Jatkoa

 

Yllätyksellinen Neuvostoliiton historia

 

Sheila Fitzpatrick. The Shortest History of the Soviet Union. Old Street Publishing 2022, 248 s.

Jatkoa

     Yleensä sosiaalihistoriallisesti suuntautuneiIlta historian tutkijoilta voisi odottaa asioiden selittämistä hallitsemattomilla ja jopa nimettömilläkin sosiaalisilla voimilla, kun taas perinteinen historia keskittyy tapahtumiin ja jopa yksittäisiin henkilöihin, joiden päätökset saattavat kokonaan mullistaa historian kulun.

     Venäjän historiaa käsittelevässä historiankirjoituksessa on kuitenkin käynyt niin, että markkinat ovat nyt tulvillaan sellaista Venäjä-kirjallisuutta, jossa tuo selitettävä asia eli Venäjä ja sen ikuinen aggressiivisuus ja pahuus periytyvät historiassa vuosisatojen takaa eikä siinä tapahdu erityisiä muutoksia. Aina se on sitä samaa ja syynä on jotenkin mystinen perintö, eivät sosiaaliset voimat.

     Niinpä tämänlaatuisen tulkinnan kannattajien mielestä esimerkiksi vuoden 1917 vallankumous ja bolševikkivallan aikaansaama perusteellinen mullistus Venäjän yhteiskunnassa ei oikeastaan muuttanut itse pääasiaa millään tavalla.

      Oliko tuo vallankumous siis edes mikään todellinen muutos? Osmo Jussila kärjisti joskus, että se oli vähemmän tärkeä kuin ns. väliaikaisten säädösten käyttöönotto Aleksanteri II:n murhan jälkeen. Nuo säädökset antoivat haluttaessa vapaat kädet poliisivaltiolle, eivätkä ne jääneet väliaikaisiksi, vaan tulivat sittemmin bolševikkien politiikan kivijalaksi.

     Tämän tapaisen venäläisellä perinteellä tapahtuvat historiallisen selittämisen toi muotiin Harvardissa vaikuttanut Richard Pipes ja Jussilakin kävi siellä hänen luonaan opiskelemassa.

     Pipes korosti Venäjän vanhan historian ja venäläisen perinteen primäärisyyttä myös Neuvostoliiton historian tulkinnassa ja siihen aikaan se oli uutta ja ällistyttävää. Amerikkalaista sosiologiaa opiskelleiden korvissa se kuulosti humpuukilta. C. Wright Mills ehti kuolla, ennekuin tuo muoti lanseerattiin, mutta luulen, että hän olisi kovasti pilkannut sitä.

     Mutta tutkimuksessa ovat muodit ensiarvoisen tärkeitä. Fitzpatrick, jonka mies muuten oli jonkin aikaa positivistisen sosiologian hengessä Venäjän politiikkaa tulkitseva Jerry Hough, symbolisoi ajatusta yhteiskunnallisten rakenteiden ja voimien ratkaisevasta roolista myös Venäjän historian tulkinnassa.

     Tämä näkemys oli voimakkaasti mukana hänen suppeassa kirjassaan The Russian Revolution, jossa ajatus ”sosiaalisen insinöörityön” merkityksezä korostui, ja jossa hän viittasi siihen, että stalinilainen vallankumous 1920-30-luvuilla merkitsi myös yhteiskunnan alimmille kerroksille sosiaalista nousua. Sen edustajia muun muassa korotettiin aktiivisesti johtaviin tehtäviin (vydviženije).

     Vastaavaa, anakronisesti sanoen ”affirmative acftion”-politiikkaa sovellettiin myös vähemmistökansoihin1920-luvun alusta 1930-luvun puoliväliin. Myös naiset saivat osansa vähemmistöjen ja muiden sorrettujen suosimispolitiikasta ja houkuteltiin siten mukaan bolševikkien tukijoiksi.

     Stalinin, kuten jo aiemmin Leninin kuningasajatuksena oli mobilisoida yhteiskunnan alemmat ylempiään vastaan, jotta he omatoimisesti ajaisivat omaa etuaan ja tukisivat samalla puolueen politiikkaa kaikkia vanhan komennon edustajia vastaan.

     Nämä asiat tulevat hyvin esille myös tässä Fitzpatrickin ”lyhyessä kurssissa”, mutta ei hän asiaa ihastele, vaan toteaa, että Stalin, kuten Lenin mobilisoi tehokkaasti mukaan toimintaan myös suoranaiset roistot, jotka pääsivät oikein luvan perästä ryöstämään varastamaan. Henkilökohtainen hyöty oli se, mihin Stalin ja Lenin uskoivat.

     Mutta olihan mukana paljon ihan puhdasta aatteellisuuttakin, siitä todistavat monet muistelmat (vrt. Vihavainen: Haun и сотворил себе кумира tulokset ). Lev Kopelev oli mukana riistämässä talonpojilta heidän viimeistäkin leipäpalaansa, kuvitellen, että paremman maailman luominen vaatisi sitä.

     Tämä Fitzpatrickin kirja ei kuitenkaan keskity vain sosiaalisiin muutoksiin, vaikka toteaakin niiden nopeuden ja valtavuuden. Ratkaisevaa oli poliittinen taistelu ja ainutkertaiset ihmiset. Stalin teki sen, mitä hän teki. Joku toinen olisi tehnyt jotakin muuta. Holodomor ja suuri terrori olivat suuria rikoksia.

     Mutta oliko tuo Stalinin vallankumouksen kolminaisuus, teollistaminen, kollektivisointi ja sivistäminen välttämätön myöhemmän sodan voittamisen kannalta?  Asiantuntijat ovat katsoneet, että toinenkin tapa olisi ollut mahdillinen ja esimerkiksi kollektivisointi oli suuri virhearvio.

     Mutta nuo valtavat kasvuluvut olisivat varmastikin edellyttäneet toisenlaista henkeä, kuin Neuvstoliitossa vanhan Venäjän perintönä 1920-luvulla vallitsi. Stalinismin häikäilemättömyys ja brutaalisuus ainakin toimivat.

     Tulkitsen, että kirjoittaja pitää epätodennäköisenä, että valtava sotapotentiaali olisi voitu saada aikaan olennaisesti toisenlaisilla menetelmillä, olkoonkin, että uusi komentotalous oli monessa suhteessa huono.

     Joskus takavuosina muistan erään tunnetun sovjetologin (Leonard Schapiro?) suuttuneen synkeästi Fitzpatrickin vallankumouskirjasta ja kirjoittaneen The Ties Literary Supplemetissa, että ”aikoihinpa on eletty” (things have gone to pretty pass), kun kollektivisoinnin väitetään merkinneen sosiaalista nousua!

     Ei kirjoittaja minun mielestäni ihan niin sanonutkaan ja ainakin tässä kirjassa hän ei lainkaan vihjaa siihen suuntaan. Hän tunnustaa Leninin ja Stalinin politiikan tuhoisuuden ja pitää monia ikäviä asioita heidän syynään, ei siis esimerkiksi Venäjän historian syynä tai sosiaalisten voimien sokeana vaikutuksena.

     Kuten kaikki historia, myös Venäjän historia on ollut ja on arvaamatonta. Tämän kirjan johdanto alkaa vuodesta 1980, jolloin Neuvostoliitossa oli kaikki hyvin ja jolloin sekä Fitzpatrickin että Pipesin kirjat olivat juuri ilmestyneet.

 Tuona vuonna pidetyssä amerikkalaisten sovjetologien kongressissa valtavirran edustaja Robert Byrnes lausui, ettei ole olemassa mitään todennäköisyyttä sille, että Neuvostoliitosta tulisi poliittinen demokratia tai että se näkyvissä olevassa tulevaisuudessa tulisi romahtamaan.

     Fitzpatrick on alleviivannut lauseen loppuosan ja tekee sen terveellisen muistutuksen, että valtavatkin muutokset saattavat historiassa tapahtua nopeasti ja vastoin kohtuullisia odotuksia.

     Tämä kirja on kaiken kaikkiaan ihan hyvä ja varsin perinteinen Neuvostoliiton historian ”lyhyt kurssi”, mutta on siinä moitittavaakin.

     Neuvostoliiton kommunistinen puolue päätti juhlallisesti vuonna 1961 rakentaa kommunistisen yhteiskunnan vuoteen 1980 mennessä. Puoluekokous jopa esitti tämän huikean päämäärän juhlallisen vakuutuksen muodossa ja koko puolueen kolmas ohjelma rakentui tämän päämäärän ympärille.

     On vähintäänkin omituista, ettei Fitzpatrick mainitse koko asiaa. Hyvin banaali lipsahdus sen sijaan on, että Chuchillin Fultonin puhe olisi pidetty vuonna 1947. Kyllä se pidettiin jo vuonna 1946.