitsee myös tarkkaa lukemista.

      Sodan syttymistä ei sen tarkemmin kuvata eikä esimerkiksi nosteta esille lapsellista tarinaa siitä, että Mainilan laukauksilla olisi ollut jokin ihan oikea merkitys siinä asiassa, lukuun ottamatta sitä, että tarina siitä antoi Stalinille viikunanlehden, jolla voi yrittää selittää hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomista, mihin Neuvostoliitolla ei nyt vain siitä huolimatta ollut mitään oikeutta.

     Ei siis mitään Mainila-lepertelyjä, vaan faktaa: 28.11. 1939 Neuvostoliito irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen ja 30.11. alkoivat sotatoimet. Repikää siitä.

     Julkaistuissa propagandalehtisissä kerrottiin Suomen proletariaatin muka aloittamasta kapinasta (о якобы начавшемся восстании финского пролетариата). Kuusisen hallituksen iskulauseet ja julistukset eivät kuitenkaan saaneet kannatusta Suomessa (не нашли поддержки в Суоми).

     Näinhän se oli ja siitä huolinatta koko näyttely rakentuu Kuusisen ja hänen ”hallituksensa” ympärille. Neuvostoaikana koko Kuusisen hallituksesta vaiettiin visusti. Miksihän se nyt tuodaan aivan keskeisesti esille…?

     Tekstissä kerrotaan, että Kuusinen ei pelkästään symbolisoinut proletaarisen vallankumouksen ja Suomen sovjetisoinnin ideaa, vaan olennoi (воплощал) myös suomalaisten ystävällistä suhtautumista Neuvostoliittoon.

     Mannerheimissa sen sijaan ruumiillistui Suomen vaihtoehtoinen kehitystie (олицетворяя альтернативы развития Суоми).

     Erinomaista! Näinhän se asia juuri oli. Ei lukijalle jää mitään illuusioita siitä, kumman tien suomalaiset valitsivat ja miksi. Eihän minkään maan ystävyyttä saavuteta hyökkäämällä sinne, mikä juuri tämän päivän maailmassa voidaan myös havainnollisesti todeta.

     No, joka tapauksessa 13.3.1940 vastaisena yönä Moskovassa allekirjoitettiin rauhansopimus ja 105 päivää kestänyt sota ”päättyi Neuvostoliiton voittoon ja rauhan solmimiseen maallemme edullisin ehdoin”.

     Neuvostoliitto oli kuin olikin siis ”meidän maamme” myös nykyakan näkökulmasta. Mitä muutakaan se olisi voinut olla?

     Esitteessä kuvattujen dokumenttien joukossa on myös pätkä ”kansanhallituksen” julistusta ja mm. ”kansanarmeijaan” liittyvää materiaalia. Julistuksessa kerrotaan siitä, miten kansa on noussut ja ”valtavalla innostuksella tervehtii loistavaa, voittamatonta puna-armeijaa”.

     Brosyyristä kuitenkin puuttuu Kuusisen hallituksen varsinainen raison d’etre: sen Neuvostoliiton kanssa 2.12.1939 solmima sopimus, jossa puna-armeija kutsutaan Suomeen auttamaan sen ”kansanhallitusta” ja jossa Suomelle lahjoitetaan Itä-Karjala ja muodostetaan täten tuo kuuluisa Suur-Suomi, toteuttaen näin ”Suomen ja Karjalan kansojen vuosisatainen unelma jälleenyhdistymisestä riippumattomassa Suomen valtiossa”.

     Tarina jää siis torsoksi, vaikka onkin sanottava, että siinä tuodaan esille paljon olennaista: siinä sodassa oli tosiaan kysymys siitä, minkä tien suomalaiset valitsevat. Kuusisen valitseminen olisi samalla merkinnyt Suomen sovjetisoimista ja stalinistisen komennon tuomista maahan ja sen tien suomalaiset hylkäsivät. Ystävyyttä tarjottiin kovin oudossa paketissa ja oudolla tavalla.

     Muuan venäläinen tutkija, joka on julkaissut tuota samaa propagandamateriaalia, kertoo aluksi uskoneensa, että se omalla painollaan jo kertoisi, miten valheellista politiikkaa Neuvostoliitto noudatti ja miten absurdisti se vääristeli tosiasioita.,

    Ennen pitkää hän sai huomata, että suurin osa kansasta otti kaiken ihan tosissaan ja niinpä hän alkoi kärsivällisesti kommenteissa selostaa, miksi tuo propaganda ei ollutkaan rehellistä puhetta oikean asian puolesta.

     Kun nyt ajattelen tätä Poliittisen historian museon näyttelyä, teen sen johtopäätösen, että kyseessä ilmeisesti on historiallista totuutta arvostavien henkilöiden tapa nostaa esille asioita, jotka pakottavat ajattelemaan ja näkemään, mitä itse asiassa oli tuon läpeensä falskin propaganda takana. Kyllähän kansa nyt sen verran ymmärtää.

     Tai sitten ei. Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalainen taannoin ikuisena totuutena (ks. Vihavainen: Haun bête tulokset ). Tämä pitää paikkansa myös Venäjällä, mutta mitä suurimmassa määrin myös Suomessa. Lienee se tyhmyys lienee kansoja joskus pelastanutkin, mutta tuhon tielle se helpommin johtaa.